Miten kasvatetaan täydellisen kiltti lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tuollainen ulospäin superkiltti lapsi. Se sama joka kilaroi kotona niin että välillä olisi tarvetta kutsua manaaja paikalle :D Osaa todellakin välillä myös uhmata, testata ja venyttää rajoja, ja hyvä niin! On vain ujo ja tutustuu ihmisiin todella hitaasti, ja näyttää todelliset tunteensa vain niiden seurassa joihin 100% luottaa, eli perhepiirissä. Kodin ulkopuolella mielellään mukautuu, sulautuu eikä pidä suurta meteliä itsestään. Kaverisuhteissa on onneksi oppinut jämäkkyyttä kouluiässä. "Luottolapsi" sanoivat kerhosta ja koulusta. Hän on myös lapsi, jonka mukavuusalue on aika kapea, eli ihan itse tykkää siitä että vaatteet on käytännölliset ja hyvän tuntuiset, ei hakeudu riskitilanteisiin jne. Häntä on saanut rohkaista rymyävämpiin leikkeihin ja vakuuttaa että ei haittaa vaikka haalari on kurassa tai rukkaset kastuu (jos ei ole paleltumisen pelkoa).

Uskon, että kun vain me vanhemmat kasvatamme lasta niin että hänen mielipiteensä ja tarpeensa ovat tärkeitä, että hän saa olla eri mieltä ja tehdä oman näköisiä valintoja, hänestä kasvaa ajan kanssa normaalin itsevarma ihminen eikä hänen omaa elämäänsä rajoittavan varman päälle pelaaja ja myötäilevä. Tähän pyrimme.

Ja sitten se meidän toinen lapsi sitten on monella tapaa eri lajiketta. Kasvatuksella ON väliä, mutta helpottavaa huomata että niissä lapsissa on todella paljon heitä itseäänkin eikä kaikki ole kiinni siitä mitä minä teen oikein ja väärin.

Siis lapsissa on eroja, ihan saman perheen sisällä. Kyllä se nyt vaan niin on että samanlaisella kasvatuksella voidaan saada ujo, kiltti tyttö tai villi, poika. Luonteesta, persoonasta ja temperamentista riippuu paljon. Toki niitä särmiä voidaan aina silottaa oikealla kasvatuksella mutta perusmuotoa ei voi muuttaa. Ja pitääkö kaikkien olla samasta muotista? Tuntuu että osa tunnustaa oikeanlaiseksi lapseksi vain sen hiljaisen ja näkymättömän, joka on super kiltti aina joka tilanteessa.

Tunnistavatko vanhemmat oikeasti sen, jos heillä on taipumusta kohdella lapsiaan eriarvoisesti? Väitän, että pääosin eivät.

Minä olen tuon ekan lainauksen äiti, ja tunnistan että kohtelen lapsiani eri tavalla. Tunnistan sekä sen, että lapseni tarvitsevat jossain määrin erilaista kasvatusta ja ohjausta ja pystyn sitä heille tarjoamaan (esim. turvataidot ujolle ja yltiösosiaaliselle on ihan erilaista opettaa; toinen lapseni kaipaa enemmän kosketusta kun toinen taas sanoja), ja tunnistan myös sen että kun lapsillani on hyvin erityyliset tavat ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan niin otan ne välillä vastaan ja reagoin niihin eri tavalla. Välillä se on hyvä, välillä se on tosi huono, ja kiinnitän siihen kyllä aktiivisesti huomiota. Tiedostan, että olen joskus omalla toiminnallani ruokkinut lapsen toimintamalleja myös epäsuotuisaan suuntaan, ja sitten olen korjannut liikettä.

Eriarvoisesti... se on subjektiivinen kokemus. Toinen lapsistani on "tarvitsevampi", hän on saanut varmasti objektiivisesti arvioituna elämänsä aikana enemmän huomiotani ja aikaani, mutta jos jommalla kummalla lapsista on kokemus että hän on jäänyt jotain vaille tai luopumaan sisaruksen vuoksi, se on juuri tämä lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Narsismilla. Kiltteys on keino selviytyä.

Höpö höpö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin minusta tuli kiltti tyttö: veljeni sai aina huomiot huutamalla ja riehumalla. Äitini oli heikko ja arka, ja palkitsi veljeäni normaaleista asioista, kuten siitä että tämä teki läksyt. Veljelle ostettiin merkkivaatteita ja kuskattiin autolla harrastuksiin ja kisoihin. Hänen asioista tehtiin saavutuksia, joita koko perheen piti huomioida. Minun harrastukset oli aina "huonoja", mutta samojakaan asioita en saanut harrastaa, koska veljelle olisi tullut paha mieli.

Minä sain aluksi hyviä numeroita koulussa, mutta kun äitini huomautti että veli varmaan tulee kateelliseksi, ymmärsin ettei minulla ole lupaa olla parempi. Joten olin sitten aina huonompi. Opin haukkumaan itseäni, vähentämään itseni nollaksi kaikkien edessä. Se oli ainoa mitä sain olla. En liikkunut paikaltani, en puhunut mitään. En koskaan valittanut vaikka minulla oli aina vatsa kipeä. Vasta aikuisena rupesin syömään ruokaa, joka sopii ruuansulatukselleni. Veljeni toki sai mitä tahansa ruokaa ja herkkuja mitä ikinä keksi pyytää.

Aikuisena menin korkeakouluun vaikken olisi saanut (veljeni oli kassalla töissä ja koko perhe haukkui minun opiskelut, koska on epistä että veli ei saa yhtä paljon kuin minä). Pidin parisuhteen visusti omana tietonani, sillä veljelläni oli monta huonoa epämääräistä suhdesekoilua, ja tiesin että tein epäreilusti kun valitsin yhden kunnollisen enkä sekoillut kännissä kaikkien kanssa.

Joten jätä lapsi kokonaan vaille tukea ja huomiota ja suosi toista lasta, niin saat kiltin lapsen joka toivoo itkua pidätellen, että kunpa minuakin rakastettaisiin. Tosin se lapsi on sitten syömishäiriöinen, itsetuhoinen, masentunut, ehkä tappaakin itsensä, ei välttämättä koskaan kykene työelämään (en valmistunut korkeakoulusta, teen tylsää perusduunia josta hädin tuskin edes selviän)... Mutta tärkeintähän toki on, että lapsi alistuu ja vaikenee ja itse pääset mahdollisimman helpolla, eiks niin!

Mä en tiedä mut jotenkin tuo tarina tuntui enemmän keksityltä ja sepitetyltä jonkun mielikuvitus eepokselta. Voihan noikin olla periaatteessa mut...varsinkin tuo ”vanhemmat eivät halunneet tytön saavan hyviä numeroita, jotta veli ei tulisi kateelliseksi” hmm. mitenköhän se estettiin. Tyttö siis alkoi vetämään tahalleen huonoja numeroita? C-luokan tarina.

Minulla on hyvin samankaltainen kokemus kuin tuolla aiemmalla kirjoittajalla.

Sain kuitenkin jatkuvasti kuulla syyn tälle toiminnalle.

Äitini oli perheensä esikoinen, ja kovin katkera pikkuveljen saamasta huomiosta. Kasvoin kuunnellen kuinka pikkuveli sai hienommat luistimet eikä hänen tarvinnut tehdä mitään mitä ei halunnut. Aina sai kuulemma tahtonsa läpi ihan kaikessa.

Yleensä sitä vuodatusta seurasi saarna siitä kuinka nuorempaa lasta ei saa suosia.

Meillä meni sitten niin, että isoveljen ei tarvinnut tehdä mitä ei halunnut, enkä minä saanut menestyä paremmin ettei tule kateutta. Jopa opinnoissa ja työelämässä menestyminen johti siihen, että minua peloteltiin, että nyt veli tulee kateelliseksi. Haukuttiin itsekkääksi kun en pystynyt siirtämään omaa menestymistäni veljelle enkä suostunut siirtymään alempiin tehtäviin.

Kaikesta huolimatta minulla on hyvät välit veljeni kanssa.

Mulla yksi täydellisen kiltti ja yksi aavistuksen tempperamenttinen lapsi mutta erittäin joviaali ja kiltti hänkin. Paljon ystäviä, hieman hitaasti lämpiäviä. Ovat alakoulussa. Normaalisti heitä kasvatettu, kehuttu ja rakastettu, vähän lellittykin.

Olin itse myös ns. kiltti lapsi ja nuori, murrosikä iski vasta aikuisena ja nyt osaan olla myös kova ja itsekkäästi käyttäytyvä tarvittaessa mutta luen edelleen varsin hyvin ihmisiä ja halutessani ei koskaan ole ihmisten kanssa ongelmia.

Luulen että lapsilleni voi tulla rajuhko murtosikä kun kaikki on tähän asti ollut niin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsismilla. Kiltteys on keino selviytyä.

Höpö höpö

Kumpi meistä kasvoi mun lapsuudenperheessäni?

Täydellisen kiltti lapsi kasvatetaan kivulla. Tarviiko edes sanoa, että minä olin joskus sellainen.

Luonnostaan herkkä ja empaattinen lapsi on erityisen helppo; vähän syyllistä olemassaolostaan ja ei huomioi liikoja. Kertoo, että vanhemmilla olisi niin paljon helpompaa, jos lasta ei olisi. Joskus voi huomioida positiivisesti, jos lapsi hoitaa tarpeeksi vanhempien velvollisuuksia ja suorittaa täydellisesti. Silloinkin mielellään voi kehua muille, ei lapselle itselleen.

Terveisin, katkera :D Varmaan joku voi temperamentiltaan olla luonnostaankin kiltti ilman mitään ankeaa lapsuutta.

Vierailija kirjoitti:

Täydellisen kiltti lapsi kasvatetaan kivulla. Tarviiko edes sanoa, että minä olin joskus sellainen.

Luonnostaan herkkä ja empaattinen lapsi on erityisen helppo; vähän syyllistä olemassaolostaan ja ei huomioi liikoja. Kertoo, että vanhemmilla olisi niin paljon helpompaa, jos lasta ei olisi. Joskus voi huomioida positiivisesti, jos lapsi hoitaa tarpeeksi vanhempien velvollisuuksia ja suorittaa täydellisesti. Silloinkin mielellään voi kehua muille, ei lapselle itselleen.

Terveisin, katkera :D Varmaan joku voi temperamentiltaan olla luonnostaankin kiltti ilman mitään ankeaa lapsuutta.

Sama kohtelu jatkuu vielä aikuisiällä. Isäni huokailee, että on se ihme, miten hänen aviopuolisonsa hössöttää lapsensa ja lastenlastensa hyvinvoinnista, kun ei hänen mielestään lapsien perään pitäisi niin hirveää vaivaa vanhemmam joutua näkemään... Olen lopettanut isäni tapaamisen. Ei tarvitse nyt vaivautua edes sitä vähää kuin aiemmin.

Up

Minä olen aina ollut kiltti ja helppo, niin lapsena, teininä kuin aikuisenakin.

Olen huumorintajuinen, hyväntuulinen ja ongelmaton. Tulen kaikkien kanssa toimeen, myös niiden kaikessa vastaan vänkäävien vaikeidenkin tyyppien. Koulu on aina sujunut hyvin, samoin työpaikoista olen saanut pelkkää positiivista palautetta. Kavereita riittää ja puolisokin on.

En allekirjoita tuota, että vain vanhempien natsi-käskytyksellä tulee kilttejä ihmisiä ja että kiltit luonteet ovat mielisairauden ilmentymä alistetuilla. Minulla oli aivan normaali, rakastava ydinperhe, jossa ei ollut ongelmia. Lapsuuteni oli onnellinen, kivoja kavereita ja sukulaisia ympärilläni.

Olen aina ollut luonteeltani joviaali, kohtelias ja muut huomioiva - en tietenkään omalla kustannuksellani, osaan pitää puoleni ja sanoa mielipiteeni. Vaikka kiltti olenkin, niin en ole mikään mielistelijä tai jees-tyyppi, joka alentuu kynnysmatoksi. Puolustan kiusattuja niin koulussa kuin työpaikalla ja olen aina osannut asettua muiden kenkiin.

Vanhempani ovat aina sanoneet, että olen ollut tosi helppo lapsi. Luonnekysymys, sanon minä.

Minä olen aina ollut kiltti ja helppo, niin lapsena, teininä kuin aikuisenakin.

Olen huumorintajuinen, hyväntuulinen ja ongelmaton. Tulen kaikkien kanssa toimeen, myös niiden kaikessa vastaan vänkäävien vaikeidenkin tyyppien. Koulu on aina sujunut hyvin, samoin työpaikoista olen saanut pelkkää positiivista palautetta. Kavereita riittää ja puolisokin on.

En allekirjoita tuota, että vain vanhempien sairaalloisen syyllistävällä, uhkailevalla ja nöyryyttävällä käskytyksellä tulee kilttejä ihmisiä ja että kiltit luonteet ovat mielisairauden ilmentymä. Minulla oli aivan normaali, rakastava ydinperhe, jossa ei ollut ongelmia. Lapsuuteni oli onnellinen, kivoja kavereita ja sukulaisia ympärilläni.

Olen aina ollut luonteeltani joviaali, kohtelias ja muut huomioiva - en tietenkään omalla kustannuksellani, osaan pitää puoleni ja sanoa mielipiteeni. Vaikka kiltti olenkin, niin en ole mikään mielistelijä tai jees-tyyppi, joka alentuu kynnysmatoksi. Puolustan kiusattuja niin koulussa kuin työpaikalla ja olen aina osannut asettua muiden kenkiin.

Vanhempani ovat aina sanoneet, että olen ollut tosi helppo lapsi. Luonnekysymys, sanon minä.

Ah, sori, tuli 2 kertaa, kun meni tarkastettavaksi kai erään ilmaisun vuoksi.

T.71

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina ollut kiltti ja helppo, niin lapsena, teininä kuin aikuisenakin.

Olen huumorintajuinen, hyväntuulinen ja ongelmaton. Tulen kaikkien kanssa toimeen, myös niiden kaikessa vastaan vänkäävien vaikeidenkin tyyppien. Koulu on aina sujunut hyvin, samoin työpaikoista olen saanut pelkkää positiivista palautetta. Kavereita riittää ja puolisokin on.

En allekirjoita tuota, että vain vanhempien natsi-käskytyksellä tulee kilttejä ihmisiä ja että kiltit luonteet ovat mielisairauden ilmentymä alistetuilla. Minulla oli aivan normaali, rakastava ydinperhe, jossa ei ollut ongelmia. Lapsuuteni oli onnellinen, kivoja kavereita ja sukulaisia ympärilläni.

Olen aina ollut luonteeltani joviaali, kohtelias ja muut huomioiva - en tietenkään omalla kustannuksellani, osaan pitää puoleni ja sanoa mielipiteeni. Vaikka kiltti olenkin, niin en ole mikään mielistelijä tai jees-tyyppi, joka alentuu kynnysmatoksi. Puolustan kiusattuja niin koulussa kuin työpaikalla ja olen aina osannut asettua muiden kenkiin.

Vanhempani ovat aina sanoneet, että olen ollut tosi helppo lapsi. Luonnekysymys, sanon minä.

Kiva kuulla, että on myös tasapainoisia perheitä ja ihmisiä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan saanut remmiä aina jos ei ole ollut kiltisti.

No, muistan vieläkin sen, kun olisin kovasti halunnut yhden sellaisen lelun mikä silloin oli muodissa ja jäin kaupassa ruinaamaan, enkä uskonut, että sitä ei osteta. Olin varmaan kymmenvuotias silloin. Kotona sain sitten tosiaan "remmiä" eli kunnolla kuritettiin sen takia, että olin käyttäynyt huonosti siellä kaupassa. Eikö ole aika karu tapa saada lapsi kiltiksi?

Kyllä 10v:n pitäisi jo osata käyttäytyä kauppareissulla. Kiukuttelu on pienempien juttu.

Minulla on yksi erittäin täydellinen poika, reipas, rohkea, kaikille kiva, suosittu, fiksu, sosiaalinen, juuri sellainen josta tykätään pihoilla ja joka on kaikkien kaveri. Opettajat rakastaa, samoin toiset lapset ja jopa eläimet. Poika on täydellisin ihminen jonka tiedän. On myös meillä perheessä ilopilleri, empaattinen ja hauska. Syitä olen miettinyt, koska en ole itse mikään maailman ihanin ihminen, vaan ihan peruspaskiainen, eikä ole lähipiirikään mitään ihania ihmisiä vaan normaaleja tyyppejä hyvine jaa huonoine puolinemme. Ensinnäkin synnynnäinen temperamentti, sillä on paljon merkitystä. Toisekseen se, että syntyi kuopukseksi, kun olin jo tottunut olemaan äiti. Imetin 2 vuotta ja pidin todella todella paljon kantoliinassa, enkä ehtinyt vaatia lapselta oikein mitään, olin isompien lasten kanssa kiireinen joten vauva sai siinä lötkötellä omissa maailmoissaan ja omaan tahtiin tutustua maailmaan. Perhepeti oli niin pitkään kuin lapsi halusi, ei mitään pottatreenejä. Aika hippikasvatus muutenkin. Tämän lisäksi pojan isä oli alkoholisti ja aika paska ja poika jo ihan pikkuisesta asti yritti olla isälle mieliksi ja reipas poika, että saisi hyväksyntää. Tällaisilla eväillä tuli koko kylän suosikkilapsi. Kaikki tutut ja tuntemattomat aina ylistävät häntä minulle. Nyt kun olen eronnut pojan isästä, niin pojassa näkyy vähän sellaisia tummempiakin sävyjä, onneksi. Oli aika kamalan tuntuista, että poika on itse päivänpaiste kun koko perhe oli ihan sairas. Olen aina ollut sitä mieltä että liian kiltit lapset on peloissaan. Mutta tällä tyypillä on onnea siinä että hänelle sattui syntymässä hyvä temperamentti ja paljon hyviä ominaisuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on kiltti, hyväkäytöksinen, hyvä koulussa, avoin, reilu ja hänellä on paljon ystäviä. Meillä ei ole turhaa draamaa tai taisteluita. Olen huomannut, että tämä herättää muissa vanhemmissa kateutta. Kysellään että miten se on noin hyväläytöksinen, iloinen ja kiltti. No häntä on kotona kuunneltu ja kasvatettu. Asioista on puhuttu avoimesti ja hänen tarpeisiinsa on vastattu.

Puheet narsistiäideistä jne on vain kateellisten puhetta. Kyllä niitä lapsia voi kasvattaa hyväkäytöksisiksi ihan kaikella rakkaudelkakin.

Juuri näin! Meillä on tällaisia lapsia 3 kappaletta ja olemme mieheni kanssa molemmat myös olleet kilttejä lapsia. Uskon, että tässä on kyse hyväosaisuuden keräytymisestä. Sekä perinnölliset että sosiaaliset edut kasautuvat ja yksi niiden ilmiasu ovat fiksut ja hyväkäytöksiset lapset.

Usein kiltteyden kääntöpuolena on neuroottisuus. Vaikeat tunteet etsivät aina jonkun purkautumistavan. Olisi parempi purkaa vaikea ulospäin olemalla kunnolla hankala kuin piilottamalla vaikea olo ja ahdistumalla pahasti. Sillä voi olla todella pitkäaikaisia vaikutuksia mielenterveyteen.