Miten kasvatetaan täydellisen kiltti lapsi?

Vierailija kirjoitti:

fiksut vanhemmat, rajoja ja rakkautta. Kannustava koti, hyviä ja tavoitteellisia harrastuksia. Omatoimisuuden vaatimukset ts. ei turhaa pullamössöä

terveisin 17 vuotiaan ja 15 vuotiaan vanhempi. Kumpikaan lapsi ei ole koskaan "kapinoinut" pahasti, ka. pitkälle yli 9 molemmilla ollut. Ovat saaneet olla yksin kotona lomareissujen aikana yms ja aina on voinut luottaa.

Mun vanhemmat saavuttivat tuon toisella tavalla. Pääsin lukiosta pitkälle yli 9 ja yliopistosta yli nelosen keskiarvolla. Tunnollinen suorittaja, kapinoimaton nuori, näkymättömäksi opetettu lapsi. Rakkauden ja hyväksynnän etsinnässä itsetuhoinen ja käynyt läpi liudan huumeita ja vääriä kumppaneita. Tuo on jo taaksejäänyttä, mutta vieläkin sylettää se ihmisten kympin tytön ihailu....no, toiset ajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enkä tarkoita, että edes haluaisin sellaista, koska kyllähän lapsissa pitää ollakin vähän särmää! :) Mutta yhdellä puolitutulla on tällainen kuudesluokkalainen tyttö, joka on aina niin täydellisen kiltti ja tottelevainen. Ja pukeutuukin "kiltisti" eli ei ole mitään nuorisovaatteita, vaan joku reimatyyppinen välikausipuku, kumisaappaat, pipot ja rukkaset eli on aina tosi huolellisesti puettu.

Millä kasvatuskonstilla tällaisia lapsia saadaan aikaiseksi?

Vastaan omasta puolestani: vanhempien huonolla käytöksellä. Isä oli masentunut ja äiti epävakaa, joten yritin koko ajan olla kotona varpaisillani.

Sama täällä. Isä alkoholisti ja äiti persoonallisuushäiriöinen. Jos jostain kiukuttelin, syyllistettiin ja raivottiin, uhkailtiin itsemurhalla. Äiti tuli toistuvasti kaikkien rajojen yli ja suuttui/uhriutui kun puolustauduin, tai selitteli että käsitin väärin asian. Nyt aikuisenakin menee pää ihan pyörälle kun erota heti, kuka on ilkeä, vai kuvittelenko omiani.

Mutta tässä tapauksessa tuo lapsen huolellinen pukeminen ei oikein viittaa siihen, että vanhemmat olisi jotenkin rappiolla. Tuskin alkoholistia kiinnostaisi vahtia, että lapsi laittaa vk-puvun ja kumpparit ja pipon päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enkä tarkoita, että edes haluaisin sellaista, koska kyllähän lapsissa pitää ollakin vähän särmää! :) Mutta yhdellä puolitutulla on tällainen kuudesluokkalainen tyttö, joka on aina niin täydellisen kiltti ja tottelevainen. Ja pukeutuukin "kiltisti" eli ei ole mitään nuorisovaatteita, vaan joku reimatyyppinen välikausipuku, kumisaappaat, pipot ja rukkaset eli on aina tosi huolellisesti puettu.

Millä kasvatuskonstilla tällaisia lapsia saadaan aikaiseksi?

Vastaan omasta puolestani: vanhempien huonolla käytöksellä. Isä oli masentunut ja äiti epävakaa, joten yritin koko ajan olla kotona varpaisillani.

Sama täällä. Isä alkoholisti ja äiti persoonallisuushäiriöinen. Jos jostain kiukuttelin, syyllistettiin ja raivottiin, uhkailtiin itsemurhalla. Äiti tuli toistuvasti kaikkien rajojen yli ja suuttui/uhriutui kun puolustauduin, tai selitteli että käsitin väärin asian. Nyt aikuisenakin menee pää ihan pyörälle kun erota heti, kuka on ilkeä, vai kuvittelenko omiani.

Aivan sama juttu! Ihmissuhteet ovat siksi aika hankalia, kun ei ole oikein mitään selvää käsitystä mitä kuuluu asiaan toimivissa ihmissuhteissa sietää ja mitä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enkä tarkoita, että edes haluaisin sellaista, koska kyllähän lapsissa pitää ollakin vähän särmää! :) Mutta yhdellä puolitutulla on tällainen kuudesluokkalainen tyttö, joka on aina niin täydellisen kiltti ja tottelevainen. Ja pukeutuukin "kiltisti" eli ei ole mitään nuorisovaatteita, vaan joku reimatyyppinen välikausipuku, kumisaappaat, pipot ja rukkaset eli on aina tosi huolellisesti puettu.

Millä kasvatuskonstilla tällaisia lapsia saadaan aikaiseksi?

Vastaan omasta puolestani: vanhempien huonolla käytöksellä. Isä oli masentunut ja äiti epävakaa, joten yritin koko ajan olla kotona varpaisillani.

Sama täällä. Isä alkoholisti ja äiti persoonallisuushäiriöinen. Jos jostain kiukuttelin, syyllistettiin ja raivottiin, uhkailtiin itsemurhalla. Äiti tuli toistuvasti kaikkien rajojen yli ja suuttui/uhriutui kun puolustauduin, tai selitteli että käsitin väärin asian. Nyt aikuisenakin menee pää ihan pyörälle kun erota heti, kuka on ilkeä, vai kuvittelenko omiani.

Mutta tässä tapauksessa tuo lapsen huolellinen pukeminen ei oikein viittaa siihen, että vanhemmat olisi jotenkin rappiolla. Tuskin alkoholistia kiinnostaisi vahtia, että lapsi laittaa vk-puvun ja kumpparit ja pipon päähän.

Alkoholisti voi olla perfektionisti, jolle on tärkeää pitää kulissit kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

fiksut vanhemmat, rajoja ja rakkautta. Kannustava koti, hyviä ja tavoitteellisia harrastuksia. Omatoimisuuden vaatimukset ts. ei turhaa pullamössöä

terveisin 17 vuotiaan ja 15 vuotiaan vanhempi. Kumpikaan lapsi ei ole koskaan "kapinoinut" pahasti, ka. pitkälle yli 9 molemmilla ollut. Ovat saaneet olla yksin kotona lomareissujen aikana yms ja aina on voinut luottaa.

Kapina ja irtaatumisvaihe on vielä tuloillaan ja sinuna kyllä olisin huolissani , sillä nuorella aikuisella se helposti menee överiksi. Käytettävissä olevat älineet ja keinot myöskin ovat tappavampia kuin nuoremmilla. Niinhän sitä moni luulee, että hienosti on selvitty ja se totuus tulee esiin myöhemmin henkisillä ongelmilla , suorituspaineilla, alkoholismilla ym

No ei täydellisen kilttiä saa jos on pikkuisen pirullinen luonne, niinkuin meillä esikoisella. Mutta kyllä sellaisestakin saa kohteliaan ja reippaan lapsen aikaan kun oikein pitkäjänteisesti kasvattaa.

Käytöstavat opitaan jo pienenä, eli kiitos, anteeksi, tervehtimiset jne. Joskus kuulee sanottavan että ei noin pieneltä voi vaatia, mutta minusta jos osaa puhua niin osaa myös sanoa kiitos ja anteeksi. Koskaan ei saa lyödä, ei äitiä, sisarusta eikä kaveria. Riidat selvitetään ja sovitaan, pyydetään anteeksi. Ollaan reiluja aina, kuunnellaan muita, otetaan mukaan, ei puhuta rumasti. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tee toisille mitä haluat itsellesi tehtävän. Kuunnellaan lasta ja arvostetaan mielipiteitä.

Ulkoilua paljon, ei pelaamista juurikaan. Telkkaria katsotaan yhdessä. Luetaan paljon kirjoja. Syödään ateriat yhdessä ja nukkumaan tarpeeksi aikaisin. Vanhempi on turvallinen ja jämäkkä kasvattaja joka pitää kiinni säännöistä aina. Lapsi oppii että turha pullikoida tuhannetta kertaa. Oma esimerkki on tietenkin tärkeintä.

Eikös ennen vanhaan ollut ihan normaali, että lapset oli kilttejä? Ja itse muistan, että vasta yläasteen puolella oli enemmän muotijutut mielessä. Minulla oli muistaakseni toppahaalaritkin vielä 5. tai 6. luokalla.

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Amen tälle! Oettajana olen törmännyt liian usein näihin lapsiin, joille ei ikinä ole asetettu kotona rajoja, ei rajoitettu tekemisiä eikä koskaan tuotettu pettymyksiä. Pelkkää kehumista ja hehkutusta. Heidän itkemistään ja kiukutteluaan on hyssytelty hyvittelemällä ja vanhemmatkaan eivät ole sitä sietäneet kuunnella.

Kun kaikki on annettu periksi ja valmiina saatu, tulee näitä pikku kuninkaita, jotka eivät kunnioita muiden oikeuksia, pidä säännöistä kiinni kohdallaan ja jotka haluavat jatkuvaa viihdytystä ja palvelua. Mikään mikä ei ole kivaa, ei kiinnosta. Säännöistä vängätään ja neuvotellaan. Työ ja vaiva jonkun asian eteen on mahdoton ajatus. Pienetkin vastoinkäymiset ja epämukavuudet koitetaan kuitata huudolla ja krokotiilinkyynelillä. Muiden pitäisi joustaa ja tehdä kaikki.

Toki ns. Kiltteys on osaksi luonnekysymys, mutta kasvatuksella on siinäkin iso osa. Pitäkää vanhemmat päänne ja rajat, ei se lapsi siitä rikki mene. Parempi ihminen siitä kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Näin minusta tuli kiltti tyttö: veljeni sai aina huomiot huutamalla ja riehumalla. Äitini oli heikko ja arka, ja palkitsi veljeäni normaaleista asioista, kuten siitä että tämä teki läksyt. Veljelle ostettiin merkkivaatteita ja kuskattiin autolla harrastuksiin ja kisoihin. Hänen asioista tehtiin saavutuksia, joita koko perheen piti huomioida. Minun harrastukset oli aina "huonoja", mutta samojakaan asioita en saanut harrastaa, koska veljelle olisi tullut paha mieli.

Minä sain aluksi hyviä numeroita koulussa, mutta kun äitini huomautti että veli varmaan tulee kateelliseksi, ymmärsin ettei minulla ole lupaa olla parempi. Joten olin sitten aina huonompi. Opin haukkumaan itseäni, vähentämään itseni nollaksi kaikkien edessä. Se oli ainoa mitä sain olla. En liikkunut paikaltani, en puhunut mitään. En koskaan valittanut vaikka minulla oli aina vatsa kipeä. Vasta aikuisena rupesin syömään ruokaa, joka sopii ruuansulatukselleni. Veljeni toki sai mitä tahansa ruokaa ja herkkuja mitä ikinä keksi pyytää.

Aikuisena menin korkeakouluun vaikken olisi saanut (veljeni oli kassalla töissä ja koko perhe haukkui minun opiskelut, koska on epistä että veli ei saa yhtä paljon kuin minä). Pidin parisuhteen visusti omana tietonani, sillä veljelläni oli monta huonoa epämääräistä suhdesekoilua, ja tiesin että tein epäreilusti kun valitsin yhden kunnollisen enkä sekoillut kännissä kaikkien kanssa.

Joten jätä lapsi kokonaan vaille tukea ja huomiota ja suosi toista lasta, niin saat kiltin lapsen joka toivoo itkua pidätellen, että kunpa minuakin rakastettaisiin. Tosin se lapsi on sitten syömishäiriöinen, itsetuhoinen, masentunut, ehkä tappaakin itsensä, ei välttämättä koskaan kykene työelämään (en valmistunut korkeakoulusta, teen tylsää perusduunia josta hädin tuskin edes selviän)... Mutta tärkeintähän toki on, että lapsi alistuu ja vaikenee ja itse pääset mahdollisimman helpolla, eiks niin!

Suosittelen lääkitystä.

Minut kasvatti narsistiäiti täydellisen kiltiksi, kontrollointi, nimittely, raivoaminen ja manipulointi ovat keinoja tähän. En suosittele, samalla lapsesta tulee potentiaalinen uhri kaikelle hyväksikäytölle yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Amen tälle! Oettajana olen törmännyt liian usein näihin lapsiin, joille ei ikinä ole asetettu kotona rajoja, ei rajoitettu tekemisiä eikä koskaan tuotettu pettymyksiä. Pelkkää kehumista ja hehkutusta. Heidän itkemistään ja kiukutteluaan on hyssytelty hyvittelemällä ja vanhemmatkaan eivät ole sitä sietäneet kuunnella.

Kun kaikki on annettu periksi ja valmiina saatu, tulee näitä pikku kuninkaita, jotka eivät kunnioita muiden oikeuksia, pidä säännöistä kiinni kohdallaan ja jotka haluavat jatkuvaa viihdytystä ja palvelua. Mikään mikä ei ole kivaa, ei kiinnosta. Säännöistä vängätään ja neuvotellaan. Työ ja vaiva jonkun asian eteen on mahdoton ajatus. Pienetkin vastoinkäymiset ja epämukavuudet koitetaan kuitata huudolla ja krokotiilinkyynelillä. Muiden pitäisi joustaa ja tehdä kaikki.

Toki ns. Kiltteys on osaksi luonnekysymys, mutta kasvatuksella on siinäkin iso osa. Pitäkää vanhemmat päänne ja rajat, ei se lapsi siitä rikki mene. Parempi ihminen siitä kasvaa.

Aina yllättää yhtä paljon, kuinka huono on joidenkin opettajien ihmistuntemus. On vain se yksi ihmistyyppi, jonka ymmärtämiseen kapasiteetti riittää. Se iloinen, huoleton, ekstrovertti. Muiden kyyneleet ovat krokotiilinkyyneleitä ja sopeutumisvaikeudet kasvatuksen puutetta.

Pelko on hyvä kasvatusguru. Kun pelkää riittävästi vanhempiaan, on niin kiltti, niin kiltti, että. Mutta kyllä se jossain vaiheessa yleensä repeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori muuttaa kotoa, moni alkaa elää kuin porsaat pellossa. Eivät tosin kaikki.

Minulla on omakohtaista kokemusta pelolla kasvattamisesta. On muuten kumma, vaikka vanhemmat ovat olleet jo haudassa pitkään, niin jossain selkäytimessä on vieläkin se pelko, mitenhän taas syyllistetään, kun tein näin tai noin. Hulluinta näin aikuisen näkökulmasta tuossa pelolla kasvattamisessa oli se, että olin jo lapsena varsin järkevä ja vastuuntuntoinen, eli moista kasvatusta ei olisi edes tarvittu. Kunnolla olisin ollut joka tapauksessa. Rohkaisua ja kannustusta sen sijaan olisin kaivannut. Mutta kun vanhemmat eivät jostain syystä pystyneet tai halunneet luottaa, niin sitten otettiin pelko konsultiksi.

Vierailija kirjoitti:

Enkä tarkoita, että edes haluaisin sellaista, koska kyllähän lapsissa pitää ollakin vähän särmää! :) Mutta yhdellä puolitutulla on tällainen kuudesluokkalainen tyttö, joka on aina niin täydellisen kiltti ja tottelevainen. Ja pukeutuukin "kiltisti" eli ei ole mitään nuorisovaatteita, vaan joku reimatyyppinen välikausipuku, kumisaappaat, pipot ja rukkaset eli on aina tosi huolellisesti puettu.

Millä kasvatuskonstilla tällaisia lapsia saadaan aikaiseksi?

Tää oli hyvä. Kysy naapurilta tai talokyylältä. Lapsettomilta katkeroilta tulee ylivoimaisesti parhaimmat neuvot...

Vierailija kirjoitti:

Pelko on hyvä kasvatusguru. Kun pelkää riittävästi vanhempiaan, on niin kiltti, niin kiltti, että. Mutta kyllä se jossain vaiheessa yleensä repeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori muuttaa kotoa, moni alkaa elää kuin porsaat pellossa. Eivät tosin kaikki.

Miten erottaa lapsesta, onko kiltteys luonnollista vai remmin pelkoa?

Meillä on tuollainen ulospäin superkiltti lapsi. Se sama joka kilaroi kotona niin että välillä olisi tarvetta kutsua manaaja paikalle :D Osaa todellakin välillä myös uhmata, testata ja venyttää rajoja, ja hyvä niin! On vain ujo ja tutustuu ihmisiin todella hitaasti, ja näyttää todelliset tunteensa vain niiden seurassa joihin 100% luottaa, eli perhepiirissä. Kodin ulkopuolella mielellään mukautuu, sulautuu eikä pidä suurta meteliä itsestään. Kaverisuhteissa on onneksi oppinut jämäkkyyttä kouluiässä. "Luottolapsi" sanoivat kerhosta ja koulusta. Hän on myös lapsi, jonka mukavuusalue on aika kapea, eli ihan itse tykkää siitä että vaatteet on käytännölliset ja hyvän tuntuiset, ei hakeudu riskitilanteisiin jne. Häntä on saanut rohkaista rymyävämpiin leikkeihin ja vakuuttaa että ei haittaa vaikka haalari on kurassa tai rukkaset kastuu (jos ei ole paleltumisen pelkoa).

Uskon, että kun vain me vanhemmat kasvatamme lasta niin että hänen mielipiteensä ja tarpeensa ovat tärkeitä, että hän saa olla eri mieltä ja tehdä oman näköisiä valintoja, hänestä kasvaa ajan kanssa normaalin itsevarma ihminen eikä hänen omaa elämäänsä rajoittavan varman päälle pelaaja ja myötäilevä. Tähän pyrimme.

Ja sitten se meidän toinen lapsi sitten on monella tapaa eri lajiketta. Kasvatuksella ON väliä, mutta helpottavaa huomata että niissä lapsissa on todella paljon heitä itseäänkin eikä kaikki ole kiinni siitä mitä minä teen oikein ja väärin.

Esittämällä kaveria, antaen samalla ymmärtää, että kaikki mitä teet on jollain tavalla väärin. Että lapsi on huono vaikka on koulussa kympin tyttö. Ei sanota mitään suoraan, mutta annetaan ymmärtää. Onnistuu hyvin jos kyseessä herkkä lapsi, joka osaa ja oppii yhä paremmin lukemaan vanhemman kaikki mielenheilahdukset. Muistetaan myös kuitenkin sitten syyllistää lasta siitä, miten hänellä voikaan olla niin huono itsetunto. Että kyllä pitäisi vähän parantaa itsetuntoaan. Hienovaraisen syyllistämisen lisäksi kannattaa ajoittain saada uhmaikäisen tyyliin itkupotkuraivarit, joiden aikana suolletaan ulos marttyyri- ja uhriutumispuhetta. Erityisesti jos vanhempi sattuu olemaan sairas, esim syöpä, kannattaa hokea, että "kyllä kohta minusta eroon pääset, kun kuolen syöpään". Ei sitten kannata ihmetellä kun lapsen ollessa aikuinen lopulta todella olet kuolemassa, että lapsesi ei romahdakaan toivomallasi tavalla.

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Vierailija kirjoitti:

Näin minusta tuli kiltti tyttö: veljeni sai aina huomiot huutamalla ja riehumalla. Äitini oli heikko ja arka, ja palkitsi veljeäni normaaleista asioista, kuten siitä että tämä teki läksyt. Veljelle ostettiin merkkivaatteita ja kuskattiin autolla harrastuksiin ja kisoihin. Hänen asioista tehtiin saavutuksia, joita koko perheen piti huomioida. Minun harrastukset oli aina "huonoja", mutta samojakaan asioita en saanut harrastaa, koska veljelle olisi tullut paha mieli.

Minä sain aluksi hyviä numeroita koulussa, mutta kun äitini huomautti että veli varmaan tulee kateelliseksi, ymmärsin ettei minulla ole lupaa olla parempi. Joten olin sitten aina huonompi. Opin haukkumaan itseäni, vähentämään itseni nollaksi kaikkien edessä. Se oli ainoa mitä sain olla. En liikkunut paikaltani, en puhunut mitään. En koskaan valittanut vaikka minulla oli aina vatsa kipeä. Vasta aikuisena rupesin syömään ruokaa, joka sopii ruuansulatukselleni. Veljeni toki sai mitä tahansa ruokaa ja herkkuja mitä ikinä keksi pyytää.

Aikuisena menin korkeakouluun vaikken olisi saanut (veljeni oli kassalla töissä ja koko perhe haukkui minun opiskelut, koska on epistä että veli ei saa yhtä paljon kuin minä). Pidin parisuhteen visusti omana tietonani, sillä veljelläni oli monta huonoa epämääräistä suhdesekoilua, ja tiesin että tein epäreilusti kun valitsin yhden kunnollisen enkä sekoillut kännissä kaikkien kanssa.

Joten jätä lapsi kokonaan vaille tukea ja huomiota ja suosi toista lasta, niin saat kiltin lapsen joka toivoo itkua pidätellen, että kunpa minuakin rakastettaisiin. Tosin se lapsi on sitten syömishäiriöinen, itsetuhoinen, masentunut, ehkä tappaakin itsensä, ei välttämättä koskaan kykene työelämään (en valmistunut korkeakoulusta, teen tylsää perusduunia josta hädin tuskin edes selviän)... Mutta tärkeintähän toki on, että lapsi alistuu ja vaikenee ja itse pääset mahdollisimman helpolla, eiks niin!

Mä en tiedä mut jotenkin tuo tarina tuntui enemmän keksityltä ja sepitetyltä jonkun mielikuvitus eepokselta. Voihan noikin olla periaatteessa mut...varsinkin tuo ”vanhemmat eivät halunneet tytön saavan hyviä numeroita, jotta veli ei tulisi kateelliseksi” hmm. mitenköhän se estettiin. Tyttö siis alkoi vetämään tahalleen huonoja numeroita? C-luokan tarina.

Vierailija kirjoitti:

Murtamalla lapsen tahto systemaattisesti vauvasta lähtien. Tiedän lapsen, joka puetaan talvellakin samettihousuihin ja villakanhastakkiin. Toiset lapset möyrivät vettäpitävissä ulkoilupuvuissaan hiekkalaatikolla ja kurassa ja tämän äiti koko ajan ohjeistaa Liisa älä sitä, älä tätä. Lapsi ei saa juosta, kiipeillä , leikkiä eikä huutaa leikkikentälläkään. Mutta tokihan hän on kolme vuotiaasta saakka opiskellut englantia. Taatusti tulee sellainen täydellinen suorittajatyttö, jonka mielenterveys jossain vaiheessa naksahtaa.

Itse olen törmännyt päinvastaiseen. Lapsi kyllä leikkii kiltisti ja siististi, silti äiti vaatii varmuuden vuoksi laittamaan kurikset.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Tottakai kilttien kanssa on kiva elää, koska ne eivät koskaan ole hankalia sillä tavoin, että osaisivat pitää puolensa tai edes kertoa rehellisesti mielipiteistään ja tunteistaan. Kiltit suoriutuu mukisematta kaikesta paskasta mikä heidän niskaansa kaadetaan niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin.