Vuonna 1997 syntyneistä nuorista noin joka viides on saanut jonkinlaisen psykiatrisen diagnoosin.

Lisää vaan vapaata kasvatusta ja vihervasemmistolaista aivopesua .... niin kyllä se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Lisää vaan vapaata kasvatusta ja vihervasemmistolaista aivopesua .... niin kyllä se siitä.

Ei, kyllä se on tuo perzepuoluelainen autoritäärinen ja mustavalkoinen juputus, kun tekee kaikista onnellisia. Sinä olet siitä hyvå esimerkki 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Tuossa on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko nuoret ovat aiempia sukupolvia sairaampia tai sitten heitä hoidetaan matalammalla kynnyksellä. Itse veikkaan ennemminkin jälkimmäistä, ja silloinhan tuo uutinen on isolta osin positiivinen! Hoitoa tarvitsevat saavat hoitoa siinä, missä aiempina vuosikymmeninä vaan syrjäydyttiin, alkoholisoiduttiin, tehtiin itsemurhia tai sairastuttiin niin huonoon kuntoon, että oltiin laitoksissa vuosia.

Voi toki olla, että tässä ajassa on aiempaa enemmän paineita pysyä kelkassa. Asioista nostetaan hakemalla hakien aina niitä kielteisiö puolia. Tämän tästä täälläkin näkee nuorien aikuisten aloituksia, joissa oikein ryvetään ahdistuksessa ja luullaan, että nyt on asiat paljon aiempaa huonommin.

Mutta kun ei ole, nyt on elämä kaikin puolin helpompaa kuin ennen!

Tätä historiallista näkemystä ei luonnollisesti ole nuorilla, ja kun sukupolvet enimmäkseen asuvat erillään toisistaan, nuorilla on tosi huono käsitys siitä, millaista elämä noin pidemmällä tarkastusvälillä on. Että huonoja aikoja seuraa ennen pitkää myös hyviä aikoja ja kaikkea EI tarvitse saada hetimullekaikkinyt.

Juuri tässä joku aika sitten kuuntelin töissä kahvipöydässä vähän äimänä vähän päälle parikymppisten naisten valitusta siitä, miten on kaikki kallista ja kun asuntolainakin maksaa ja lomaillakin pitäisi ja huhuh.

Olen itse syntynyt 1967, ja valmistunut yliopitosta sotien jälkeisen ajan pahimpaan lama-aikaan eli 1990-luvun alussa. Taiteilluit pätkätöissä viisi vuotta ennen vakinaistamista ja murehtinut, miten elätän itseni ja puolisoni, joka myös valmistui samaan aikaan, muttei saanut kolmeen vuoteen töitä. Asuntolainaa kykenimme ottamaan vasta likempänä kolmeakymppiä. Lomailemisesta sai vain haaveilla todella pitkään.

Ei siinä, nykyään on monenlaista stressiä, pätkätyöt ja tuntityö muun muassa. En kiistä yhtään, ja olen huolissani omien, parhaillaan lukiossa olevien lasteni työllistymisestä.

Mutta on harhaa luulla, että aina on muulloin ollut helpompaa ja MINUN ongelmani ovat ainutkertaisen vaikeita.

Luulisi, että somesta näkisi, että noin ei ole, vaan kohtalontovereita on paljon. Mutta ehkä sielläkin ihmiset keskittyvät lähinnä kiillottamaan omaa imagoa? Sosiaaliset kuplat ainakin lisäävät tuota illuusiota, että on yksin omien ongelmiensa kanssa.

Mielestäni vastauksesi meni ohi, sillä teidän perheessä ei syntynyt lapsia vuonna 97. Eli se ajanjakso kun olit pätkätöissä ja vaimosi työtön - teillä ei ollut lapsia. Se tekijä saattoi pelastaa koko perheenne tulevaisuuden. Toimitte varman päälle laman aikana, teillä ei ollut myöskään asuntolainaa.

Mielestäni tutkimuksessa on kyse siitä, että pitkittyneen laman seuraukset näkyvät lapsissa.

Missä täsäs ketjussa on rajatti kommentointioikeus koskemaan niitä, jotka saivat lapsia 1997?

Minä muuten olen nainen ja sain esikoiseni 2000, joten sukupolven ongelmat ovat kyllä tuttuja.

Vuonna 1997 ei edes enää eletty lamaa, vaan nousukautta.

Minä puhun nyt yleisesti siitä, miksi nuorisopsykiatriset diagnoosit ovat lisääntyneet. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, että nyt ongelmia tunnistetaan ja niihin osataan hakea apua ja saadaan apua. Eli en usko, että ne olisivat sinällään lisääntyneet.

Enemmän koko keskustelussa on minusta kyse historiattomuudesta, ettei tiedetä, miten ennen on eletty - eikä edes muista lamavuosia oikein - ja kuvitellaan, että kaikilla muilla menee jotenkin fantsummin. Omat ongelmat ylikoetaan ja niihin haetaan senkin takia ehkä herkemmin lääketieteellistä apua.

Ja tällä en huom. väitä, että hoidot ja diagnoosit olisivat turhia. Jos joku oikeasti saa masennusdiagnoosin, siihen varmaan on aidosti syytä ja hoito on tarpeen. Mutta kaikki, jotka hakeutuvat tutkimuksiin eivät välttämättä ole aidosti hoidon tarpeessa. Alakulo ja suru tulkitaan helpommin nykyään hoitoa vaativaksi kuin ennen.

Koska se kumminkin madaltaa kynnystä hakea apua myös oikeasti hoidon tarpeessa olevilta, niin parempi niin. Selittääpä vain ehkä hiukan sitä hoitoon hakeutuvien suurta määrää.

21

Siitä että hakeutuu oikeiden ongelmien kanssa hoidon piiriin voi mennä monta vuotta siihen, että vihdoin saa tarvitsemaansa apua.

Niin.. miltä kantilta  tuotakin asiaa nyt sitten katsoo...  En tarkoita vähätellä asiaa mitenkään!

Itse olen vuosimallia -76, eli vanha akka.

Uskon että me penksat oltiin aikalailla samanlaisia kuin tänäkin päivänä, paitsi että kuritus oli aina fyysistä. Ennen vaan ei ollut tietoakaan mistään adhd;stä, tarkkaivaisuushäiriöistä, masennuksista.. ja muista diagnooseista mitkä ovat tänä päivänä tutkittu ja tunnistettu.  Vaikkakin sitä porukalla ihan varmasti oli samalla tavalla ennenkin.... Ei tunnettu kuin S tai R vika, jos lapsen kanssa oli ongelmia, niin se oli "vain" kuriton, ja siihen annettiin vitsaa, joka ei kyllä varmasti korjaa mitään adhd tapausta. Eipä noi itsemurha tilastot hirveen nättejä ole millään vuosikymmenellä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei tolla lamallakaan kaikkea voida selittää, itse -94 syntynyt enkä muista että kotona olisi ikinä edes puhuttu lamasta, saati että se olisi muuttanut elintasoa huonompaan suuntaan 🤔

Itse olen -88 syntynyt enkä muista lapsuudessani juuri muusta puhuttavankaan kuin siitä, ettei ole rahaa. Esimerkiksi, kun sinä olet syntynyt -94 niin sun muistisi alkaa pätkittäisesti ehkä vuodesta -97, kun taas 80-luvun lopulla syntyneet ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa 90-luvulla.

-87 syntyneillä jika kolmannella on mt-diagnoosi ja joka viidennellä -97 syntyneellä. Erikoinen sattuma.

Eli meinaan sitä, että -80 luvulla syntyneet ovat niitä todellisia ysärin/laman lapsia. Itselläkin keskivaikea masennus -diagnoosi. :D

Tässä ajassa nuorten päät sekoitetaan kyseenalaistamalla heidän seksuaalisuutensa. Kuinka moni nuori Suomessa käy terapiaa sen takia, että ei ole varma enää onko poika vai tyttö?

Mistäköhän mahtaa johtua, jos nuorisolla rupeaa vippaamaan päästä? Vanhemmat ostavat heille aivan kaiken mitä haluavat, ipadin, mopoauton, prätkän, uusimmat kännykät yms yms yms. Sitten kun muutetaan omilleen, totuus iskee vasten kasvoja. Ei sieltä ekasta työpaikasta saakkaan kun 8€/ h eikä 10 000€/kk. Millä mä nyt ostan sen mersun ja muotihuonekalut? Näin se vaan menee. Lapset oppii jo kotona, että kaiken saa ilmaiseksi tekemättä mitään ja siinä on kasvatuksen tulos, kun nuorella aikuisella alkaa päässä vippaamaan kun asioiden eteen joutuukin tekemään jotain. Vanhemmat voisi katsoa peiliin!

Noin joka viidennellä pojalla (20 %) on tilillään rötöksiä, joista on saanut rangaistukseksi jotain muuta kuin rikesakon. Vastaava osuus tytöistä on vain 5 %.

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomalaisnuorista-jattitutkimus-vuo…

Ohis, mutta v. 1997 syntyneet ovat jo aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kertoo siitä, että nuorten psyykkisiin ongelmiin kiinnitetään nykyään aiempaa enemmän huomiota ja niitä pyritään hoitamaan aiempaa kattavammin.

Voi kertoa myös siitä, että normaalin rajat määritellään entistä tiukemmin ja siitä poikkeamiseen suhtaudutaan entistä ankarammin.

Vierailija kirjoitti:

Kannabis ja muut päihteet on tulleet myös aiempaa enemmän just tuon ikäluokan elämään. Esim.huumeitten käyttörikoksia on varmasti mukana.

Melkosta paskaa suollat.

Kannabis yleisempaa. Muut vahentyneet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.

Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.

Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.

Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.

Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.

Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.

Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.

Psykologi ei tee diagnooseja. Diagnoosin tekee psykiatri ja jos täyttää diagnoosin kriteerit, on silloin oikeasti sairas. Kehitysvammaisia ja autisteja on yhteensä korkeintaan prosentti. Ne eivät selitä 20% sairastuvuutta millään.

- Ohis

Psykologi ei tietenkään tee diagnooseja, mutta psykologilla käynyt lasketaan tilastoissa mielenterveydellistä hoitoa saaneiden joukkoon. Kehitysvammaisten, autistien yms. synnynnäisesti sairaiden osuus on nuorista eläkeläisistä pitkästi yli prosentin. Oikeasti heitä on paljon.

Mielenterveysdiagnoosi ei ole elinkautinen. Jos olet saanut diagnoosin 14-vuotiaana, ei se tarkoita sitä että olet sairas vielä 20-vuotiaanakin. Kai sinä tajuat, että tuossa 20 %:ssa on KAIKKI ne 1997 syntyneet, jotka jossain elämänsä vaiheessa ovat saaneet diagnoosin. Eivät he kaikki yhtaaikaa ole mielenterveydellisesti sairaita.

Psykologi tekee paljon muutakin kuin mielenterveyden hoitoa. Psykologi ei tee diagnooseja eikä psykologilla käyntejä välttämättä edes tilastoida.

Autismin kirjon häiriöitä on noin 1% koko väestöstä, eli 1997 osalta kyse on huomattavasti pienemmästä osuudesta kuin 1%. Sama pätee kehitysvammoihin. Noin 1% KOKO väestöstä.

Olet huono matikassa.

Jos 1 % väestöstä on autisteja, tarkoittaa se sitä että keskimäärin myös 1997 syntyneistä 1 % on autisteja. Mutta koska 1997 syntyneet ovat nuoria ja keskivertoväestöä paremmin diagnosoituja, heidän joukossaan autisteja on yli 1 %. Sama pätee kehitysvammaisiin. Ja nuorten eläkeläisten joukossa autistien ja kehitysvammaisten osuus on pitkästi yli 2 %. Siihen päälle vielä muut synnynnäiset sairaudet.

Mikä tuon ikäluokan ongelma on?

Sen takia masennutaan, jos instagramissa ei saa tarpeeksi tykkäyksiä vaikka kuvaan tälläydytty 2 tuntia ja sen muokkaamiseen käytetty 5 tuntia?

Vierailija kirjoitti:

Niin.. miltä kantilta  tuotakin asiaa nyt sitten katsoo...  En tarkoita vähätellä asiaa mitenkään!

Itse olen vuosimallia -76, eli vanha akka.

Uskon että me penksat oltiin aikalailla samanlaisia kuin tänäkin päivänä, paitsi että kuritus oli aina fyysistä. Ennen vaan ei ollut tietoakaan mistään adhd;stä, tarkkaivaisuushäiriöistä, masennuksista.. ja muista diagnooseista mitkä ovat tänä päivänä tutkittu ja tunnistettu.  Vaikkakin sitä porukalla ihan varmasti oli samalla tavalla ennenkin.... Ei tunnettu kuin S tai R vika, jos lapsen kanssa oli ongelmia, niin se oli "vain" kuriton, ja siihen annettiin vitsaa, joka ei kyllä varmasti korjaa mitään adhd tapausta. Eipä noi itsemurha tilastot hirveen nättejä ole millään vuosikymmenellä.

Sama täällä ja olen sinua 2 vuotta vanhempi lapseton, tosiaan silloin r- ja s-vikainen sai puheterapialähetteen. Jos joku käyttäytyi levottomasti luokassa tai ei pysynyt muiden perässä niin hänet laitettiin apukouluun jota kävi 1-6-luokat. Erityiskouluksi tuota kai myöhemmin kutsuttiin, ja onko niitä enää edes olemassa missään muodossa?

Yläasteen levottomat ja keskittymiskyvyttömät siirrettiin tarkkailuluokalle eli tarkkikselle 7-9 luokilla. Nykyään nuo ovat kai sekoitettu ns. normaaliluokille, ja heidän takia kai edistyvien oppilaisen opiskelu takkuilee. Tarkkistakaan ei varmaan enää ole?

Ne kävi 10-luokan joilla ei sujunut yläaste hyvin ja halusivat korottaa numeroitaan jotta pääsivät ammattikouluun, lukioon tai kauppaopistoon. Onko 10-luokkaakaan enää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannabis ja muut päihteet on tulleet myös aiempaa enemmän just tuon ikäluokan elämään. Esim.huumeitten käyttörikoksia on varmasti mukana.

Melkosta paskaa suollat.

Kannabis yleisempaa. Muut vahentyneet

Kannabis yleisempää, juopottelu vähentynyt, mutta kaikenlaiset muuntohuumeet liikkuvat ja kaikkea saa netistä ym kanavia paljon helpommin kuin ennen. Mun nuoruudessa joku isoveli tms haki alkoholia, ei juuri muuta liikkunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.

Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.

Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.

Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.

Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.

Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.

Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.

Psykologi ei tee diagnooseja. Diagnoosin tekee psykiatri ja jos täyttää diagnoosin kriteerit, on silloin oikeasti sairas. Kehitysvammaisia ja autisteja on yhteensä korkeintaan prosentti. Ne eivät selitä 20% sairastuvuutta millään.

- Ohis

Psykologi ei tietenkään tee diagnooseja, mutta psykologilla käynyt lasketaan tilastoissa mielenterveydellistä hoitoa saaneiden joukkoon. Kehitysvammaisten, autistien yms. synnynnäisesti sairaiden osuus on nuorista eläkeläisistä pitkästi yli prosentin. Oikeasti heitä on paljon.

Mielenterveysdiagnoosi ei ole elinkautinen. Jos olet saanut diagnoosin 14-vuotiaana, ei se tarkoita sitä että olet sairas vielä 20-vuotiaanakin. Kai sinä tajuat, että tuossa 20 %:ssa on KAIKKI ne 1997 syntyneet, jotka jossain elämänsä vaiheessa ovat saaneet diagnoosin. Eivät he kaikki yhtaaikaa ole mielenterveydellisesti sairaita.

Psykologi tekee paljon muutakin kuin mielenterveyden hoitoa. Psykologi ei tee diagnooseja eikä psykologilla käyntejä välttämättä edes tilastoida.

Autismin kirjon häiriöitä on noin 1% koko väestöstä, eli 1997 osalta kyse on huomattavasti pienemmästä osuudesta kuin 1%. Sama pätee kehitysvammoihin. Noin 1% KOKO väestöstä.

Olet huono matikassa.

Jos 1 % väestöstä on autisteja, tarkoittaa se sitä että keskimäärin myös 1997 syntyneistä 1 % on autisteja. Mutta koska 1997 syntyneet ovat nuoria ja keskivertoväestöä paremmin diagnosoituja, heidän joukossaan autisteja on yli 1 %. Sama pätee kehitysvammaisiin. Ja nuorten eläkeläisten joukossa autistien ja kehitysvammaisten osuus on pitkästi yli 2 %. Siihen päälle vielä muut synnynnäiset sairaudet.

Eli kaikista autisteista ei millään voi olla yli 2% vuonna 1997 syntyneitä. Eikä millään voi ajatella keskimäärin 1% olevan jokaisessa kohortissa autisteja.

Jos katsot tilastoja, autismin kirjon häiriöt ovat nousseet syntymävuoden 1992 ja vuonna 2000 todetuista 6,7/1000 lasta verrattuna esimerkiksi syntymävuoden 2006 ja vuonna 2014 todettuihin 16,8/1000 lasta. Eli lähes kolminkertaistunut, mutta tämä ei tarkoita sitä, että juuri 1997 syntyneissä voisi olla yli 2% kaikista koko maan autisteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuo yllätys? Jos ei sovi "normaalin" muottiin, vaan on vaikka vilkas, niin heti ollaan epäilemässä ADHD, ADD, autismi, yms.

Nyt oli kyse mielenterveyden ongelmista, ei neurologisista, synnynnäisistä sairauksista. Mainitsemasi neurologiset ongelmat ovat yhä nykyään alidiagnosoituja, ei ylidiagnosoituja.

Esimerkiksi autismikirjon tutkimukset kestävät pari viikkoa keskussairaalatasolla, ja lapsti tutkitaan todella perusteellisesti (geenitutkimus, unitutkimus, lastenpsykiatrin, lastenneurologin, puheterapeutin, toimintaterapeutin ja yleislääkärin tutkimukset). Autismikirjon diagnoosia ei todellakaan saa heppoisin perustein, olemalla "vilkas".

Kun et tiedä aiheesta, olisi todella mukavaa, että et heittelisi tuollaisia tuomitsevia mutumielipiteitä. Pahastutat vaan turhaan sellaisten ihmisten mielen, joilla on oikea hätä ja murhe oman lapsen tilanteesta.

Kiitos,

Nyt on kyllä pakko laittaa kommentti vähän ohi aiheen, mutta lapsellani on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, eikä todellakaan ole tutkittu noin järeällä kalustolla. Koulupsykologi teki haastatteluja ja joitain testejä ja kun tulokset menivät lastenneurologille (joka ei ollut siis lasta nähnytkään), hän sanoi, että on AS. Mikäs siinä, lapsessani on ihan niitä tyypillisiä AS-piirteitä ja diagnoosista on ollut hyötyä tukitoimien saamisessa kouluun, mutta tosiaankaan en voi väittää, että lapseni olisi tutkittu mitenkään hyvin kattavasti. Ilmeisesti paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavat.

Tuo ei kyllä ole ainakaan täällä pk-seudulla diagnosointitapa, eikä ole virallinen missään. Kuulostaa hoitovirheeltä. Oletteko todella tuon perusteella saaneet Kelalta tukia ja erityisopetuspäätöksen?

En usko tuota, anteeksi nyt vaan. Autismidiagnoosit ovay koko Suomessa erikoissairaanhoidon piirissä, eikä koulupsykologilla ole missään AIKAA tehdä oikeaan diagnoosiin riittäviä tutkimuksia, ne vaativat todellakin osastojakson ja monen eri ammattilaisen lausunnot, koska samalla poissuljetaan samankaltaisia MUITA mahdollisuuksia kehitysviiveistä dysfasiaan ja adhd:hen.

Tervetuloa  vaan sitten Hämeenlinnaan :) Minusta tutkimustavat  siellä  pk-seudulla kuulostivat ihanan laajoilta ja kattavilta, mutta ei se oikeuta sinua leimaamaan minua valehtelijaksi :( Näin täällä nyt vain toimitaan ihan kunnallisella puolella. Siitähän on puhuttu jo aiemmin, että yksityisellä puolella voi saada diagnoosin ilman tutkintajaksoja tms., mutta täällä tuollainen toimintatapa on kunnallisellakin puolella. Tai en tiedä, vaihtelevatko käytännöt kaupungin sisälläkin.

Meillä prosessi alkoi lapsen käytöksen muututtua hankalaksi ja siksi otin itse yhteyttä koulupsykologiin. Lapsella oli myös koululääkärintarkastus ja otin siellä tämän huoleni puheeksi ja samaten sanoin, että ihan näin maallikkona lapsen käytös  tuntui varsin Asperger-tyyppiseltä. Lääkäri sanoi, että asia kannattaa tutkia ja sanoi, että tutkimukset tekee psykologi, mutta diagnoosia ei tietysti voi antaa kuin lääkäri. Sain sen käsityksen, että psykologi tutki ihan siksi, että se on kaupungille edullisempaa (vrt. psykologin palkka ja erikoislääkärin palkka). No, siinä tapahtui vielä niin, että psykologin mukaan mitään Aspergeriin viittaavaa ei ollut, mitä kovasti ihmettelin, mutta kun koululääkäri oli sanonut, että pääsemme tutkimusten jälkeen neurologille, vetosin tähän ja niinpä sitten pääsimme sinne ja diagnoosi tuli ihan heittämällä. Näin se nyt vaan täällä toimi, enkä tarkoittanut  sillä mitenkään rehennellä tms. Paremminkin se pk-seudun käytäntö tuntuu pätevämmältä.

Mitään tukia en ole Kelalta edes hakenut, mutta kun papereissa on ihka oikean lääkärin antama diagnoosi, niin eipä kai sellaiseen estettä sen puolesta olisi? Lapsi oli diagnoosin saadessaan alakoulussa, nyt yläkoulussa. On tehostetun tuen piirissä ja hänestä huolehtii paljon yksi aivan ihana erityisopettaja, joten sen suhteen ei ole valittamista. Joskin luulisin, että tällainen ehkä onnistuisi ilman diagnoosiakin, en tiedä? Käytännössä emme ole hyötyneet diagnoosista kuin sen, että siihen vetoamalla lapselle on saatu tukitoimeksi kevennetty lukujärjestys, mikä kyllä onkin ollut kullanarvoinen. Käynnit nuorisopsykiatriassa, neurologilla ja neuropsykiatrinen valmentaja ovat olleet suoraan sanoen ihan turhia. Lapsen ykkösoire oli hillitön väsymys ja kuormittuminen, eikä siihen tosiaan auta mikään juttelu, joka on muutenkin Aspergerille vaikeaa, vaan ihan se, että kuormitusta vähennettiin. 

Eli tällaista täällä pk-seudun ulkopuolella nyt on.

On myös mahdollista että normaali on nykyisin entistä ankarammin rajattu ja poikkeamia siitä suvaitaan entistä huonommin.