Lue keskustelun säännöt.
En jaksa erityislapset ja kahden teinin yksinhuoltajan perhearkea ja käydä töissä. :(
14.11.2018 |
Mieheni kuoli kahdeksan vuotta sitten äkillisesti. Jäin yksin kahden koululaisen ja vauvan kanssa. Nuorimmaisella on autismikirjon diagnoosi ja add ja hän tarvitsee reilusti tukea arjessa. Keskimmäinen, diabeetikko, oireilee teini-ikäänsä eikä välitä sairaudestaan ja vanhimmalla, 16v on syömishäiriö sekä masennus. Itse olen reumaatikko ja usein kivut ja huolet valvottavat aamutunneille asti.
Kävin vielä reilu vuosi sitten töissä, mutta kun kuopus aloitti koulun, oli minun pakko jäädä kotiin. Haluaisin kyllä takaisin töihin, mutta arki on vain liian haastavaa, että jaksaisin pidemmän päälle oman alani vastuullista työtä. Olen leikkaussalin hoitaja ja työ on vuorotyötä.
Onko kukaan samassa jamassa? Vinkkejä arkeen?
Kommentit (37)
Kyllä lapset kasvavat koko ajan ja sinä ap olet tärkeä heille. Ota kaikki apu vastaan mitä saat. Lapsillekin sellaista apua jota he eivät ehkä halua, koska pelkäävät muutosta. Mutta muutos on hyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saatko kotiapua? Luulisi että tuossa tilanteessa saisi jo jotain apua jaksamiseen. Entä oma masennuksesi, käytkö jossain juttelemassa?
Eihän masennuksesta ollut puhetta, vaan jaksamisesta vaikeassa elämäntilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Miten et tajunnut jo tuon toisen diabeetikot jälkeen lopettaa lasten tekoa? Miksi pitää noita vammaisia väenväkisin tehdä? Anna kun arvaan, helppojen tukien vuoksi? Etköhän kohta ole uudelleen paksuna.
Ohis...ehkäpä lapsella ei ollut diabetestä vielä siinä vaiheessa, kun kolmas lapsi sai alkunsa. Lähisukulaisen lapsi sairastui 1-tyypin diabetekseen vasta 13-vuotiaana.
Nyt on menny pahasti nallekarkit jakoon...
Entä jos vaan menisit töihin ja elättäisit itsesi ja lapsesi niin kuin muutkin tekevät
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten et tajunnut jo tuon toisen diabeetikot jälkeen lopettaa lasten tekoa? Miksi pitää noita vammaisia väenväkisin tehdä? Anna kun arvaan, helppojen tukien vuoksi? Etköhän kohta ole uudelleen paksuna.
Tämä kommentti kertoo kyllä sinusta ja maailmankuvastasi paljon. Toivottavasti sinulla ei ole yhtään lasta vastuullasi. Yllä'tyksenä saattaa tulla, että se miten sinä näet maailman- vammaisina, paksuna olemisina ja tukien perässä juoksemisena, on se mihin sinä kykenet. On olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät elä edes tietoisuudessa tuista, koska elämässä pärjätään kun tehdään työtä. Toki tuet ovat siksi, että niitä voi tivottavasti saada silloin kun sattuu elämässä epäonnistumisia. Mut usko pois, suurin osa ihmisistä ei elä tukien kuvat silmissään. On myös paljon ihmisiä jotka näkevät toisen hädän ja kokevat myötätuntoa, eikä heille tulisi mieleekänkään nimitellä toisten lapsia vammaisiksi. Ei edes, vaikka lapsella olisi joku elämää kuormittava vamma. Surullinen taitaa olla sinun kohtalosikin. Ei kukaan hyvinvoiva ihminen kirjoita noin toisen ihmisen hädästä. Että sen sijaan et halveksit muiden elämää, pitäiskö sun miettiä minkälaista apua tarvitset miin vammoihisi? Koska selvästikään kaikki ei ihan terveellä tavalla ole.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos vaan menisit töihin ja elättäisit itsesi ja lapsesi niin kuin muutkin tekevät
On kyllä vastuullista tunnistaa kun voimavarat eivät riitä. Aina eivät riitä kaikkeen. Ja mitä hyötyä kenellekään on jos ap ajautuu burn outiin ja menettää terveytensä ja työkykynsä kokonaan? NIinkin voi käydä, ja toipumiseen voi mennä vuosia. Sitä on tietysti vaikeaa ymmärtää, jos itsellä on aina ollut kaikki senverran hyvin, ettei totaalista romahdusta ole tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Milloin sulla on viimeksi vaihdettu reumalääkitystä? Jos siitä on jo useampi vuosi, kannattaisi mainita lääkärille, että tämän hetkinen lääkitys ei enää toimi ja kokeilla jotain muuta.
Vierailija kirjoitti:
Tietyllä tavalla samaistun. Mulla on 2 lasta, kumpikin sairaita. Kuopus sai syntyessään hapen puutteesta aivovamman, esikoinen oireilee nuoremman sairauksia, kun ne vievät aikaa. Kuopus oikeasti on ihan täysin autettava vaikka on jo 6 ja pilaa esikoisen näkökulmasta kaiken. Tottahan se on, en mä voi viedä esikoista esimerkiksi viettämään aikaa mun kanssa. Kuopus on pakko ottaa mukaan joka paikkaan ja hän vie suurimman osan mun huomiosta. Hän viiltelee, uhkailee itsemurhalla ja huutaa ja raivoaa. Ero jo tuli, kun mies ei jaksanut. Mies kieltäytyy ottamasta lapsia luokseen ja maksaa elatusmaksua enemmän kuin on määrätty, että voi vedota siihen eikä tarvi nähdä lapsiaan, kun tekee jo yli oman osuutensa.
Tukiperheanomus heti. Nyt aluksi yhteys sosiaalihuoltoon, jotta saat jonkun ihmisen hoitamaan erityislasta kotiin silloin tällöin. Tavallisessa perheessä ja myös erityislapsiperheessä jokainen lapsi ansaitsee kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat ihania! Ole kiitollinen ihanista lapsistasi äläkä valita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatko kotiapua? Luulisi että tuossa tilanteessa saisi jo jotain apua jaksamiseen. Entä oma masennuksesi, käytkö jossain juttelemassa?
Saan toki kahdesta lapsesta vammaistukea, se auttaa taloudellisesti hiukan, muttaraskainta tässä on se että lasten haasteet ovat pysyviä, pitkäaikaisia siis. Jaksan kotihommat hyvin kun kotona olen. Töissä jos olisin, olisi koti varmasti kuin pommin jäljiltä.
En käy missään purkamassa sydäntäni, enkä ole masentunut. Kuormittunut kylläkin!
Ohis saatko kotiapua? Sehän oli kysymys. Vammaistuki on eri asia. Sinun kannattaa hakea myös omaishoidontukea.
Mielestäni lapset tarvitsevat tukiperheen. Et mainitse perheen turvaverkkoja, onko niitä?
Onko tilannetta auttanut se, että olet kotona? Perheen hyvinvointi ei ole sama asia kuin siisti koti. Puolipäivätyö toisi energiaa ja muuta ajateltavaa sinullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla vähän sama tilanne kuin sinulla ap, sama työkin. Töistä pois jääminen oli paras ratkaisu oman jaksamisen kannalta. Ei ole ollut yhtään ikävä sitä jatkuvaa stressiä ja riittämättömyyden tunnetta. Kun työstressi on pois, olen jaksanut kotonakin antaa itsestäni enemmän lapsille, olen rennompi ja läsnäolevampi äiti.
Toinen lapseni, jolla on autismin kirjon dg, sai viime vuonna tukihenkilön ja se on auttanut lasta paljon. Hänellä ei ole yhtään ystävää, joten on kiva että voi tukihenkilön kanssa tehdä kivoja juttuja, joista saa hyvää mieltä. Sillä aikaa, kun lapsi on tukihenkilötapaamisessa, voin viettää toisen lapsen kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. Tukihenkilön saimme sosiaalitoimiston kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatko kotiapua? Luulisi että tuossa tilanteessa saisi jo jotain apua jaksamiseen. Entä oma masennuksesi, käytkö jossain juttelemassa?
Saan toki kahdesta lapsesta vammaistukea, se auttaa taloudellisesti hiukan, muttaraskainta tässä on se että lasten haasteet ovat pysyviä, pitkäaikaisia siis. Jaksan kotihommat hyvin kun kotona olen. Töissä jos olisin, olisi koti varmasti kuin pommin jäljiltä.
En käy missään purkamassa sydäntäni, enkä ole masentunut. Kuormittunut kylläkin!Ohis saatko kotiapua? Sehän oli kysymys. Vammaistuki on eri asia. Sinun kannattaa hakea myös omaishoidontukea.
Mielestäni lapset tarvitsevat tukiperheen. Et mainitse perheen turvaverkkoja, onko niitä?
Onko tilannetta auttanut se, että olet kotona? Perheen hyvinvointi ei ole sama asia kuin siisti koti. Puolipäivätyö toisi energiaa ja muuta ajateltavaa sinullekin.
En saa kotiapua, eikä meillä ole tukiperhettä. Turvaverkkona ovat olleet vanhempani, joista toinen sairastui kesällä haimasyöpään. Tai silloin sai diagnoosin. Ystävät ovat auttaneet ja oma jaksaminen on nyt parempaa kun en töissä ole. Lasten palaverit ja menot kuormittivat niin paljon työnantajaa, eikä työn ja perheen yhteensovittaminen ole ollut helppoa.
Joku kysyi onko reuma hallinnassa, kolmas biologinen lääke on kokeilussa, toivotaan että alkaa toimimaan kortisonin ja trexanin kanssa. Tulehdus on ollut sitkeää ja siitä johtuva väsyminen on kokonaisvaltaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valivalivali, kaikilla on joskus vastoinkäymisiä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla vähän sama tilanne kuin sinulla ap, sama työkin. Töistä pois jääminen oli paras ratkaisu oman jaksamisen kannalta. Ei ole ollut yhtään ikävä sitä jatkuvaa stressiä ja riittämättömyyden tunnetta. Kun työstressi on pois, olen jaksanut kotonakin antaa itsestäni enemmän lapsille, olen rennompi ja läsnäolevampi äiti.
Toinen lapseni, jolla on autismin kirjon dg, sai viime vuonna tukihenkilön ja se on auttanut lasta paljon. Hänellä ei ole yhtään ystävää, joten on kiva että voi tukihenkilön kanssa tehdä kivoja juttuja, joista saa hyvää mieltä. Sillä aikaa, kun lapsi on tukihenkilötapaamisessa, voin viettää toisen lapsen kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. Tukihenkilön saimme sosiaalitoimiston kautta.
Hienoa että sinulla on helpottanut, täytyy selvittää tuota tukihenkilöjuttua, jospa sellainen myönnettäisiin meillekin! Kuopus on ollut aina haastava, vaikka kiltti onkin. Ei siis aiheuta mitään väkivaltatilanteita, mutta jumittuessaan johonkin häntä on mahdotonta taivutella. Esimerkiksi läksyjen teko on monen tunnin jumittumisen aihe.. koulussa tekee juuri niinkuin on sanottu, mutta jos syystä tai toisesta jokin asia muuttuu matkalla, tyttö ei kestä muutosta.
Tää on provo, en usko että kenelläkään elämä olla noin vaikeeta.
0/5
Ja tällaisten kommenttien jälkeen maristaan miten syntyvyys on laskussa kun lapsia ei uskalleta tehdä. Tilanne voi kellä tahansa muuttua yllättäen vaikka olisi kuinka onnellinen ja vakaa ydinperhe. Tympeää nähdä miten yksinhuoltajaäitejä pidetään aina ihmisroskana.