abortin henkiset arvet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se satu henkisesti ollenkaan.

Ainoa mitä sulle tapahtuu on se, että hormonit on sekaisin aluksi ja masennut vähäksi aikaa, saatat silloin tuntea katumuksia yms. surullisuutta, mutta se menee ohi, kun hormonit tulee kuntoon taas.

98% naisista ei tutkimusten mukaan kadu aborttiaan.

Esität kyllä minusta, niin suuren määrän naisia, jotka eivät katuisi tekemäänsä aborttia, että pyytäisin sinua kertomaan lähteen väitteellesi. - En itse omaa abortista omakohtaista kokemusta, mutta varoisin silti antamasta siitä kuvaa, että se olisi jotenkin yksinkertainen ja pikku juttu, jonka seurauksena olisi vain vähän aikaa masentunut, kun hormonit ovat sekaisin.  

Niin se suurimmalle osalle on, elämää helpottava yksinkertainen juttu, vaikka siitä yritetään antaa muka jotain elämää mullistavaa kuvaa.

Et itsekään itke jotain nenäliinaan meneviä siittiöitä, turha luulla, että naiset jotenkin itkee kesken menneitä alkoita silloin, kun niitä ei haluta. Yksi kolmasosa raskauksistakin päätyy kesken itsekseen ilman, että kukaan edes huomaa. 

Abortti on osa ihmiskunnan historiaa, ei mikään ihmellinen erikoisuus, onneksi ne on nykyään vaarattomia.

Itse tiedän erään isoäidin, jolle on tehty aikoinaan yli kolmekymmentä aborttia.

Se asui kuubassa ja joutui jatkuvasti miehensä raiskaamaksi (suomessakin avioliiton sisäinen raiskaus oli laillinen vielä 90-luvulla), niillä oli jo ennestään neljä lasta, joille ei riittänyt ruokaa.

Ainoa mitä se pystyi tekemään lastensa eteen oli jatkuvat abortit, joilla se varmisti, että sen lapsille oli ruokaa. Ne abortit oli puoskareiden tekemiä ja sillä oli onnea ettei se kuollut niihin.

Se pääsi kuubasta sitten amerikkaan, eikä kadu aborttejaan, vaikka niitä oli noin paljon.

Taitavia ovat nuo kuubalaiset puoskarit. 30 aborttia yhdelle ja samalle naiselle ilman mitään vaikutusta hedelmällisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Taitavia ovat nuo kuubalaiset puoskarit. 30 aborttia yhdelle ja samalle naiselle ilman mitään vaikutusta hedelmällisyyteen.

Ne oli lääkäreitä siellä, jotka teki abortteja, ne vain tehtiin pimeästi.

Sama entisessä neuvostoliitossa.

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Mä tein itse abortin 31 vuotiaana. Positiivisen raskaustestin jälkeen itkin itkuni sen viikonlopun aikana ennen kuin pääsin varaamaan aikaa lääkärille. Itkin lähinnä itsesääliä ja paskaa ajoitusta raskaudelle.

Keskeytystä en ole katunut koskaan. Se tehtiin lääkkeillä raskausviikolla 6 ja sen kivuliain osuus oli pahat krampit, mutta niihinkin sain särkylääkkeet.

Henkistä kipua en tuosta ole kokenut vielä 14 vuoden aikana kertaakaan sen viikonlopun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Monet pelkää kylläkin synnytyksen ja raskauden aiheuttamia vaurioita, eikä mitään muiden suhtautumista.

Miltä kuulostaisi raskasajan diabetes, repeämä, joka vie ulosteen pidätyskyvyn, laskeutumat, ja siihen vielä päälle synnytyksen jälkeinen psykoosi.

Kuulostaako hyvältä, kuulostaako jotenkin järkeviltä riskeiltä verrattuna aborttiin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvät rouvat, nyt kannattaa hieman ottaa takapakkia ja pohtia, mitä te vaaditte itseltänne kun olitte 17-vuotiaita. Tai mitä vaatisitte omalta 17-vuotiaalta tyttäreltänne. Vaikea uskoa, että tosipaikan tullen kovinkaan moni vaatisi lastaan antamaan "elämän lahjan" adoptoitavaksi. Tämän ketjun lukijoita kiinnostaisi varmasti katsoa Netflixiltä naisten aborttioikeudesta kertova dokumentti.

Että tällaista hurskastelua tänään sain lukea. Kukin tyylillään, mitäpä siihen muuta sanomaan.

Itse epäilen vahvasti, että olisin katunut tuon(kin) ikäisenä tehtyä aborttia enemmän kuin lasta. En tuputtaisi kumpaakaan ratkaisua omalle tyttärelleni, mutta en todellakaan näkisi aborttiakaan minkäänlaisena automaattisena patenttiratkaisuna, vaan tukisin tytärtäni tekemään oman päätöksensä ja toivoisin että hän pystyy sen kanssa elämään.

Jotkut naiset eivät ketjun vastauksista päätellen tunne mitään. Toiset tuntevat syyllisyyttä ja katumusta vuosien ajan. Ulkopuolisen on vaikea sanoa sinulle, miltä abortti sinusta jälkeenpäin tuntuisi vai tuntuisiko miltään. Valitettavasti kukaan muu ei oikein voi tuota valintaa puolestasi tehdä. Voimia vaikeaan päätökseen.

Itse sain lapsen 17-vuotiaana. Harkitsin tuolloin adoptiota,mutta syystä tai toisesta en saanut tukea ajatukselleni. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin käsi sydämellä sanoa että olisi pitänyt antaa lapsi adoptioon. Lapsen saaminen oli suuri ja hieno asia,mutta lähipiiri ja monet tuntemattomat pitivät minua suurinpiirtein rikollisena ja esimerkkinä elämän täydellisestä pilaamisesta. Koin itse olevani hyvä sellaisenaan,mutta jatkuva halveksunta jätti jälkensä.

Kannattaa keskustella neuvolassa tuosta epävarmuudesta,nimittäin helposti käy niin,että teet ratkaisusi hätiköidysti. Jos abortti tuntuu väärälle,niin sitten se ei ole sinun ratkaisusi äläkä sitten mieti sitä. Ja jos tulevaisuus tuntuu valtavan epävarmalle,kannattaa ehdottomasti harkita lapsesi antamista adoptioon. Lapsi saisi elämän ja sinä pääset rakentamaan omaasi.

Teit miten vain niin tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Monet pelkää kylläkin synnytyksen ja raskauden aiheuttamia vaurioita, eikä mitään muiden suhtautumista.

Miltä kuulostaisi raskasajan diabetes, repeämä, joka vie ulosteen pidätyskyvyn, laskeutumat, ja siihen vielä päälle synnytyksen jälkeinen psykoosi.

Kuulostaako hyvältä, kuulostaako jotenkin järkeviltä riskeiltä verrattuna aborttiin.

No mieluummin minä nuo ottaisin kuin sen, että katuisin koko loppuelämäni aborttia. Nuo ovat kaiketi aika harvinaisia, vaikkakin ikäviä, ongelmia. Ja käsittääkseni ihan hoidettavissa. 

En tiedä, mutta sain aikoinaan keskenmenon eikä se tuntunut kovin kamalalta.

Mutta vuosia myöhemmin kun sain esikoiseni, se keskenmenosuru iski toden teolla päälle. Minulla olisi voinut/pitänyt olla se ihan ihan ensimmäinen apsenikin, mutta niin ei ole. Ja sekin surettaa, että sen lyhyen raskausajankin olin hänelle hyvin huono äiti. Joka päivä ajattelen menettämääni pikkuista.

Abortti kaduttaa vasta nyt, kun on todennäköistä, että en tule enää lasta saamaan. Nuorempana ajattelin, että en halunnut lasta siinä elämäntilanteessa ja sen miehen kanssa, ja luotin siihen, että parempia tilaisuuksia tulee vielä monia. No, eipä sitten tullutkaan. Jos saisin nyt lapsettomana ja katkerana toimia toisin, niin olisin halunnut elämässäni kokea äitiyden ja lapsiperhearjen kaikkine ongelmineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Monet pelkää kylläkin synnytyksen ja raskauden aiheuttamia vaurioita, eikä mitään muiden suhtautumista.

Miltä kuulostaisi raskasajan diabetes, repeämä, joka vie ulosteen pidätyskyvyn, laskeutumat, ja siihen vielä päälle synnytyksen jälkeinen psykoosi.

Kuulostaako hyvältä, kuulostaako jotenkin järkeviltä riskeiltä verrattuna aborttiin.

No mieluummin minä nuo ottaisin kuin sen, että katuisin koko loppuelämäni aborttia. Nuo ovat kaiketi aika harvinaisia, vaikkakin ikäviä, ongelmia. Ja käsittääkseni ihan hoidettavissa. 

Niin, se on helppoa selittää miten kestäisit nuo, miten ne eivät pilaisi elämääsi, miten kestäisit jopa psykoosin jne. synnyttelisit varmaan raiskaajan lapsenkin onnellisena ja kiitollisena.

Se on helppoa, kun et ole oikeasti kokenut mitään tuollaista.

Tunsin kerran erään sijaisperheenä toimivan perheen lapsen, joka kertoi ylpeänä, miten sen perheen sijoituksessa olevat raiskatut ja pahoinpidellyt lapset olivat vain heikkoja, kun heistä tuli mt-ongelmaisia kokemansa takia. Tuo turvallisessa ydinperheessä kasvanut lapsi olisi kuulemma kestänyt a*nuksen repeämät ja murtuneet kylkiluut ilman ongelmia. Se on helppoa sanoa noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Monet pelkää kylläkin synnytyksen ja raskauden aiheuttamia vaurioita, eikä mitään muiden suhtautumista.

Miltä kuulostaisi raskasajan diabetes, repeämä, joka vie ulosteen pidätyskyvyn, laskeutumat, ja siihen vielä päälle synnytyksen jälkeinen psykoosi.

Kuulostaako hyvältä, kuulostaako jotenkin järkeviltä riskeiltä verrattuna aborttiin.

No mieluummin minä nuo ottaisin kuin sen, että katuisin koko loppuelämäni aborttia. Nuo ovat kaiketi aika harvinaisia, vaikkakin ikäviä, ongelmia. Ja käsittääkseni ihan hoidettavissa. 

Kyllä haluaisin nähdä, kun kestät helposti 17-vuotiaana lapsivuodepsykoosin ja loppuelämän vaipoissa.

Jotenkin epäilen.....

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haluaisin nähdä, kun kestät helposti 17-vuotiaana lapsivuodepsykoosin ja loppuelämän vaipoissa.

Jotenkin epäilen.....

Joku aikuinen nainen, joka tietoisesti haluaa lapsen varmasti nouseekin takaisin terveyteen ja onnelliseenkin elämään tuosta.

Mutta teini, jolla on vahinkoraskaus, vain antaa lapsensa adoptioon, viettää suljetulla aikaansa, keskeyttää koulun jne. ja on sitten on hoidettu ja terve.

Te abortinvastustajat olette oikeasti aika sairaita ihmisiä, ei millään pahalla, ja ennen kaikkea täysin empatiakyvyttömiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukin reagoi tavallaan. Joitakin ei tunnu paljon liikuttavan, ja joitakin se vaivaa pitkänkin ajan päästä. Itse en pystyisi tekemään aborttia. Jos tuntuisi, etten pysty huolehtimaan lapsesta, antaisin sen adoptoitavaksi. Suomi on täynnä lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, jotka olisivat ikionnellisia saadessaan lapsen. Moni varmaan pelkää adoptiossa mm. sitä, miten muut suhtautuvat naiseen, joka antaa lapsensa pois. Mä varmaan pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes synnyttäisin lapsen, mutta en ottaisi paineita siitä, että joku saisi tietää.

Monet pelkää kylläkin synnytyksen ja raskauden aiheuttamia vaurioita, eikä mitään muiden suhtautumista.

Miltä kuulostaisi raskasajan diabetes, repeämä, joka vie ulosteen pidätyskyvyn, laskeutumat, ja siihen vielä päälle synnytyksen jälkeinen psykoosi.

Kuulostaako hyvältä, kuulostaako jotenkin järkeviltä riskeiltä verrattuna aborttiin.

No mieluummin minä nuo ottaisin kuin sen, että katuisin koko loppuelämäni aborttia. Nuo ovat kaiketi aika harvinaisia, vaikkakin ikäviä, ongelmia. Ja käsittääkseni ihan hoidettavissa. 

Niin, se on helppoa selittää miten kestäisit nuo, miten ne eivät pilaisi elämääsi, miten kestäisit jopa psykoosin jne. synnyttelisit varmaan raiskaajan lapsenkin onnellisena ja kiitollisena.

Se on helppoa, kun et ole oikeasti kokenut mitään tuollaista.

Tunsin kerran erään sijaisperheenä toimivan perheen lapsen, joka kertoi ylpeänä, miten sen perheen sijoituksessa olevat raiskatut ja pahoinpidellyt lapset olivat vain heikkoja, kun heistä tuli mt-ongelmaisia kokemansa takia. Tuo turvallisessa ydinperheessä kasvanut lapsi olisi kuulemma kestänyt a*nuksen repeämät ja murtuneet kylkiluut ilman ongelmia. Se on helppoa sanoa noin.

No, ihmiset kestävät erilaisia asioita eri tavalla. Minä kestäisin nuo paremmin kuin koko elämän kestävän katumuksen ja masennuksen. Olen eteenpäin menevä ja ratkaisukeskeinen muutenkin, vaikka en ole elänyt koko lapsuuttani onnellisessa perheessä enkä edes ydinperheessä. Lisäksi olen kärsinyt aikuisiällä mielenterveysongelmista, ja minulla on ollut hyvinkin vaikeita ajanjaksoja elämässäni. Kai sen psykoosinkin kestäisi, kun on nyt ollut monta vuotta helppoa. ;) 

Surmattu vauva tulee uniisi ja kysyy mikset antanut hänen elää.

Vierailija kirjoitti:

Surmattu vauva tulee uniisi ja kysyy mikset antanut hänen elää.

Joo, se liihottelee ikkunasta ja kuiskii, äitelssön miksi et antanut elää, täällä alkiolehikoinen kyselee.

Naisilla on keskenmenojakin aika monia elämänsä aikana ilman, että edes huomaa niitä, niistäkin jokainen liihottelee aina välillä kysymään, äiteli miksi en elä, nyyh.

Miehille noin ei käy, vaikka niiden siittiöt olisi joku keskenmeno/abortticentral, ne nukkuu rauhallisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surmattu vauva tulee uniisi ja kysyy mikset antanut hänen elää.

Joo, se liihottelee ikkunasta ja kuiskii, äitelssön miksi et antanut elää, täällä alkiolehikoinen kyselee.

Naisilla on keskenmenojakin aika monia elämänsä aikana ilman, että edes huomaa niitä, niistäkin jokainen liihottelee aina välillä kysymään, äiteli miksi en elä, nyyh.

Miehille noin ei käy, vaikka niiden siittiöt olisi joku keskenmeno/abortticentral, ne nukkuu rauhallisina.

Tuon takia vanhusnaiset ei yleensä nuku, niillä on niin kova trafiikki kaikista keskenmenoista ja aborteista, kuin lentokenttä täynnä alkioita ja kysymyksiä.

Fakta, löysin tämän #dorksagainstabort lehtisestä sivulta 57.

Faith kirjoitti:

Tein abortin parikymppisenä, yli 15 v. sitten, ja kokemukseni on huono. Kärsin myöhemmin ahdistuksesta ja mm. välttelin kuulemasta / lukemasta mitään aihepiiriin (aborttiin, raskauteen, sikiöihin yms.) liittyviä asioita. Minulla tosin oli muutakin murhetta silloin elämässäni, ja ahdistukset kasaantuivat.

Olen katunut aborttia ja tuntenut siitä surua.

En enää ole kärsinyt em. ongelmista vuosikausiin ja voin hyvin.

En tiedä, miten sinulle kävisi, jos teet abortin. Itse antaisin neuvoksi, että älä tee aborttia.

AIka "jännä", että uskovainen on juuri se, joka ei muista painottaa harmaan sävyjä. Se on helppoa huudella. 

Itse uskon että ne henkiset arvet tulee eniten siitä kasvatuksesta minkä itse on saanut, jos on elänyt ilmapiirissä missä aborttia ei hyväksytä, nii varmasti sen tekeminen on vaikea päätös ja oman tunnon tuskien kanssa taistelua. Kannattaa pyytää ammattiapua (terapiaa) sen abortin yhteydessä. Jos olet jo varma että et lasta halua, niin abortti on ehdottomasti oikea ratkaisu, sinun täytyy uskoa itseesi ja hyväksyä omat päätöksesi ja ymmärtää että olet tarpeeksi viisas päättämään oikein, koko elämä on päätöksiä, itsetunto pitää olla vahva jos haluat pärjätä, kaikki eivät osaa rakentaa tervettä itsetuntoa yksin ja silloin on syytä ottaa apua vastaan.