Lue keskustelun säännöt.
Vuonna 1997 syntyneistä nuorista noin joka viides on saanut jonkinlaisen psykiatrisen diagnoosin.
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.
Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.
Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.
Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Tuossa on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko nuoret ovat aiempia sukupolvia sairaampia tai sitten heitä hoidetaan matalammalla kynnyksellä. Itse veikkaan ennemminkin jälkimmäistä, ja silloinhan tuo uutinen on isolta osin positiivinen! Hoitoa tarvitsevat saavat hoitoa siinä, missä aiempina vuosikymmeninä vaan syrjäydyttiin, alkoholisoiduttiin, tehtiin itsemurhia tai sairastuttiin niin huonoon kuntoon, että oltiin laitoksissa vuosia.
Voi toki olla, että tässä ajassa on aiempaa enemmän paineita pysyä kelkassa. Asioista nostetaan hakemalla hakien aina niitä kielteisiö puolia. Tämän tästä täälläkin näkee nuorien aikuisten aloituksia, joissa oikein ryvetään ahdistuksessa ja luullaan, että nyt on asiat paljon aiempaa huonommin.
Mutta kun ei ole, nyt on elämä kaikin puolin helpompaa kuin ennen!
Tätä historiallista näkemystä ei luonnollisesti ole nuorilla, ja kun sukupolvet enimmäkseen asuvat erillään toisistaan, nuorilla on tosi huono käsitys siitä, millaista elämä noin pidemmällä tarkastusvälillä on. Että huonoja aikoja seuraa ennen pitkää myös hyviä aikoja ja kaikkea EI tarvitse saada hetimullekaikkinyt.
Juuri tässä joku aika sitten kuuntelin töissä kahvipöydässä vähän äimänä vähän päälle parikymppisten naisten valitusta siitä, miten on kaikki kallista ja kun asuntolainakin maksaa ja lomaillakin pitäisi ja huhuh.
Olen itse syntynyt 1967, ja valmistunut yliopitosta sotien jälkeisen ajan pahimpaan lama-aikaan eli 1990-luvun alussa. Taiteilluit pätkätöissä viisi vuotta ennen vakinaistamista ja murehtinut, miten elätän itseni ja puolisoni, joka myös valmistui samaan aikaan, muttei saanut kolmeen vuoteen töitä. Asuntolainaa kykenimme ottamaan vasta likempänä kolmeakymppiä. Lomailemisesta sai vain haaveilla todella pitkään.
Ei siinä, nykyään on monenlaista stressiä, pätkätyöt ja tuntityö muun muassa. En kiistä yhtään, ja olen huolissani omien, parhaillaan lukiossa olevien lasteni työllistymisestä.
Mutta on harhaa luulla, että aina on muulloin ollut helpompaa ja MINUN ongelmani ovat ainutkertaisen vaikeita.
Luulisi, että somesta näkisi, että noin ei ole, vaan kohtalontovereita on paljon. Mutta ehkä sielläkin ihmiset keskittyvät lähinnä kiillottamaan omaa imagoa? Sosiaaliset kuplat ainakin lisäävät tuota illuusiota, että on yksin omien ongelmiensa kanssa.
Mielestäni vastauksesi meni ohi, sillä teidän perheessä ei syntynyt lapsia vuonna 97. Eli se ajanjakso kun olit pätkätöissä ja vaimosi työtön - teillä ei ollut lapsia. Se tekijä saattoi pelastaa koko perheenne tulevaisuuden. Toimitte varman päälle laman aikana, teillä ei ollut myöskään asuntolainaa.
Mielestäni tutkimuksessa on kyse siitä, että pitkittyneen laman seuraukset näkyvät lapsissa.
Minun mielestä vanhempien mielenterveysongelmat näkyvät lasten pahoinvoinnissa. Ennen lamaa, laman aikana ja jälkeen.
Kyllä, aivan erityisesti hoitamattomat mielenterveysongelmat saavat aikaan paljon pahaa. Aikuisten ihmisten pitäisi ymmärtää hakea aikaisessa vaiheessa itselleen apua ennen kuin tilanne pahenee ja alkaa vaikuttaa koko perheeseen.
Avun saaminen on niin surkealla tolalla että syy on kyllä siellä. Ei syövästäkään parane jos ei saa hoitoa.
Ei monikaan taida tajuta, että se ennen festareita lääkäriltä haettu unettomuus/masennus -diagnoosi tarkoittaa mielenterveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Tuossa on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko nuoret ovat aiempia sukupolvia sairaampia tai sitten heitä hoidetaan matalammalla kynnyksellä. Itse veikkaan ennemminkin jälkimmäistä, ja silloinhan tuo uutinen on isolta osin positiivinen! Hoitoa tarvitsevat saavat hoitoa siinä, missä aiempina vuosikymmeninä vaan syrjäydyttiin, alkoholisoiduttiin, tehtiin itsemurhia tai sairastuttiin niin huonoon kuntoon, että oltiin laitoksissa vuosia.
Voi toki olla, että tässä ajassa on aiempaa enemmän paineita pysyä kelkassa. Asioista nostetaan hakemalla hakien aina niitä kielteisiö puolia. Tämän tästä täälläkin näkee nuorien aikuisten aloituksia, joissa oikein ryvetään ahdistuksessa ja luullaan, että nyt on asiat paljon aiempaa huonommin.
Mutta kun ei ole, nyt on elämä kaikin puolin helpompaa kuin ennen!
Tätä historiallista näkemystä ei luonnollisesti ole nuorilla, ja kun sukupolvet enimmäkseen asuvat erillään toisistaan, nuorilla on tosi huono käsitys siitä, millaista elämä noin pidemmällä tarkastusvälillä on. Että huonoja aikoja seuraa ennen pitkää myös hyviä aikoja ja kaikkea EI tarvitse saada hetimullekaikkinyt.
Juuri tässä joku aika sitten kuuntelin töissä kahvipöydässä vähän äimänä vähän päälle parikymppisten naisten valitusta siitä, miten on kaikki kallista ja kun asuntolainakin maksaa ja lomaillakin pitäisi ja huhuh.
Olen itse syntynyt 1967, ja valmistunut yliopitosta sotien jälkeisen ajan pahimpaan lama-aikaan eli 1990-luvun alussa. Taiteilluit pätkätöissä viisi vuotta ennen vakinaistamista ja murehtinut, miten elätän itseni ja puolisoni, joka myös valmistui samaan aikaan, muttei saanut kolmeen vuoteen töitä. Asuntolainaa kykenimme ottamaan vasta likempänä kolmeakymppiä. Lomailemisesta sai vain haaveilla todella pitkään.
Ei siinä, nykyään on monenlaista stressiä, pätkätyöt ja tuntityö muun muassa. En kiistä yhtään, ja olen huolissani omien, parhaillaan lukiossa olevien lasteni työllistymisestä.
Mutta on harhaa luulla, että aina on muulloin ollut helpompaa ja MINUN ongelmani ovat ainutkertaisen vaikeita.
Luulisi, että somesta näkisi, että noin ei ole, vaan kohtalontovereita on paljon. Mutta ehkä sielläkin ihmiset keskittyvät lähinnä kiillottamaan omaa imagoa? Sosiaaliset kuplat ainakin lisäävät tuota illuusiota, että on yksin omien ongelmiensa kanssa.
Mielestäni vastauksesi meni ohi, sillä teidän perheessä ei syntynyt lapsia vuonna 97. Eli se ajanjakso kun olit pätkätöissä ja vaimosi työtön - teillä ei ollut lapsia. Se tekijä saattoi pelastaa koko perheenne tulevaisuuden. Toimitte varman päälle laman aikana, teillä ei ollut myöskään asuntolainaa.
Mielestäni tutkimuksessa on kyse siitä, että pitkittyneen laman seuraukset näkyvät lapsissa.
Minun mielestä vanhempien mielenterveysongelmat näkyvät lasten pahoinvoinnissa. Ennen lamaa, laman aikana ja jälkeen.
Kyllä, aivan erityisesti hoitamattomat mielenterveysongelmat saavat aikaan paljon pahaa. Aikuisten ihmisten pitäisi ymmärtää hakea aikaisessa vaiheessa itselleen apua ennen kuin tilanne pahenee ja alkaa vaikuttaa koko perheeseen.
Avun saaminen on niin surkealla tolalla että syy on kyllä siellä. Ei syövästäkään parane jos ei saa hoitoa.
Juujuu muiden syy. Apua kyllä saa kun sitä hakee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Tuossa on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko nuoret ovat aiempia sukupolvia sairaampia tai sitten heitä hoidetaan matalammalla kynnyksellä. Itse veikkaan ennemminkin jälkimmäistä, ja silloinhan tuo uutinen on isolta osin positiivinen! Hoitoa tarvitsevat saavat hoitoa siinä, missä aiempina vuosikymmeninä vaan syrjäydyttiin, alkoholisoiduttiin, tehtiin itsemurhia tai sairastuttiin niin huonoon kuntoon, että oltiin laitoksissa vuosia.
Voi toki olla, että tässä ajassa on aiempaa enemmän paineita pysyä kelkassa. Asioista nostetaan hakemalla hakien aina niitä kielteisiö puolia. Tämän tästä täälläkin näkee nuorien aikuisten aloituksia, joissa oikein ryvetään ahdistuksessa ja luullaan, että nyt on asiat paljon aiempaa huonommin.
Mutta kun ei ole, nyt on elämä kaikin puolin helpompaa kuin ennen!
Tätä historiallista näkemystä ei luonnollisesti ole nuorilla, ja kun sukupolvet enimmäkseen asuvat erillään toisistaan, nuorilla on tosi huono käsitys siitä, millaista elämä noin pidemmällä tarkastusvälillä on. Että huonoja aikoja seuraa ennen pitkää myös hyviä aikoja ja kaikkea EI tarvitse saada hetimullekaikkinyt.
Juuri tässä joku aika sitten kuuntelin töissä kahvipöydässä vähän äimänä vähän päälle parikymppisten naisten valitusta siitä, miten on kaikki kallista ja kun asuntolainakin maksaa ja lomaillakin pitäisi ja huhuh.
Olen itse syntynyt 1967, ja valmistunut yliopitosta sotien jälkeisen ajan pahimpaan lama-aikaan eli 1990-luvun alussa. Taiteilluit pätkätöissä viisi vuotta ennen vakinaistamista ja murehtinut, miten elätän itseni ja puolisoni, joka myös valmistui samaan aikaan, muttei saanut kolmeen vuoteen töitä. Asuntolainaa kykenimme ottamaan vasta likempänä kolmeakymppiä. Lomailemisesta sai vain haaveilla todella pitkään.
Ei siinä, nykyään on monenlaista stressiä, pätkätyöt ja tuntityö muun muassa. En kiistä yhtään, ja olen huolissani omien, parhaillaan lukiossa olevien lasteni työllistymisestä.
Mutta on harhaa luulla, että aina on muulloin ollut helpompaa ja MINUN ongelmani ovat ainutkertaisen vaikeita.
Luulisi, että somesta näkisi, että noin ei ole, vaan kohtalontovereita on paljon. Mutta ehkä sielläkin ihmiset keskittyvät lähinnä kiillottamaan omaa imagoa? Sosiaaliset kuplat ainakin lisäävät tuota illuusiota, että on yksin omien ongelmiensa kanssa.
Mielestäni vastauksesi meni ohi, sillä teidän perheessä ei syntynyt lapsia vuonna 97. Eli se ajanjakso kun olit pätkätöissä ja vaimosi työtön - teillä ei ollut lapsia. Se tekijä saattoi pelastaa koko perheenne tulevaisuuden. Toimitte varman päälle laman aikana, teillä ei ollut myöskään asuntolainaa.
Mielestäni tutkimuksessa on kyse siitä, että pitkittyneen laman seuraukset näkyvät lapsissa.
Minun mielestä vanhempien mielenterveysongelmat näkyvät lasten pahoinvoinnissa. Ennen lamaa, laman aikana ja jälkeen.
Kyllä, aivan erityisesti hoitamattomat mielenterveysongelmat saavat aikaan paljon pahaa. Aikuisten ihmisten pitäisi ymmärtää hakea aikaisessa vaiheessa itselleen apua ennen kuin tilanne pahenee ja alkaa vaikuttaa koko perheeseen.
Avun saaminen on niin surkealla tolalla että syy on kyllä siellä. Ei syövästäkään parane jos ei saa hoitoa.
Kaikki nyt alkaisi siitä, että myöntäisi ongelmat edes itselleen ja hakisi apua. Minun vanhempani eivät hakeneet ja omakin mielenterveys on sitten ihan palasina, kiitos vaikean lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rangaistumääräyksen saa kai aika helposti? Eräs tuttava oli saanut sellaisen kuseskeltuaan kännissä julkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.
Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.
Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.
Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.
Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.
Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.
Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomalaisnuorista-jattitutkimus-vuo…
Lähes viidennes vuonna 1997 syntyneistä pojista on saanut rikostuomion tai rangaistusmääräyksen. Yleisimmät rikokset olivat liikenne- ja varkausrikoksia. Rikoksilla oli yhteys sekä vanhempien ongelmiin ja heikkoon koulutustasoon että huonoon koulumenestykseen.
Vuonna 1997 syntyneet ovat tehneet silti selvästi vähemmän rikoksia kuin vanhemmat ikäluokat, esim. 1987 syntyneet. Parempaan suuntaan on siis menty kokoajan. Jostain syystä halusit jättää sen mainitsematta.
Mitä ihmettä sekoilet ja höpötät vertauksia 1987 syntyneisiin. Kyseisessä linkissä ei ole mainintaa -87 syntyneistä. Taisi olla kommentti "paremmasta suunnasta kun mielialalääkitys on kasvanut" myös sinun. No se ei ole parempi suuntaus vaan erittäin huolestuttavaa, sekin että tunteita "hoidetaan"-turrutetaan lääkkeillä.
Muissa uutisissa on usein kerrottu rikosten vähenemisestä. Mitä nuorempi ikäluokka, sitä vähemmän rikoksia.
En ole puhunut mitään mielialalääkkeistä.Mielialalääkkeet eivät turruta. Sinä olet se ihminen, joka kuvittelee mielisairaaloissa kummittelevan.
Mikä tämä järjetön luulo mielialalääkkeiden turruttavuudesta edes on? Pohjautuuko se siihen ajatukseen, että moni masentunut on aika väsyneen oloinen huonon olonsa takia?
Tai sitten mielialalääkkeet sekoitetaan rauhoittaviin lääkkeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuo yllätys? Jos ei sovi "normaalin" muottiin, vaan on vaikka vilkas, niin heti ollaan epäilemässä ADHD, ADD, autismi, yms.
Nyt oli kyse mielenterveyden ongelmista, ei neurologisista, synnynnäisistä sairauksista. Mainitsemasi neurologiset ongelmat ovat yhä nykyään alidiagnosoituja, ei ylidiagnosoituja.
Esimerkiksi autismikirjon tutkimukset kestävät pari viikkoa keskussairaalatasolla, ja lapsti tutkitaan todella perusteellisesti (geenitutkimus, unitutkimus, lastenpsykiatrin, lastenneurologin, puheterapeutin, toimintaterapeutin ja yleislääkärin tutkimukset). Autismikirjon diagnoosia ei todellakaan saa heppoisin perustein, olemalla "vilkas".
Kun et tiedä aiheesta, olisi todella mukavaa, että et heittelisi tuollaisia tuomitsevia mutumielipiteitä. Pahastutat vaan turhaan sellaisten ihmisten mielen, joilla on oikea hätä ja murhe oman lapsen tilanteesta.
Kiitos,
Nyt on kyllä pakko laittaa kommentti vähän ohi aiheen, mutta lapsellani on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, eikä todellakaan ole tutkittu noin järeällä kalustolla. Koulupsykologi teki haastatteluja ja joitain testejä ja kun tulokset menivät lastenneurologille (joka ei ollut siis lasta nähnytkään), hän sanoi, että on AS. Mikäs siinä, lapsessani on ihan niitä tyypillisiä AS-piirteitä ja diagnoosista on ollut hyötyä tukitoimien saamisessa kouluun, mutta tosiaankaan en voi väittää, että lapseni olisi tutkittu mitenkään hyvin kattavasti. Ilmeisesti paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä kertoo siitä, että nuorten psyykkisiin ongelmiin kiinnitetään nykyään aiempaa enemmän huomiota ja niitä pyritään hoitamaan aiempaa kattavammin.
Tässä taitaa olla selitys.
Mielenkiintoista on sekin, että normaali määritellään entistä tiukemmin ja poikkeamia suvaitaan entistä huonommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.
Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.
Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.
Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.
Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.
Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.
Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.
Psykologi ei tee diagnooseja. Diagnoosin tekee psykiatri ja jos täyttää diagnoosin kriteerit, on silloin oikeasti sairas. Kehitysvammaisia ja autisteja on yhteensä korkeintaan prosentti. Ne eivät selitä 20% sairastuvuutta millään.
- Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuo yllätys? Jos ei sovi "normaalin" muottiin, vaan on vaikka vilkas, niin heti ollaan epäilemässä ADHD, ADD, autismi, yms.
Nyt oli kyse mielenterveyden ongelmista, ei neurologisista, synnynnäisistä sairauksista. Mainitsemasi neurologiset ongelmat ovat yhä nykyään alidiagnosoituja, ei ylidiagnosoituja.
Esimerkiksi autismikirjon tutkimukset kestävät pari viikkoa keskussairaalatasolla, ja lapsti tutkitaan todella perusteellisesti (geenitutkimus, unitutkimus, lastenpsykiatrin, lastenneurologin, puheterapeutin, toimintaterapeutin ja yleislääkärin tutkimukset). Autismikirjon diagnoosia ei todellakaan saa heppoisin perustein, olemalla "vilkas".
Kun et tiedä aiheesta, olisi todella mukavaa, että et heittelisi tuollaisia tuomitsevia mutumielipiteitä. Pahastutat vaan turhaan sellaisten ihmisten mielen, joilla on oikea hätä ja murhe oman lapsen tilanteesta.
Kiitos,
Nyt on kyllä pakko laittaa kommentti vähän ohi aiheen, mutta lapsellani on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, eikä todellakaan ole tutkittu noin järeällä kalustolla. Koulupsykologi teki haastatteluja ja joitain testejä ja kun tulokset menivät lastenneurologille (joka ei ollut siis lasta nähnytkään), hän sanoi, että on AS. Mikäs siinä, lapsessani on ihan niitä tyypillisiä AS-piirteitä ja diagnoosista on ollut hyötyä tukitoimien saamisessa kouluun, mutta tosiaankaan en voi väittää, että lapseni olisi tutkittu mitenkään hyvin kattavasti. Ilmeisesti paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavat.
Mikäli näin on toimittu, riittää ilmoitus Valviraan ja kyseiseltä lääkäriltä lähtee oikeudet välittömästi.
- Ohis
Huumeiden käytä lisääntyminen ja nuo mielenterveysongelmat kulkevat tilastollisesti hienosti käsikädessä. Väkisin nämä huumepromoottorit tosin haluavat antaa ymmärtää kuinka muka nämä nuoret vain lääkitsevät itseään vaikka todellisuudessa tuon huumemyönteisyyden johdosta ongelmat lisääntyivät,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ylen teksti-tv lukee, että lapsen tulevaisuuden voi ennustaa taustoista. THL:n suurtutkimus osoittaa neljä riskitekijää mitkä ennustavat huonoa tulevaisuutta.
Vanhempien koulutus ja tulotaso, ero tai toisen vanhemman kuolema ja jos perheessä on mielenterveysongelmia ja ovat toimeentulotuen varassa.
Tutkimuksessa on ollut juurikin v 1997 syntynyttä nuorta peräti 60 000. Aikamoinen otos.No mutta eikös 97 syntyneet ole laman lapsia. Lama ei ollut taittunut tuolloin vielä. Monet eivät päässeet ylös edes laman loputtua. Laman vaikutukset olivat 97 ehkä pahimmillaan, kun lamaa oli jatkunut jo pitkään. Kouluttamattomat vanhemmat kärsivät laman aikana, laman aikana oli eroja, itsemurhia, huonoa elämänhallintaa, joka vei toisen vanhemman ennen aikaiseen hautaan. Lama lusäsi mielenterveysongelmia, tarvetta toimeentulotukeen. Koski myös minun ja mieheni lapsuudenperhettä tuo 90-luvun lama.
Eivät ole, vaan nousukauden lapsia. Lama oli 1990-1993. Taidat olla niin nuori, ette muistat tätä.
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Suomen_1990-luvun_alun_lama
1997 elettiin vahvasti nousukautta ja silloin syntyneet lapset kokivat (lievemmän) laman vasta 2008.
Aiheesta on muuten tänään Hesarissa iso juttu, kannattaa lukea.
21
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuo yllätys? Jos ei sovi "normaalin" muottiin, vaan on vaikka vilkas, niin heti ollaan epäilemässä ADHD, ADD, autismi, yms.
Nyt oli kyse mielenterveyden ongelmista, ei neurologisista, synnynnäisistä sairauksista. Mainitsemasi neurologiset ongelmat ovat yhä nykyään alidiagnosoituja, ei ylidiagnosoituja.
Esimerkiksi autismikirjon tutkimukset kestävät pari viikkoa keskussairaalatasolla, ja lapsti tutkitaan todella perusteellisesti (geenitutkimus, unitutkimus, lastenpsykiatrin, lastenneurologin, puheterapeutin, toimintaterapeutin ja yleislääkärin tutkimukset). Autismikirjon diagnoosia ei todellakaan saa heppoisin perustein, olemalla "vilkas".
Kun et tiedä aiheesta, olisi todella mukavaa, että et heittelisi tuollaisia tuomitsevia mutumielipiteitä. Pahastutat vaan turhaan sellaisten ihmisten mielen, joilla on oikea hätä ja murhe oman lapsen tilanteesta.
Kiitos,
Nyt on kyllä pakko laittaa kommentti vähän ohi aiheen, mutta lapsellani on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, eikä todellakaan ole tutkittu noin järeällä kalustolla. Koulupsykologi teki haastatteluja ja joitain testejä ja kun tulokset menivät lastenneurologille (joka ei ollut siis lasta nähnytkään), hän sanoi, että on AS. Mikäs siinä, lapsessani on ihan niitä tyypillisiä AS-piirteitä ja diagnoosista on ollut hyötyä tukitoimien saamisessa kouluun, mutta tosiaankaan en voi väittää, että lapseni olisi tutkittu mitenkään hyvin kattavasti. Ilmeisesti paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavat.
Tuo ei kyllä ole ainakaan täällä pk-seudulla diagnosointitapa, eikä ole virallinen missään. Kuulostaa hoitovirheeltä. Oletteko todella tuon perusteella saaneet Kelalta tukia ja erityisopetuspäätöksen?
En usko tuota, anteeksi nyt vaan. Autismidiagnoosit ovay koko Suomessa erikoissairaanhoidon piirissä, eikä koulupsykologilla ole missään AIKAA tehdä oikeaan diagnoosiin riittäviä tutkimuksia, ne vaativat todellakin osastojakson ja monen eri ammattilaisen lausunnot, koska samalla poissuljetaan samankaltaisia MUITA mahdollisuuksia kehitysviiveistä dysfasiaan ja adhd:hen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.
Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.
Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.
Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.
Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.
Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.
Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.
Psykologi ei tee diagnooseja. Diagnoosin tekee psykiatri ja jos täyttää diagnoosin kriteerit, on silloin oikeasti sairas. Kehitysvammaisia ja autisteja on yhteensä korkeintaan prosentti. Ne eivät selitä 20% sairastuvuutta millään.
- Ohis
Psykologi ei tietenkään tee diagnooseja, mutta psykologilla käynyt lasketaan tilastoissa mielenterveydellistä hoitoa saaneiden joukkoon. Kehitysvammaisten, autistien yms. synnynnäisesti sairaiden osuus on nuorista eläkeläisistä pitkästi yli prosentin. Oikeasti heitä on paljon.
Mielenterveysdiagnoosi ei ole elinkautinen. Jos olet saanut diagnoosin 14-vuotiaana, ei se tarkoita sitä että olet sairas vielä 20-vuotiaanakin. Kai sinä tajuat, että tuossa 20 %:ssa on KAIKKI ne 1997 syntyneet, jotka jossain elämänsä vaiheessa ovat saaneet diagnoosin. Eivät he kaikki yhtaaikaa ole mielenterveydellisesti sairaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Tuossa on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko nuoret ovat aiempia sukupolvia sairaampia tai sitten heitä hoidetaan matalammalla kynnyksellä. Itse veikkaan ennemminkin jälkimmäistä, ja silloinhan tuo uutinen on isolta osin positiivinen! Hoitoa tarvitsevat saavat hoitoa siinä, missä aiempina vuosikymmeninä vaan syrjäydyttiin, alkoholisoiduttiin, tehtiin itsemurhia tai sairastuttiin niin huonoon kuntoon, että oltiin laitoksissa vuosia.
Voi toki olla, että tässä ajassa on aiempaa enemmän paineita pysyä kelkassa. Asioista nostetaan hakemalla hakien aina niitä kielteisiö puolia. Tämän tästä täälläkin näkee nuorien aikuisten aloituksia, joissa oikein ryvetään ahdistuksessa ja luullaan, että nyt on asiat paljon aiempaa huonommin.
Mutta kun ei ole, nyt on elämä kaikin puolin helpompaa kuin ennen!
Tätä historiallista näkemystä ei luonnollisesti ole nuorilla, ja kun sukupolvet enimmäkseen asuvat erillään toisistaan, nuorilla on tosi huono käsitys siitä, millaista elämä noin pidemmällä tarkastusvälillä on. Että huonoja aikoja seuraa ennen pitkää myös hyviä aikoja ja kaikkea EI tarvitse saada hetimullekaikkinyt.
Juuri tässä joku aika sitten kuuntelin töissä kahvipöydässä vähän äimänä vähän päälle parikymppisten naisten valitusta siitä, miten on kaikki kallista ja kun asuntolainakin maksaa ja lomaillakin pitäisi ja huhuh.
Olen itse syntynyt 1967, ja valmistunut yliopitosta sotien jälkeisen ajan pahimpaan lama-aikaan eli 1990-luvun alussa. Taiteilluit pätkätöissä viisi vuotta ennen vakinaistamista ja murehtinut, miten elätän itseni ja puolisoni, joka myös valmistui samaan aikaan, muttei saanut kolmeen vuoteen töitä. Asuntolainaa kykenimme ottamaan vasta likempänä kolmeakymppiä. Lomailemisesta sai vain haaveilla todella pitkään.
Ei siinä, nykyään on monenlaista stressiä, pätkätyöt ja tuntityö muun muassa. En kiistä yhtään, ja olen huolissani omien, parhaillaan lukiossa olevien lasteni työllistymisestä.
Mutta on harhaa luulla, että aina on muulloin ollut helpompaa ja MINUN ongelmani ovat ainutkertaisen vaikeita.
Luulisi, että somesta näkisi, että noin ei ole, vaan kohtalontovereita on paljon. Mutta ehkä sielläkin ihmiset keskittyvät lähinnä kiillottamaan omaa imagoa? Sosiaaliset kuplat ainakin lisäävät tuota illuusiota, että on yksin omien ongelmiensa kanssa.
Mielestäni vastauksesi meni ohi, sillä teidän perheessä ei syntynyt lapsia vuonna 97. Eli se ajanjakso kun olit pätkätöissä ja vaimosi työtön - teillä ei ollut lapsia. Se tekijä saattoi pelastaa koko perheenne tulevaisuuden. Toimitte varman päälle laman aikana, teillä ei ollut myöskään asuntolainaa.
Mielestäni tutkimuksessa on kyse siitä, että pitkittyneen laman seuraukset näkyvät lapsissa.
Missä täsäs ketjussa on rajatti kommentointioikeus koskemaan niitä, jotka saivat lapsia 1997?
Minä muuten olen nainen ja sain esikoiseni 2000, joten sukupolven ongelmat ovat kyllä tuttuja.
Vuonna 1997 ei edes enää eletty lamaa, vaan nousukautta.
Minä puhun nyt yleisesti siitä, miksi nuorisopsykiatriset diagnoosit ovat lisääntyneet. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, että nyt ongelmia tunnistetaan ja niihin osataan hakea apua ja saadaan apua. Eli en usko, että ne olisivat sinällään lisääntyneet.
Enemmän koko keskustelussa on minusta kyse historiattomuudesta, ettei tiedetä, miten ennen on eletty - eikä edes muista lamavuosia oikein - ja kuvitellaan, että kaikilla muilla menee jotenkin fantsummin. Omat ongelmat ylikoetaan ja niihin haetaan senkin takia ehkä herkemmin lääketieteellistä apua.
Ja tällä en huom. väitä, että hoidot ja diagnoosit olisivat turhia. Jos joku oikeasti saa masennusdiagnoosin, siihen varmaan on aidosti syytä ja hoito on tarpeen. Mutta kaikki, jotka hakeutuvat tutkimuksiin eivät välttämättä ole aidosti hoidon tarpeessa. Alakulo ja suru tulkitaan helpommin nykyään hoitoa vaativaksi kuin ennen.
Koska se kumminkin madaltaa kynnystä hakea apua myös oikeasti hoidon tarpeessa olevilta, niin parempi niin. Selittääpä vain ehkä hiukan sitä hoitoon hakeutuvien suurta määrää.
21
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen se aiempi tutkimus, jossa seurattiin -87 syntyneitä ja heistä joka kolmas oli elämänsä aikana syönyt mielialalääkkeitä. Sinänsä tilanne on hieman parantunut. Mikä oli tuon -97 ikäluokan koulutusaste? Kuinka moni on vain peruskoulun varassa? -87 syntyneistä melkein joka viides oli peruskoulun varassa.
Se ei ole ikävä kyllä parantunut mihinkään. Vähän päälle parikymppisista on nytkin liki viidennes pelkän peruskoulun varassa. Toisen asteen uuditus sulkee oppilaitoksia ja lisää peruskouluun päättävien osuutta varsinkin maaseudulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on syntynyt 1997 ja todella monella kaverillaan on mielenterveysdiagnoosi. Kuitenkin he kaikki ovat opiskelijoita tai töissä, vieläpä melko menestynyttä väkeä. Masennusdiagnoosin sai, kun kävi 16v iässä lääkärissä pohtimassa vanhempien eron aiheuttanutta unettomuutta. Vielä 30 vuotta sitten tuosta olisi todettu, että kyllä se siitä, nyt saa diagnoosin.
Eli en olisi ollenkaan kauhuissani. Toteaisin vain, että meillä on sukupolvi, jonka jokaiseen oloon on keksitty oma diagnoosi.
Ei oikeasti nyt. Tulee mieleen oma äitini, josta oli tavattoman hauskaa vitsailla bulimikoista (tietämättä että oma lapsi oli sellainen). Kyllä pahoinvointi on aina aiheellista ottaa tosissaan.
Kyllä. Se on aiheena todellinen ja sairautena vakava. Mutta yksi kerta lääkärissä itkemässä vanhempien eron jälkeen tullutta unettomuutta ei välttämättä johda yhtään mihinkään, ei itsetuhoon, ei syrjäytymiseen. Se on pelkkää vahvaa surua ja hätää, ei mitään koko loppuikää varjostava mielisairaus. Minusta on kamalaa, että kokonainen vuosiluokka halutaan leimata mielenterveydeltään epävakaiksi vain siksi, että nykyisin diagnooseja jaellaan aika helposti. Sama koskee saikuttajia: kun ei viitsi, mennään lääkäriin ja saadaan 1 vko lomaa masennuksen vuoksi.
Tämä. Mutta se ei ole tutkijoiden ja tilastojentekijöiden vika. Tutkijat ja tilastojentekijät eivät leimaa ketään syyttä. Leimaajia ovat "tavalliset kansalaiset", jotka kommentoivat ja miettivät pienessä päässään kaikkea vaikka eivät tiedä mistään mitään. Tavallisilla kansalaisilla on kova tarve kuvitella kaikkien mielenterveysongelmaisten olevan jotain kroonisia skitsofreenikkoja tai masentuneita.
Todellisuudessa yksikin psykologikäynti näkyy tilastoissa mielenterveyshoitona, sillä sitähän se on. Kuitenkaan edes tavalliset kansalaiset eivät pidä korvatulehduksen vuoksi lääkärissä käynyttä fyysisesti sairaana loppuikäänsä. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan paljon tuomitsevammin.
Myös esim. nuorista mt-eläkeläisistä suuri osa on synnynnäisesti sairaita, esim. kehitysvammaisia, autisteja yms. Mutta sitä totuutta tavallinen kansa ei halua tietää. Tavallinen kansa haluaa uskoa lapsuuden traumoihin, sössöttää lamasta, sodasta, köyhyydestä, kovasta ja eriarvoisesta yhteiskunnasta... Totuus kun on paljon tylsempi.
Psykologi ei tee diagnooseja. Diagnoosin tekee psykiatri ja jos täyttää diagnoosin kriteerit, on silloin oikeasti sairas. Kehitysvammaisia ja autisteja on yhteensä korkeintaan prosentti. Ne eivät selitä 20% sairastuvuutta millään.
- Ohis
Psykologi ei tietenkään tee diagnooseja, mutta psykologilla käynyt lasketaan tilastoissa mielenterveydellistä hoitoa saaneiden joukkoon. Kehitysvammaisten, autistien yms. synnynnäisesti sairaiden osuus on nuorista eläkeläisistä pitkästi yli prosentin. Oikeasti heitä on paljon.
Mielenterveysdiagnoosi ei ole elinkautinen. Jos olet saanut diagnoosin 14-vuotiaana, ei se tarkoita sitä että olet sairas vielä 20-vuotiaanakin. Kai sinä tajuat, että tuossa 20 %:ssa on KAIKKI ne 1997 syntyneet, jotka jossain elämänsä vaiheessa ovat saaneet diagnoosin. Eivät he kaikki yhtaaikaa ole mielenterveydellisesti sairaita.
Psykologi tekee paljon muutakin kuin mielenterveyden hoitoa. Psykologi ei tee diagnooseja eikä psykologilla käyntejä välttämättä edes tilastoida.
Autismin kirjon häiriöitä on noin 1% koko väestöstä, eli 1997 osalta kyse on huomattavasti pienemmästä osuudesta kuin 1%. Sama pätee kehitysvammoihin. Noin 1% KOKO väestöstä.
Syitä voi olla niinkin salatuissa jutuissa kuin mobiiliteknologia, eli kännykät ja wifi. Tutkimuksia on, esimerkiksi tässä https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/26300312 on koottu niitä hyvin yhteen, mutta uskooko kukaan kännykän aiheuttavan neurologisia ongelmia? Ei varmasti usko.