Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Traagisin elämäntarina jonka tiedät?
08.11.2018 |
Aloitan tällaisen keskustelun, koska tarvitsen nyt todella perspektiiviä omaan elämääni ja vaikeuksiini, tarvitsen ison potkun persuksille jotta uskoisin että tästä selvitään ja jotta ymmärtäisin että minulla on paljon mistä olla kiitollinen.
Kertokaa tarinoita traagisista elämistä. Voi olla oma tuttu, mutta myös julkisuuden henkilö.
Kommentit (59)
Mä jouduin 22 vuotiaana hetkellisesti liikuntakyvyttömäksi työtapaturman takia. Toipumiseen meni 8kk enkä edelleenkään istu pitkiä aikoja. Kun sairastuin kela käsitteli asioitani noin 5kk, olin siis täysin tuloton. Työnantaja teki elämästäni helvettiä joten irtisanouduin ja tiedossa oli muutenkin, että en tähän työhön tapaturman jättämän jäljen vuoksi enää voi palata.
Asuin yhdessä avopuolisoni kanssa ja olimme asuneet 4 vuotta yhdessä. Sairastumiseni ja se että olin lähes puoli vuotta ilman tuloja kiristi miehen mitan niin että hän ensin petti ja sitten jouduin muuttamaan pois.
Asuin vanhempieni avustamana yhden kuukauden uudessa asunnossani, kunnes Kela ja liitto sai vihdoin raha asiat käsiteltyä.
Olen monesti miettinyt että mitä jos olisin asunut yksin tuon koko 5kk, mitä jos minulla ei olisi ollut vanhempia. Mitä jos minulla olisi ollut kaksi lasta?
Koskaan en ole enää ihmetellyt ihmisten kohtaloita tai luottanut tähän hyvinvointijärjestelmään. Kuka tahansa voi pudota vaikka millaiseen pikavippi/varattomuushe l vettiin täysin normaalista työssäkäyvästä ihmisestä jolla on talous kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä sinulle perspektiiviä.
Tunnen yhden perheen, jossa oli aikoinaan 2 vanhempaa ja 3 lasta. Nuorimmainen lapsi kuoli taaperona perheen maatilalla hevosen potkuun. Toinen lapsi sai puunhakkuussa halosta päähän ja kuoli. Kolmas lapsi sairastui vakavaan sairaukseen eikä pysty käymään sen johdosta töissä eikä elämään täysin itsenäistä elämää vaikka aivoiltaan terve Onneksi onkin. Lopulta noiden kaikkien vastoinkäymisten jälkeen perheen talo vielä paloi, onneksi selvisivät (isä, äiti & tytär) siitä hengissä.
Toki omassakin perheessäni on vastoinkäymisiä riittänyt, mutta ne on ehkä jotenkin olleet siedettävämpiä, vaikka kuolemaa ja sairastelua meilläkin. Menetin aikoinaan isäni ja veljeni autokolarissa. Äitini joutui muutama vuosi sitten työtapaturman takia pyörätuoliin. Itselläni on synnynnäinen vamma, jonka kanssa elää ihan hyvää elämää, vaikka kaikkiin töihin en esimerkiksi voi vammani vuoksi mennä. Onneksi muut siskoni ja veljeni ovat terveitä ja elämämme on ihan hyvää.
Tunnen monia muitakin perheitä, joissa on kohdattu vakavia sairauksia ja menetetty perheenjäseniä, joten sitä osaa oikeasti nauttia pienistä asioista ja jokaisesta päivästä läheistensä kanssa eikä tulisi mieleenkään jatkuvasti valittaa asioista.
Tässä varmaan valvontavastuunkin laistamista, jos kaksi lasta kuolee maatilan? onnettomuuksissa.
Traagista tietenkin silti.
Mulle tuli vähän sama mieleen. Jäin miettimään tilannetta, jossa onnettomuudet sattuivat. Molemmat kuulostivat siltä, että pikkulapset olivat väärässä paikassa.
Ei varmaan kaikista traagisin, mutta oma veljeni tulee mieleen. 4-vuotiaana löi päänsä pulkkamäessä ja vammautui. Jäi pikkulapsen tasolle. Koulu meni erityisluokalla, aina avustettuna. Meillä äiti oli yh, joka aina rakasti ja hoiti veljeä niin hyvin ja oli aina huolissaan kaikesta ihan loppuun saakka. Meidän äiti kuoli nopeasti leukemiaan alle 5-kymppisenä. Sitten veli sai tukiasunnon. Yks elokuinen perjantai-ilta veli hakattiin kännisten miesten toimesta kadulla. Veli ei itse juonut alkoholia, mutta liikkui paljon ulkona omia aikojaan. Liikkuminen ja puhe hänellä tosin oli kuin humalaisella, lapsuuden vammasta johtuen, ja se ärsytti monia. Oli ollut keräämässä pulloja rannassa, sai siitä taskurahaa itselleen. Kolmen hengen seurue oli tullut haastamaan riitaa ja veli sai sitten lopullisen iskun päähänsä ja kuoli kaksi päivää sen jälkeen, vain 28-vuotiaana. Tästä on kohta 20 vuotta. Veli ja äiti on haudattu samaan hautapaikkaan. Jouluna viemme sinne kynttilät.
Faith kirjoitti:
Katsoin äskettäin Youtubesta haastattelun keski-ikäisestä miehestä, jolla oli paha ptsd eli posttraumaattinen stressihäiriö.
Miehellä oli ollut kaksi teini-ikäistä / parikymppistä poikaa. Ensin vanhempi poika oli sairastunut masennukseen ja tehnyt itsemurhan. Isä oli löytänyt poikansa, joka oli ampunut itsensä. Hän oli hankkinut terapiaa sekä itselleen että nuoremmalle pojalleen ja oli huolissaan, kun poika ei suostunut käymään terapiassa. Muistaakseni n. vuoden kuluttua vanhemman pojan itsemurhasta myös nuorempi teki itsemurhan.
Isä kertoi ahdistuksensa olleen sietämätöntä ja keskusteluterapian riittämätöntä, ja hän aloitti kokeellisen ptsd-hoidon, jossa käy säännöllisesti ottamassa ketamiini-infuusion.
Ketamiinia käytetään erityisesti hevosten nukutusaineena. Ketamiini saa aikaan dissosiatiivisen anestesian, millä tarkoitetaan tietoisen mielen irtautumista aistihavainnoista.
Isä kertoi ketamiinihoidon olevan joka kerta tosi rankka kokemus, mutta se on ainoa, joka tepsii hänen ahdistukseensa.
Harvoin törmää noin traagiseen elämäntarinaan.
Tästä tuli mieleeni, että näin joskus dokumentin jossa noille PTSD:stä kärsiville annettiin MDMA:ta (eli mediankielellä ekstaasia) ja se auttoi monia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli melkein heti eläkkeelle jäätyään 70-vuotiaana. Tehnyt töitä 14-vuotiaasta asti ilman yhtäkään vapaapäivää.
Ikävää tietysti, ettei voinut nauttia eläkeajastaan. Mutta ei ole minunkaan mielestäni kauhean traagista, koska:
- on ollut niin terve, että on
- työkykyinen. Jolloin myös
- talous on yleensä suht turvattu.
Miksi hän teki töitä yli eläkeiän? Miksi ei ollut vapaapäiviä yhtään? Vaikka olisi maatilanpitäjä, on vuosikymmeniä ollut oikeus lomittajaan. Jos on sitten silti vapaaehtoisesti työsknnellyt ne 56 vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää, niin on oma valinta.
Sukulais naisella kuoli ensin mies tapaturmaisesti sen jälkeen molemmat lapset, toinen sairauteen ja toinen itsemurhaan. Tämä on sellainen tarina josta tuskin itse selviäisin, mutta niin vain nainen porskutti elämänsä ja kuoli 84vuotiaana syöpään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli melkein heti eläkkeelle jäätyään 70-vuotiaana. Tehnyt töitä 14-vuotiaasta asti ilman yhtäkään vapaapäivää.
Tuossa traagista ei ollut kuolema, vaan se, ettei miehellä ollut muuta elämää kuin työ.
Kukaan ei tosin tee töitä pitämättä lainkaan vapaata. Mutta menköön taiteellisena tehokeinona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin pariskunnan jolla oli vaikeuksia saada lasta. Lopulta "melko iäkkäinä" saivat kuitenkin tyttären. Pitivät tyttöä kuin kukkaa kämmenellä, kuskasivat kouluun, tyttö sai oman koiran jne..olivat todella hyviä vanhempia. Kun tyttö oli 10- vuotias, oli hän jälleen kerran ulkoiluttamassa koiraansa, kun rattijuoppo tuli ja törmäsi pakettiautolla tyttöön ja koiraan. Molemmat kuolivat törmäyksessä. Tyttö kuoli törmäksessä tulleeseen aivoverenvuotoon. Perheen isä joutui tapauksen johdosta sairaalaan. Tytön kuolema oli liian kova pala hänelle. Isä kuolikin melko pian tapauksen jälkeen suruun. Perheen äiti jäi yksin. Kun näin hänet tässä hiljan vuosien, vuosien jälkeen, ulkilutti hän yksinäisen ja surullisen näköisenä aivan saman näköistä koiraa kun tytön kuollut koira oli ollut. Kyllä otti sydämmestä :'(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli melkein heti eläkkeelle jäätyään 70-vuotiaana. Tehnyt töitä 14-vuotiaasta asti ilman yhtäkään vapaapäivää.
Ikävää tietysti, ettei voinut nauttia eläkeajastaan. Mutta ei ole minunkaan mielestäni kauhean traagista, koska:
- on ollut niin terve, että on
- työkykyinen. Jolloin myös
- talous on yleensä suht turvattu.
Miksi hän teki töitä yli eläkeiän? Miksi ei ollut vapaapäiviä yhtään? Vaikka olisi maatilanpitäjä, on vuosikymmeniä ollut oikeus lomittajaan. Jos on sitten silti vapaaehtoisesti työsknnellyt ne 56 vuotta ilman yhtäkään vapaapäivää, niin on oma valinta.
Mulla on yks tuttu 50-v nainen, jolla on oma yritys. Hän ylpeilee sillä on koko ajan niin kiire, ettei ehdi puhua puhelimessa eikä edes tekstaria lähettää. Haluaisi kuulemma pitää yhteyttä, mutta ei ole aikaa.
Tekee työntekijöidensä hommat, kun joku on sairaana. Itse luonnollisesti tulee töihin vaikka kuumeessa. Hän elää alituisessa stressissä ja riittämättömyyden tunnossa.
No, aikuinen ihminen valitsee itse arvonsa.
Mutta veikkaanpa, että hänen perheensäkin arvostaisi enemmän sitä että äiti on joskus kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin joskus pariskunnasta, jonka kaksi ainoaa lasta oli kuollut samassa auto-onnettomuudessa. Muistan vieläkin artikkelista sen kohdan kun äiti kertoi, että jonkin aikaa onnettomuuden jälkeen tämä oli ajatellut, että nyt ei onneksi tarvi miettiä mihin vaatekaappi sijoitetaan. Ilmeisesti ihmisen mieli etsii automaattisesti tällaisista tragedioista positiivisia puolia pysyäkseen edes jotenkin järjissään.
Tässä muutamia:
- äiti, jonka lapset kuoli onnettomuudessa. Äiti oli nuori ja väsynyt, kolme pientä lasta jaloissa. Sitten äidin huolimattomuutta lapset kuolivat... siis toki inhimillinen virhe, mutta kuitenkin. Äiti erosi, vajosi ja kuoli lopulta katuojassa juoppona. Noiden lasten aikaan oli ihan kunnollinen nainen ja onnettomuuteen ei liity mitenkään viinaan vaan yksinkertaisesti oli uupunut ja huomiokyky petti/ tuli ajatuskatkos.
- isoisoäitini. Joutui äitinsä kuoleman jälkeen huutolaiseksi, koska isän uusi vaimo ei halunnut pitää pikkutyttöä nurkissa. Taloudellisesti olivat siihen 1890-luvun maailmaan erittäin varakkaita, olisihan lasta voinut hoitaa vaikka joku piika, mutta ei sitten onnistunut. Joutui heittopussiksi, pahoinpidellyksi, nälässä pidetyksi yms. Meni nuorena naimisiin, sai juopon ja väkivaltaisen miehen, mm. hampaat meni kurkkuun ja käsivarsi oli mutkalla luunmurtumasta. Kymmenestä lapsesta seitsemän kuoli pienenä ja kahdeksas kaatui vielä sodassa, jonka jälkeen kuoli itsekin aika pian. Vain kaksi jäi eloon äitinsä jälkeen ja toinen on niistä isoisäni. Teki raskasta työtä koko ikänsä ja oli rääkätty ihminen joka tavalla. Kuollessaan oli vain noin 50-vuotias ja kuvista päätellen näytti 90-vuotiaalta.
- eräällä sukulaisperheellä on kuollut kolme lasta neljästä geenivirheeseen taaperona. Yksi elää edelleen ja on pian 50. Tavallaan kävi huono tuuri, kun kummallakin oli peittyvänä sama asia ja sitten vielä 3/4 sai sen huonolla tuurilla. Tuolla elossa olevallakin on se peittyvänä ja siksi teetti aviomiehelleen geenitestit ennen lasten tekoa tai niitä kai ihan tarjottiin, kun ahdistustaan kävi puhumassa asiasta. Aviomiehellä ei ole peittyvänä, joten lapsilla ei riskiä siis saada. Ja terveet lapset onkin saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan kaikista traagisin, mutta oma veljeni tulee mieleen. 4-vuotiaana löi päänsä pulkkamäessä ja vammautui. Jäi pikkulapsen tasolle. Koulu meni erityisluokalla, aina avustettuna. Meillä äiti oli yh, joka aina rakasti ja hoiti veljeä niin hyvin ja oli aina huolissaan kaikesta ihan loppuun saakka. Meidän äiti kuoli nopeasti leukemiaan alle 5-kymppisenä. Sitten veli sai tukiasunnon. Yks elokuinen perjantai-ilta veli hakattiin kännisten miesten toimesta kadulla. Veli ei itse juonut alkoholia, mutta liikkui paljon ulkona omia aikojaan. Liikkuminen ja puhe hänellä tosin oli kuin humalaisella, lapsuuden vammasta johtuen, ja se ärsytti monia. Oli ollut keräämässä pulloja rannassa, sai siitä taskurahaa itselleen. Kolmen hengen seurue oli tullut haastamaan riitaa ja veli sai sitten lopullisen iskun päähänsä ja kuoli kaksi päivää sen jälkeen, vain 28-vuotiaana. Tästä on kohta 20 vuotta. Veli ja äiti on haudattu samaan hautapaikkaan. Jouluna viemme sinne kynttilät.
Olen pahoillani, tämä todella kosketti. Kuinka hirveitä ihmiset voi olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan kaikista traagisin, mutta oma veljeni tulee mieleen. 4-vuotiaana löi päänsä pulkkamäessä ja vammautui. Jäi pikkulapsen tasolle. Koulu meni erityisluokalla, aina avustettuna. Meillä äiti oli yh, joka aina rakasti ja hoiti veljeä niin hyvin ja oli aina huolissaan kaikesta ihan loppuun saakka. Meidän äiti kuoli nopeasti leukemiaan alle 5-kymppisenä. Sitten veli sai tukiasunnon. Yks elokuinen perjantai-ilta veli hakattiin kännisten miesten toimesta kadulla. Veli ei itse juonut alkoholia, mutta liikkui paljon ulkona omia aikojaan. Liikkuminen ja puhe hänellä tosin oli kuin humalaisella, lapsuuden vammasta johtuen, ja se ärsytti monia. Oli ollut keräämässä pulloja rannassa, sai siitä taskurahaa itselleen. Kolmen hengen seurue oli tullut haastamaan riitaa ja veli sai sitten lopullisen iskun päähänsä ja kuoli kaksi päivää sen jälkeen, vain 28-vuotiaana. Tästä on kohta 20 vuotta. Veli ja äiti on haudattu samaan hautapaikkaan. Jouluna viemme sinne kynttilät.
Olen pahoillani, tämä todella kosketti. Kuinka hirveitä ihmiset voi olla?
Mullakin tuli tuosta kyyneleet silmiin.
Yhdessä hautakivessä lukee äidin ja isän lisäksi 6.n lapsen nimet. Yksikään lapsista ei elänyt yli 7 vuotiaaksi, suurin osa kuoli samana vuonna. Perheen isä kuoli myös samana vuonna, ehti juuri täyttää 37v. Perheen äiti jäi yksin ja eli yhdeksänkymppiseksi saakka.
Vierailija kirjoitti:
Tunsin pariskunnan jolla oli vaikeuksia saada lasta. Lopulta "melko iäkkäinä" saivat kuitenkin tyttären. Pitivät tyttöä kuin kukkaa kämmenellä, kuskasivat kouluun, tyttö sai oman koiran jne..olivat todella hyviä vanhempia. Kun tyttö oli 10- vuotias, oli hän jälleen kerran ulkoiluttamassa koiraansa, kun rattijuoppo tuli ja törmäsi pakettiautolla tyttöön ja koiraan. Molemmat kuolivat törmäyksessä. Tyttö kuoli törmäksessä tulleeseen aivoverenvuotoon. Perheen isä joutui tapauksen johdosta sairaalaan. Tytön kuolema oli liian kova pala hänelle. Isä kuolikin melko pian tapauksen jälkeen suruun. Perheen äiti jäi yksin. Kun näin hänet tässä hiljan vuosien, vuosien jälkeen, ulkilutti hän yksinäisen ja surullisen näköisenä aivan saman näköistä koiraa kun tytön kuollut koira oli ollut. Kyllä otti sydämmestä :'(
Tää on jotenkin pahin mulle:(
Eihän tämä ole mitään verrattuna jo kerrottuihin tarinoihin, mutta koska asia tapahtui lähipiirissä, se koskettaa eri tavalla. Naisen elämä oli kaikin puolin hyvää, kunnes häämatkalla hän joutui onnettomuuteen ja halvaantui. Miehensä otti eron hyvin pian. Lopulta nainen sairastui alle 40-vuotiaana rintasyöpään ja kuoli.
Ei varmastikaan traagisin, mutta yksi kurjimmista minkä lähipiiristä tiedän: pariskunta, jolla kolme lasta. Mies kuoli sydänkohtaukseen, ja vaimo jäi yksin hoitamaan lapsia, joista kaikki kolme enemmän tai vähemmän kehitysvammaisia.
Alue: Aihe vapaa
Aikuinen on aikuinen. Ei hän tarvitse lasta kasvaakseen ja kehittyäkseen.
Huonosti käy sen sijaan lapsen, joka menettää vanhempansa. Lapsi on oikeasti hädässä siinä tilanteessa, ja voi vain toivoa, että saa turvallista hoivaa joltain muulta.