Miten kasvatetaan täydellisen kiltti lapsi?

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Siis kirjoititko sinä juuri, että ei saa antaa taaperolle anteeksi jos se kitisee tai inttää lelua kaupassa? Haluan uskoa että et tarkoita sitä mitä siinä lukee, joten mitähän hittoa sinä tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Amen tälle! Oettajana olen törmännyt liian usein näihin lapsiin, joille ei ikinä ole asetettu kotona rajoja, ei rajoitettu tekemisiä eikä koskaan tuotettu pettymyksiä. Pelkkää kehumista ja hehkutusta. Heidän itkemistään ja kiukutteluaan on hyssytelty hyvittelemällä ja vanhemmatkaan eivät ole sitä sietäneet kuunnella.

Kun kaikki on annettu periksi ja valmiina saatu, tulee näitä pikku kuninkaita, jotka eivät kunnioita muiden oikeuksia, pidä säännöistä kiinni kohdallaan ja jotka haluavat jatkuvaa viihdytystä ja palvelua. Mikään mikä ei ole kivaa, ei kiinnosta. Säännöistä vängätään ja neuvotellaan. Työ ja vaiva jonkun asian eteen on mahdoton ajatus. Pienetkin vastoinkäymiset ja epämukavuudet koitetaan kuitata huudolla ja krokotiilinkyynelillä. Muiden pitäisi joustaa ja tehdä kaikki.

Toki ns. Kiltteys on osaksi luonnekysymys, mutta kasvatuksella on siinäkin iso osa. Pitäkää vanhemmat päänne ja rajat, ei se lapsi siitä rikki mene. Parempi ihminen siitä kasvaa.

Aina yllättää yhtä paljon, kuinka huono on joidenkin opettajien ihmistuntemus. On vain se yksi ihmistyyppi, jonka ymmärtämiseen kapasiteetti riittää. Se iloinen, huoleton, ekstrovertti. Muiden kyyneleet ovat krokotiilinkyyneleitä ja sopeutumisvaikeudet kasvatuksen puutetta.

Tulepa kouluun vaikka sijaiseksi, niin näet, minkälaista on nykyajan oppilasaines. Pelkkää huononnusta nämä integroinnit. Ehkäpä päättäjien tavoitteena on, ettei sillä kansakunnan sivistyksellä ole niin väliä, kunhan ihmiset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, niin sillä pärjää. Parempaa koulutusta vailla olevat jatkavat yksityiskouluihin sitten rahalla.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Ap kysyi täydellisen kiltteyden reseptiä. Se ei välttämättä ole mukava.

Vierailija kirjoitti:

Ei millään. Luonne katsos. Mullakin on tuollainen tyttö. Ja sit poika joka on ihan toista maata..

Sama! 2 lasta, toinen on erittäin kiltti, mutta reipas, matalalla temperamentilla ja toinen päinvastainen.

Ihan saman kasvatuksen saaneet, ihan tavallisen sellaisen :)

Jos käännetään asia toisinpäin.

Jatkuvalla uhkailulla ja kieltämisellä ja vaatimisella saa aikaan huonon itsetunnon omaavia lapsia, josta myöhemmin kertyy työttömyyttä, syrjäytymistä.

Kultainen ohje kasvatuksessa on se, että se mitä annat sen saat ehkä tuplaten takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tuollainen ulospäin superkiltti lapsi. Se sama joka kilaroi kotona niin että välillä olisi tarvetta kutsua manaaja paikalle :D Osaa todellakin välillä myös uhmata, testata ja venyttää rajoja, ja hyvä niin! On vain ujo ja tutustuu ihmisiin todella hitaasti, ja näyttää todelliset tunteensa vain niiden seurassa joihin 100% luottaa, eli perhepiirissä. Kodin ulkopuolella mielellään mukautuu, sulautuu eikä pidä suurta meteliä itsestään. Kaverisuhteissa on onneksi oppinut jämäkkyyttä kouluiässä. "Luottolapsi" sanoivat kerhosta ja koulusta. Hän on myös lapsi, jonka mukavuusalue on aika kapea, eli ihan itse tykkää siitä että vaatteet on käytännölliset ja hyvän tuntuiset, ei hakeudu riskitilanteisiin jne. Häntä on saanut rohkaista rymyävämpiin leikkeihin ja vakuuttaa että ei haittaa vaikka haalari on kurassa tai rukkaset kastuu (jos ei ole paleltumisen pelkoa).

Uskon, että kun vain me vanhemmat kasvatamme lasta niin että hänen mielipiteensä ja tarpeensa ovat tärkeitä, että hän saa olla eri mieltä ja tehdä oman näköisiä valintoja, hänestä kasvaa ajan kanssa normaalin itsevarma ihminen eikä hänen omaa elämäänsä rajoittavan varman päälle pelaaja ja myötäilevä. Tähän pyrimme.

Ja sitten se meidän toinen lapsi sitten on monella tapaa eri lajiketta. Kasvatuksella ON väliä, mutta helpottavaa huomata että niissä lapsissa on todella paljon heitä itseäänkin eikä kaikki ole kiinni siitä mitä minä teen oikein ja väärin.

Siis lapsissa on eroja, ihan saman perheen sisällä. Kyllä se nyt vaan niin on että samanlaisella kasvatuksella voidaan saada ujo, kiltti tyttö tai villi, poika. Luonteesta, persoonasta ja temperamentista riippuu paljon. Toki niitä särmiä voidaan aina silottaa oikealla kasvatuksella mutta perusmuotoa ei voi muuttaa. Ja pitääkö kaikkien olla samasta muotista? Tuntuu että osa tunnustaa oikeanlaiseksi lapseksi vain sen hiljaisen ja näkymättömän, joka on super kiltti aina joka tilanteessa.

Mut on kasvatettu häpeällä kiltiksi. Opin, että lasten ja naisten jutut ovat noloja. Ei mitenkään ihmeellistä jos lukee sitä 70-lukulaisten äidit -ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Tottakai kilttien kanssa on kiva elää, koska ne eivät koskaan ole hankalia sillä tavoin, että osaisivat pitää puolensa tai edes kertoa rehellisesti mielipiteistään ja tunteistaan. Kiltit suoriutuu mukisematta kaikesta paskasta mikä heidän niskaansa kaadetaan niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin.

Ei kaikki kiltit ole tuollaisia. Kyllä kiltti voi osata myös kertoa mielipiteensä ja tunteensa rehellisesti, mutta on kuitenkin hyvin sovinnainen ja matalalla temperamentilla varustettu. Itse haluaisin olla sellainen, ajattelen että elämä olisi helpompaa kun ei ärsyyntyisi helposti mistään, olisi vain reilusti oma itsensä. Ei kiltti ole automaattisesti kynnysmatto. Kiltteys voi olla myös reiluutta ja hyväntuulisuutta, sellaisten ihmisten seurassa viihdytään ja he saavat lapsesta asti positiivista vastetta ympäriltään.

Kynnysmattous taas on erikseen. Että antaa toisen kohdella huonosti ja heillä usein on huono itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Siis kirjoititko sinä juuri, että ei saa antaa taaperolle anteeksi jos se kitisee tai inttää lelua kaupassa? Haluan uskoa että et tarkoita sitä mitä siinä lukee, joten mitähän hittoa sinä tarkoitat?

No ei kun sinä selvästi haluat juuri uskoa että niin siinä lukee vaikkei luekaan. Minä kyllä ymmärsin sen niin ettei anneta periksi joka vinkunaan.

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Kilttiys ei ole hyvä ominaisuus. Kiltti on kiltti omalla kustannuksellaan. Voi ja kannattaa olla kohtelias, huomaavainen, empaattinen, ystävällinen, auttavainen, luotettava, joustava, hyväntahtoinen, sopeutuva ja vaikka mitä hienoa ja ihanaa. Mutta kun ihminen on kiltti, hän on noita edellä mainittuja silloinkin kuin se rikkoo itseä, ja se ei kannata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä juttu, että tästäkin asiasta eli kiltteydestä saadaan täällä palstalla väännettyä negatiivinen juttu, jopa mielenterveysongelma tai vanhempien perfektionismin tuotos.

Minusta se on myönteistä - ainakin ennen oli - että ihminen on kiltti. Siis sellainen, että osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, on käytöstavat, osaa ottaa muutkin huomioon, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ihanne niin työelämässä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva elää.

Onko se sitten joistakin hienoa, jos ihminen on itsekäs, huonokäytöksinen, väkivaltainen, huomiohakuinen, ei halua ottaa muita huomioon, raivoaa, valehtelee, häiritsee, toimii arvaamattomasti, manipuloi, varastelee, rikkoo tavaroita, sanoo päin naamaa mitä muista mielessään ajattelee, ei hoida hommiaan, metelöi, vierittää syyn toisten niskaan, vttuilee?

Näitä jälkimmäisiä lapsia näkee ihan liikaa. Aiemmin tuollaisille annettiin keppiä.

Tottakai kilttien kanssa on kiva elää, koska ne eivät koskaan ole hankalia sillä tavoin, että osaisivat pitää puolensa tai edes kertoa rehellisesti mielipiteistään ja tunteistaan. Kiltit suoriutuu mukisematta kaikesta paskasta mikä heidän niskaansa kaadetaan niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin.

Ei se sitäkään tarkoita, etteikö kiltti osaisi puoliaan pitää ja olla jämäkkä tai alistuisi kynnysmatoksi toisille. Fiksu pärjää aina, moukat ei etene.

Kasvatuksesta kaikki on kiinni. Oli luonne minkälainen tahansa, vanhemman pitää ohjata sitä siihen suuntaan, että täällä ollaan normaalisti.

KäKi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murtamalla lapsen tahto systemaattisesti vauvasta lähtien. Tiedän lapsen, joka puetaan talvellakin samettihousuihin ja villakanhastakkiin. Toiset lapset möyrivät vettäpitävissä ulkoilupuvuissaan hiekkalaatikolla ja kurassa ja tämän äiti koko ajan ohjeistaa Liisa älä sitä, älä tätä. Lapsi ei saa juosta, kiipeillä , leikkiä eikä huutaa leikkikentälläkään. Mutta tokihan hän on kolme vuotiaasta saakka opiskellut englantia. Taatusti tulee sellainen täydellinen suorittajatyttö, jonka mielenterveys jossain vaiheessa naksahtaa.

Höpö, höpö. Miten pukeutumistyylillä olisi minkäänlaista tekemistä kiltteyden kanssa. Perheiden pukeutumistyylit vaihtelevat kovastikin ja se siitä.

En ole kyllä omien lasteni leikkipuistoaikoina törmännyt yhteenkään tallaiseen äitiin, varovaisuustaso kyllä vaihteli äitien välillä, mutta yksikään ei mennyt tuollaisiin äärimmäisyyksiin.

Ei suorittaminen mitenkään johda mielenterveyden naksahtamiseen, jos ei uuvuta itseään työnteolla ja silloinkaan ei kyse ole mielenterveydenhäiriöstä vaan silkasta työuupumuksesta.

Kirjoituksesi on tyypillinen eri tavalla pukeutuvien ja koulussa ja elämässä hyvin pärjäävien ihmisten väheksymistapa. Valitettavasti kaltaisesi arvostelijat ovat juuri niitä, joista hyvin pärjäävät lapset kärsivät.

Kyllä tässä tapauksessa pukeutumistyyli rajoittaa lapsen elämää ja kehittymistä. Ainakin itse puen lapset tilaisuuden mukaan. Leikkikentällä ja luonnossa on tarkoitus leikkiä, riehua ja juosta, eikä seisoa vaatetuksen kahlitsemana tumput suorana syrjässä muiden leikeistä. Paremmat vaatteet esim juurikin hörselömekot ja villakangastakit kuuluvat juhliin, vierailuille ja ehkäpä kaupungille. Aikamoinen moykka olet jos et ymmärrä tilanteen ja sään mukaista pukeutumista ja opeta sitä lapsillesi. Epäasiallinen pukeutuminen ei ole merkki hyvin pärjäämisestä. Sinänsähän esim goretex kalvolliset ja muut tekniset vaatteet ja kengät maksavat selkeästi enemmän, että tavallaan ymmärän ettei niihin teilläkään ole varaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No oma äitini ainakin kasvatti asettamalla rajat, rakkautta ei puuttunut..mutta ei tosiaankaan saa antaa taaperon kitinää aina anteeksi tai jos inttää vaikka kaupassa jotain uutta lelua. Minä olin tarhassa, jossa opin että on muitakin ja että pitää osata elää muidenkin seassa. Rajojen laittaminen alkoi jo aikaisella iällä + 3 vuotta, uhmaikäisenä, kun lapsi alkaa testaamaan vanhempien rajoja. Jos rajoja ei laita niin saattaa tulla tilanne, että  lapsi ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan aikuisia. Kouluun meno ja sosiaalinen vuorovaikutus voi olla vaikeaa myöhemmin ja lapsi luulee, että on aina huomion keskipiste. Vastoinkäymiset auttavat tajuamaan, että elämässä on epämiellyttäviäkin hetkiä. Mutta samalla vahvasti se, kun lapsi oppii jotain uutta ja onnistuu..tämä vaatii vanhemmilta kehua ja kannustusta, mieluiten myös lapselle turvallisen kaveripiirin ympärille ja muita aikuisia kontakteja. 

Selvisin yliopiston ja hallinnollisissa tehtävissä (ja kaikki työpaikat olen joutunut hakemaan itse)..tunnollinen aikuinen olen, mutta olen käynyt lävitse myös haasteita, menetyksiä ja pettymyksiä elämässä. Kotona kasvatetut lapset eivät välttämättä selviä elämän karikoista ja silti säilytä positiivista otetta elämässä..liian herkkiä elämän töyssyille, jos kaikki on tullut vanhemmilta nappia painamalla. 

Siis kirjoititko sinä juuri, että ei saa antaa taaperolle anteeksi jos se kitisee tai inttää lelua kaupassa? Haluan uskoa että et tarkoita sitä mitä siinä lukee, joten mitähän hittoa sinä tarkoitat?

No ei kun sinä selvästi haluat juuri uskoa että niin siinä lukee vaikkei luekaan. Minä kyllä ymmärsin sen niin ettei anneta periksi joka vinkunaan.

Onnea vain siihen perheeseen jossa periksi antaminen ja anteeksi antaminen on sama asia! Mutta tämä tulkinta kieltämättä selventää.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan saanut remmiä aina jos ei ole ollut kiltisti.

No, muistan vieläkin sen, kun olisin kovasti halunnut yhden sellaisen lelun mikä silloin oli muodissa ja jäin kaupassa ruinaamaan, enkä uskonut, että sitä ei osteta. Olin varmaan kymmenvuotias silloin. Kotona sain sitten tosiaan "remmiä" eli kunnolla kuritettiin sen takia, että olin käyttäynyt huonosti siellä kaupassa. Eikö ole aika karu tapa saada lapsi kiltiksi?

Vierailija kirjoitti:

Jos käännetään asia toisinpäin.

Jatkuvalla uhkailulla ja kieltämisellä ja vaatimisella saa aikaan huonon itsetunnon omaavia lapsia, josta myöhemmin kertyy työttömyyttä, syrjäytymistä.

Kultainen ohje kasvatuksessa on se, että se mitä annat sen saat ehkä tuplaten takaisin.

...mutta ilman sääntöjen ja käytöstapojen noudattamista, vastuun kantamista, ja työnteon vaatimista kasvaa mukavuudenhaluisia, itsekkäitä, laiskoja, herkästi luovuttavia syrjäytyneitä, joita ei kiinnosta muu kuin netissä surffailu ja helppo raha Kelasta.

Kaikki vaatimukset ja vastuu ahdistavat ja masentavat. Ainoa, mikä kiinnostaisi olisi se oman erinomaisuuden ja mukavuuden maksimointi eli ”joku kiva rento duuni josta saisi paljon rahaa.” Sellaista työtä harvemmin on olemassakaan.

Näille muut ihmiset ovat hyväksikäytettäviä, joilta pyydetään palvelua, seksiä, rahaa, viihdettä... kaikki valmiina suoraan suuhun.

Itsetunnosta tässä ei ole kyse. Myös kiltillä voi olla loistava itsetunto. Vaatimalla ja kieltämisellä ei ole mitään tekemistä itsetunnon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Pelko on hyvä kasvatusguru. Kun pelkää riittävästi vanhempiaan, on niin kiltti, niin kiltti, että. Mutta kyllä se jossain vaiheessa yleensä repeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori muuttaa kotoa, moni alkaa elää kuin porsaat pellossa. Eivät tosin kaikki.

Minulla on omakohtaista kokemusta pelolla kasvattamisesta. On muuten kumma, vaikka vanhemmat ovat olleet jo haudassa pitkään, niin jossain selkäytimessä on vieläkin se pelko, mitenhän taas syyllistetään, kun tein näin tai noin. Hulluinta näin aikuisen näkökulmasta tuossa pelolla kasvattamisessa oli se, että olin jo lapsena varsin järkevä ja vastuuntuntoinen, eli moista kasvatusta ei olisi edes tarvittu. Kunnolla olisin ollut joka tapauksessa. Rohkaisua ja kannustusta sen sijaan olisin kaivannut. Mutta kun vanhemmat eivät jostain syystä pystyneet tai halunneet luottaa, niin sitten otettiin pelko konsultiksi.

Sama luottamuspula oli meilläkin, vaikka olin rauhallinen ja harkitsevat lapsi, joka totteli helposti. Aikuisena olen sitten todella epävarma itsestäni ja kärsin ahdistuneisuushäiriöstä.

Oma lapseni on kiltti, hyväkäytöksinen, hyvä koulussa, avoin, reilu ja hänellä on paljon ystäviä. Meillä ei ole turhaa draamaa tai taisteluita. Olen huomannut, että tämä herättää muissa vanhemmissa kateutta. Kysellään että miten se on noin hyväläytöksinen, iloinen ja kiltti. No häntä on kotona kuunneltu ja kasvatettu. Asioista on puhuttu avoimesti ja hänen tarpeisiinsa on vastattu.

Puheet narsistiäideistä jne on vain kateellisten puhetta. Kyllä niitä lapsia voi kasvattaa hyväkäytöksisiksi ihan kaikella rakkaudelkakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tuollainen ulospäin superkiltti lapsi. Se sama joka kilaroi kotona niin että välillä olisi tarvetta kutsua manaaja paikalle :D Osaa todellakin välillä myös uhmata, testata ja venyttää rajoja, ja hyvä niin! On vain ujo ja tutustuu ihmisiin todella hitaasti, ja näyttää todelliset tunteensa vain niiden seurassa joihin 100% luottaa, eli perhepiirissä. Kodin ulkopuolella mielellään mukautuu, sulautuu eikä pidä suurta meteliä itsestään. Kaverisuhteissa on onneksi oppinut jämäkkyyttä kouluiässä. "Luottolapsi" sanoivat kerhosta ja koulusta. Hän on myös lapsi, jonka mukavuusalue on aika kapea, eli ihan itse tykkää siitä että vaatteet on käytännölliset ja hyvän tuntuiset, ei hakeudu riskitilanteisiin jne. Häntä on saanut rohkaista rymyävämpiin leikkeihin ja vakuuttaa että ei haittaa vaikka haalari on kurassa tai rukkaset kastuu (jos ei ole paleltumisen pelkoa).

Uskon, että kun vain me vanhemmat kasvatamme lasta niin että hänen mielipiteensä ja tarpeensa ovat tärkeitä, että hän saa olla eri mieltä ja tehdä oman näköisiä valintoja, hänestä kasvaa ajan kanssa normaalin itsevarma ihminen eikä hänen omaa elämäänsä rajoittavan varman päälle pelaaja ja myötäilevä. Tähän pyrimme.

Ja sitten se meidän toinen lapsi sitten on monella tapaa eri lajiketta. Kasvatuksella ON väliä, mutta helpottavaa huomata että niissä lapsissa on todella paljon heitä itseäänkin eikä kaikki ole kiinni siitä mitä minä teen oikein ja väärin.

Siis lapsissa on eroja, ihan saman perheen sisällä. Kyllä se nyt vaan niin on että samanlaisella kasvatuksella voidaan saada ujo, kiltti tyttö tai villi, poika. Luonteesta, persoonasta ja temperamentista riippuu paljon. Toki niitä särmiä voidaan aina silottaa oikealla kasvatuksella mutta perusmuotoa ei voi muuttaa. Ja pitääkö kaikkien olla samasta muotista? Tuntuu että osa tunnustaa oikeanlaiseksi lapseksi vain sen hiljaisen ja näkymättömän, joka on super kiltti aina joka tilanteessa.

Tunnistavatko vanhemmat oikeasti sen, jos heillä on taipumusta kohdella lapsiaan eriarvoisesti? Väitän, että pääosin eivät.

Kommentoin sen verran, että eihän kiltteys ja mukavuudenhaluinen käytännöllinen pukeutuminen liity välttämättä mitenkään toisiinsa. Meillä on normaalisti käyttäytyvä, ei mikään superkiltti muttei tuhmakaan, 4-luokkalainen tyttö ja hänelle ostettiin juuri talvea varten uusi toppahaalari, itse halusi sen. Ja syksyllä kun tykkää käydä metsässä kävelemässä, niin vapaaehtoisesti pukee kumisaappaiden lisäksi sellaiset isojen lasten kurahousut, ne  jotka tulee vaan tuohon vyötärölle asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan saanut remmiä aina jos ei ole ollut kiltisti.

No, muistan vieläkin sen, kun olisin kovasti halunnut yhden sellaisen lelun mikä silloin oli muodissa ja jäin kaupassa ruinaamaan, enkä uskonut, että sitä ei osteta. Olin varmaan kymmenvuotias silloin. Kotona sain sitten tosiaan "remmiä" eli kunnolla kuritettiin sen takia, että olin käyttäynyt huonosti siellä kaupassa. Eikö ole aika karu tapa saada lapsi kiltiksi?

Tehosiko se? Käyttäydyitkö sen jälkeen paremmin?