Lujasti lempeä: "Isä, olisitpa rakastanut muutakin kuin työtä – Nämä yhdeksän viestiä kertovat, miltä tuntuu jäädä näkymättömäksi omalle isälle"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä pohtii eikö ihmiset pääse elämässään eteenpäin, eikö mennyttä osata jättää taakseen? Miksi ihmiset valittavat vaan menneestä ja takertuvat siihen vaikka voisivat tehdä nykyhetkestään ihanaa ja olla onnellisia?

Minä ainakin valitsin mieluummin onnen, kuin olla katkera. Tavallaan olen myös kiitollinen vaikeasta lapsuudestani, niin ei näin aikuisena pienet vastoinkäymiset kaada ja jaksan uurastaa unelmieni eteen.

Oma isäni valitsi viinan mieluummin kuin minut, tavallaan hän antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään kun ei sitä itse ainakaan olisi pystynyt tarjoamaan. Isäni ei siis pikkulapsiaikani jälkeen ole mitenkään osallistunut elämääni.

No parempaa elämää en tainnut uusperheessä saada, kun minuun käytettiin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Henkinen oli päivittäistä (neljän perheenjäseneni taholta). Fyysistä oli toisinaan päivittäin, toisinaan viikottain (siihen osallistui vain 3 perheenjäsentäni). Ja seksuaalinen väkivalta oli viikottaista, ja sitten teininä enää vain kuukausittaista (siihen osallistui 2 perheenjäsentäni).

Muutin pois kotoa heti 18-vuotiaana, ja siihen väkivalta loppui, kun katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni. Parin vuoden jälkeen annoin osalle anteeksi, ja olen taas heidän kanssa tekemisissä kuin myös minua ei-satuttaneiden perheenjäsenteni. Osan kanssa en ole enää tekemisissä lainkaan.

Nykyään elän hyvää ja onnellista elämääni, ja olen jo saavuttanut kaikki unelmani, joten nykyään saan vain nauttia elämästäni. Lapsuus oli ja meni, ja kiitollinen olen että selvisin siitä hengissä, Mutta en minä anna sen tuhota aikuisuuttanikin. Kyllä se 18 vuotta helvettiä saa riittää.

Hienoa, että olet selvinnyt. Useammat ovatkin selvinneet ja jatkavan elämäänsä. Koska olet antanut anteeksi, sinulta on pyydetty anteeksi tai ainakin niin etteivät jatka pahoja tekojaan? Eikö niin?

Anteeksianto ei liity mitenkään siihen, pyytääkö joku anteeksi. Se on asia, joka jokaisen pitää tehdä itse itsessään riippumatta, tuleeko sitä anteeksipyyntöä vai ei. Ja niistä pahantekijöistä pääsee eroon niin, ettei enää päästä niitä lähelle eikä anna vaikuttaa itseensä. Lapsena se ei ollut mahdollista, mutta aikuisena voi tehdä miten parhaaksi näkee ja kokee. En ole tuo kirjoittaja, mutta lapsuuteni on myös väkivaltainen ja vaikea, jonka käsittelin terapiassa ja olen onnistunut antamaan anteeksi. Vaikka se vaatikin sen, ettei isään ollut yhteydessä muuta kuin välillä ohimennen.

Ei ole mitään pakkoa antaa väärintekijöille anteeksi. Koskaan. Oikein hyvää elämää voi elää, vaikka olisikin ajoittain vihainen menneiden asioiden takia.

Ei haittaa enää. Hain isäni hyväksyntää koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Tein mitä tahansa niin en vaan ollut tai osannut hänen mielestään mitään. Nyt olen 55v ja en ole tätä ihmistä tavannut kymmeniin vuosiin. Ei merkitse minulle enää mitään. Näillä mennään hautaan asti.

Vierailija kirjoitti:

Mun viestini menee ex-miehelleni joka on jättäytynyt itse lastensa elämästä.

Ensin harvensit tapaamisia ja teit ohareita. Minä lohdutin tyttäriämme parhaani mukaan, otin vastaan kiukut ja syytökset koska heidän maailmassaan minä estin heitä näkemästä isäänsä. Mutta miten olisin voinut heille pienille kertoa että sinä ihan itse päätit olla tulematta paikalle. Että minä en voi vaikuttaa siihen miten pidät sovituista kiinni, tai tässä tapauksessa olet pitämättä, vaikka mitä tekisin. Ja minähän tein vaikka mitä että olisit muistanut olevasi kahden tytön isä....

 

Tätä ihmettelen, miten jotkut miehet käyttäytyvät tuolla tavalla. En itsekään tullut isäksi omasta halustani mutten koskaan voisi hylätä lastani kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun viestini menee ex-miehelleni joka on jättäytynyt itse lastensa elämästä.

Ensin harvensit tapaamisia ja teit ohareita. Minä lohdutin tyttäriämme parhaani mukaan, otin vastaan kiukut ja syytökset koska heidän maailmassaan minä estin heitä näkemästä isäänsä. Mutta miten olisin voinut heille pienille kertoa että sinä ihan itse päätit olla tulematta paikalle. Että minä en voi vaikuttaa siihen miten pidät sovituista kiinni, tai tässä tapauksessa olet pitämättä, vaikka mitä tekisin. Ja minähän tein vaikka mitä että olisit muistanut olevasi kahden tytön isä....

 

Tätä ihmettelen, miten jotkut miehet käyttäytyvät tuolla tavalla. En itsekään tullut isäksi omasta halustani mutten koskaan voisi hylätä lastani kuitenkaan.

Et tullut isäksi omasta halustasi... Mikä oikein esti sinua käyttämästä kondomia?

Up

Olipa todella hyvä kirjoitus, haikea ja kaunis, alkoi lähes itkettämään sillä oma isäni on isän irvikuva, eikä oikeastaan ole ollut isä ollenkaan. On ollut siis ihan ydinperhe jne mutta isä kiusasi ja rääkkäsi kaikkia perheenjäseniä. Nyt on sitten vanha ja yksinäinen ja puhkuu katkeraa vihaa. Itse aiheutti tilanteen mutta mitään ei myönnä, vika on muissa.

Tämä vastuun pakoilu ja tehtyjen perseilyiden kieltäminen (sekä muiden syyttely) näyttää olevan aika yleinen malli suurten ikäluokkien luonnevikaisille isille.

Arvostan ahkeraa isääni. Joku laiska maripaitanyhverö ei olisi minun isäkseni sopinut ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos vain toinen vanhemmista on työelämässä hän joutuu uhraamaan siihen aikaa, joka on pois perheeltä. Tämä on paheksuttavaa ja siitä saa kiitokseksi katkeruutta.

Jos toinen vanhemmista pysyy kotona hän joutuu uhraamaan siihen aikaa, joka on pois omasta urakehityksestä. Tämä on ihailtavaa ja siitä saa kiitokseksi lastensa kunnioituksen ja rakkauden.

Anteeksi siis jo etukäteen rakkaat lapseni. En silti koe, että minulta tässä asiassa paljoa kyseltiin. Kun te aikanaan seisotte samoissa saappaissa ehkä ymmärrystä riittää rahtunen myös minulle.

Näin minäkin ajattelen. Perheessämme se olin minä, äiti, joka jouduin tekemään kahta työtä ja olemaan paljon pois kotoa. Syitä en nyt erittele. Mutta olen ajatellut, että jos ihan oikeasti vielä viiskymppisinä itkevät, että äiti teki niin paljon töitä, että sai koulutettua heidät, niin se on kyllä jo silloin heidän ongelmansa, elleivät pysty ja halua päästä eteen päin elämässään.  Uskon, että itkisivät silloin sitäkin, että olisivat joutuneet jättämään koulut ja hanttihommiin heti peruskoulun loputtua ja muutenkin peruskoulun aikaan elämään todella köyhää elämää.

Itse arvostin omaa isääni, joka oli työteliäs ja ahkera ja teki töitä, eikä jäänyt kotiin makaamaan työttömänä vain siksi, että saisi olla mahdollisimman läsnä koko ajan.

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Vanhempani myös olivat paljon töissä kun olin pieni, enkä ole heille katkeroitunut.

Minulla on silti hienoja lapsuusmuistoja ja vanhempani ovat rakkaita vaikka emme laatuaikaa koskaan viettäneetkään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Luuletko että lapsena hakattu haluaa kantaa taakkaa mukanaan! Ei halua!! Mutta kun siitä ei pääse eroon omalla päätöksellä, ei välttämättä terapiallakaan.

Minulla ja monella muulla hakatulla aivoissa on fysiologisia muutoksia siksi, kun lapsena piti olla pelossa sekä valppaana jatkuvasti.säikähdän kovia ääniä, kovaa puhetta, vihaisia ihmisiä vieläkin - lapsena se meinasi että tur-paan tulee ja epäselvää oli jääkö henkiin vai ei. Jos sinäkin joutuisit useita kertoja kuolemanpelon valtaan voimatta itse puolustautua niin voisi sinunkin käditys muuttua.

Se trauman mukana kantaminen ei ole oma valinta, maksaisin mitä vaan jos pääsisin eroon siitä.

Olispa mulla hyvä isä :(

Vierailija kirjoitti:

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Tässäpä hyväosainen kermaperse joka ei osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella, miten menisi jos lapsuus olisikin kurja ja pelottava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Luuletko että lapsena hakattu haluaa kantaa taakkaa mukanaan! Ei halua!! Mutta kun siitä ei pääse eroon omalla päätöksellä, ei välttämättä terapiallakaan.

Minulla ja monella muulla hakatulla aivoissa on fysiologisia muutoksia siksi, kun lapsena piti olla pelossa sekä valppaana jatkuvasti.säikähdän kovia ääniä, kovaa puhetta, vihaisia ihmisiä vieläkin - lapsena se meinasi että tur-paan tulee ja epäselvää oli jääkö henkiin vai ei. Jos sinäkin joutuisit useita kertoja kuolemanpelon valtaan voimatta itse puolustautua niin voisi sinunkin käditys muuttua.

Se trauman mukana kantaminen ei ole oma valinta, maksaisin mitä vaan jos pääsisin eroon siitä.

Oon ollu samassa tilanteessa, jättänyt kaiken taakse heti 18 vuotta täytettyäni.

En anna menneisyyden pilata nyky hetkeäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Tässäpä hyväosainen kermaperse joka ei osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella, miten menisi jos lapsuus olisikin kurja ja pelottava.

Mun lapsuus oli kurja ja pelottava.

Väk*valtaa, viinaa ja äiti pakeni tästä itsem*rhalla.

Mutta mun menneisyys ei määrittele mua tässä hetkessä.

Se on mennyttä ja taakse jätettyä.

Antakaa olla.

Menneisyys on menneisyyttä ja sitä ei mikään maailman mahti muuta.

Katse eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka päättäisi, että lapsuus ei vaikuta nykyiseen elämään, vaikka kuinka yrittää olla reipas, positiivinen, aikaansaava, henkinen, meditoida, käyskennellä luonnossa, syödä terveellistä ruokaa, liikkua aktiivisesti, tehdä mielekkäitä asioita jne. Vaikka miten yrittää elää oikein ja olla miettimättä mitään menneitä, vaikka olisikin antanut anteeksi, hyväksynyt menneet ja ymmärtänyt, mistä mikäkin johtuu, niin kyllä minulla vaan yhä edelleen lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen. Yli 10 vuoden terapiasta huolimatta. Edelleen on ahdistuneisuushäiriö ja epätyypillinen masennus, epämääräisiä jumitiloja oman päänsä sisällä, vaikeutta saada arkea toimimaan, vaikeus hoitaa arjen pakollisia asioita, edelleen tunnen turvattomuutta, olen epäluuloinen, en koe helposti yhteyttä muihin ihmisiin, kärsin unihäiriöistäja ja muista fyysisistä oireista traumataustan takia. Keho reagoi minulla ensimmäisenä, ennen kuin mieli reagoi. Ja keho ja mieli ovat lohkoutuneet taas eri saarakkeiksi. En tunne ketään jolla traumaattinen lapsuus ei muka millään tavalla vaikuttaisi nykyhetkeen, koska he ovat vain päättäneet niin, että se ei vaikuta.

Nimenomaan. On hirvittävän helppo kehoittaa muitakin unohtamaan menneisyys, kun on itse säilyttänyt mielenterveyden ja saavuttanut unelmansa. Ei, mä en edelleenkään ole kiitollinen lapsuudestani. Toivon että olisin saanut säilyttää mielenterveyden ja täyden toimintakyvyn, jotta olisin pystynyt edes yrittämään saavuttamaan unelmia. Kyllä, musta kasvoi sinnikäs ihminen. Ihan vaan siksi, että jouduin pärjäämään omillani ja siksi että olen todella kova itseäni kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheet vaativat miehiltä isompaa asuntoa, suurempaa perheautoa, rahaa merkkilastenvaatteisiin, perhelomiin...ja samanaikaisesti valittavat, kun isät ovat koko ajan töissä tai väsyneitä töistä.

Monet miehet kantavat yhä pääasiallisen taloudellisen vastuun. Raskas taakka kantaa. Kiitokseksi sanotaan: mikset ole enemmän kotona!

Perheet vaativat... eiköhän mies itse vastaa siitä miten päättää elämäänsä elää.

Kyllä meillä vaimo ainakin vaatii kaikkea tätä. Kuluttaa paljon perheen tuloista riippumatta. Parempi paiskia töitä, jos meinaa selvitä laskuista. Uskokaa tai älkää ja alapeukuttakaa sarjatulella, mutta tällaisia vaimoja ja perheitä todella on.

Jos meillä mies alkais tollasii vaatimaan, niin en suostuis. N53

Isä, voi kun olisit edes yrittänyt ymmärtää. Miten paljon pelkoa ja tuskaa aiheutit äkkipikaisella käyttäytymisellä. Ensimmäisiä lapsuusmuistojani on, kun kaadan vahingossa maitolasin pöydässä, isä nousee ylös ja juoksee perään, kun olen hätääntyneenä noussut. Mustelmat paranee, mutta se tuska ei ikinä.

Vihaan isänpäivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olla aikuisena katkera omasta lapsuudesta?

Miksi edes raahata menneisyyttä tuollain mukana pilaamaan nykyhetken?

Tässäpä hyväosainen kermaperse joka ei osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella, miten menisi jos lapsuus olisikin kurja ja pelottava.

Mun lapsuus oli kurja ja pelottava.

Väk*valtaa, viinaa ja äiti pakeni tästä itsem*rhalla.

Mutta mun menneisyys ei määrittele mua tässä hetkessä.

Se on mennyttä ja taakse jätettyä.

Kaikki eivät traumatisoidu yhtä pahasti kokemustensa seurauksena. Ihmiset ovat erilaisia. Elämä voi joko vaikean lapsuuden jälkeen lähteä sujumaan hyvin tai sitten ei. Joillekin kertyy paljon taakkaa koko elämän ajan eikä vaikeita kokemuksia ole silloin helppo jättää taka-alalle, jollei pääse eteenpäin.