Lujasti lempeä: "Isä, olisitpa rakastanut muutakin kuin työtä – Nämä yhdeksän viestiä kertovat, miltä tuntuu jäädä näkymättömäksi omalle isälle"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Koska kaikki eivät ylipäätään pidä ihmisistä, eivät edes omista lapsistaan. Se mitä aikuinen lapsi kaipaisi suhteesta vanhempaan voi olla aivan eri asia kuin mitä vanhempi tältä suhteelta kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Terve isä ehkä kaipaakin. Mun narsisti isä taas ei kaipaa - koska en alistunut kaikessa häneen tahtoonsa, minua ei siis enää ole. Hän dramaattisesti kielsi minut lapsenaan ja teki perinnöttömäksi (kokonaan perinnöttä ei voi jättää, siksi naurattaa tää isäni raivoisa kos-to).

Jo 15 v menny etten ole nähnyt tai kuullut pihaustakaan. Toivottavasti menee seuraavatkin 15v, ei ole ollut juurikaan ikävä sitä ”isyyttä”, eli vihaa, raivoa, kos-toa ja väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vain toinen vanhemmista on työelämässä hän joutuu uhraamaan siihen aikaa, joka on pois perheeltä. Tämä on paheksuttavaa ja siitä saa kiitokseksi katkeruutta.

Jos toinen vanhemmista pysyy kotona hän joutuu uhraamaan siihen aikaa, joka on pois omasta urakehityksestä. Tämä on ihailtavaa ja siitä saa kiitokseksi lastensa kunnioituksen ja rakkauden.

Anteeksi siis jo etukäteen rakkaat lapseni. En silti koe, että minulta tässä asiassa paljoa kyseltiin. Kun te aikanaan seisotte samoissa saappaissa ehkä ymmärrystä riittää rahtunen myös minulle.

Missä kotiäitiydestä saa kiitosta? Ehkä viimeksi 60-luvulla. Ei kotiäitiys ole ollut mitään kiitollista ja ihailtavaa hommaa enää vuosikymmeniin. Palstallakin kotiäidit haukutaan maan rakoon ja miesten mielestä kotiäidit ovat lompakkoloisia, laiskoja mätisäkkejä.

En varsinaisesti hae arvostusta työssä käyvänä vanhempana vauva-palstalta. Ehkä sinunkaan ei kannattaisi omalta kohdaltasi. Kommentoin ketjun aihetta ja erityisesti mainintaa isästä, joka rakastaa vain työtään. Nykyinen työelämä on moolokin kita, jossa jokainen pöytä on työpöytä ja vapaa-ajallakin on "vapaus" olla tavoitettavissa.

En minä täältä mitään arvostusta hae. En ole kotiäiti, kuten ilmeisesti oletit, vaan työskentelen kuten sinäkin. Lapsia ei kannata tehdä, ellei heille ole antaa sitä kaikkein arvokkainta eli aikaa. Ei raha lasta onnelliseksi tee, vaan rakastavat ja läsnäilevat sekä saatavilla olevat vanhemmat. Jos työ menee ykköseksi, silloin pitää ymmärtää olla lisääntymättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Koska kaikki eivät ylipäätään pidä ihmisistä, eivät edes omista lapsistaan. Se mitä aikuinen lapsi kaipaisi suhteesta vanhempaan voi olla aivan eri asia kuin mitä vanhempi tältä suhteelta kaipaa.

Lapsia tehdään, vaikka heitä halveksitaan? Täytyy olla kyllä persoonallisuushäiriöisen vanhemman logiikka tehdä lapsia. Nämäkö sitten kehtaavat valittaa yksinäisyyttään vanhana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Niin vanhempasi on kaltoinkohdeltu, jota käyt katsomassa. Se on hienoa. Hän ei sitten sinua kohtele roskana, eikä ole väkivaltainen.

Oli väkivaltainen ja kohteli kuin roskaa. Ei kohtele enää eikä ole minua kohtaan väkivaltainen enää, joten harvakseltaan näkemiset onnistuu.

Mitä saat itse irti näistä tapaamisista?

Ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan. On avartavaa tutustua vanhempaan aikuisena, kun ollaan samalla viivalla eikä alisteisessa suhteessa. Hän on kuitenkin vanhempani ja puolet perimästäni tulee häneltä. Samoin tietyt käyttäytymis- ja reagointimallit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isä joka tekee aina töitä, tuo paljon rahaa kotiin eikä näy arjessa on paras isä ikinä.

Jos isä jättää lapsen näiden ollessa pieniä niin miten nämä osaavat kaivata isää?

Minä en ainakaan osaa kaivata asioita, joita minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Eihän esim. Les*o parien lapset kaipaile isää tai H*mo parien lapset äitiä?

Missä mättää?

Äitini kuoli minun ollessa pieni lapsi. En muista mitään, mutta kyllä minä häntä olen kovasti kaivannut ja kaipaan edelleen.

Mutta miksi? Koetko, että olet jäänyt jostain paitsi ?

Koen. Minulla ei ole koskaan ollut äitiä eikä turvallista vanhempaa. Koen menettäneeni kaiken äitini kuoleman myötä. Äitini oli ainut tolkun ihminen koko suvussa. Menetin lapsuuden, turvallisuuden, rakkauden, itseni - kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Koska kaikki eivät ylipäätään pidä ihmisistä, eivät edes omista lapsistaan. Se mitä aikuinen lapsi kaipaisi suhteesta vanhempaan voi olla aivan eri asia kuin mitä vanhempi tältä suhteelta kaipaa.

Lapsia tehdään, vaikka heitä halveksitaan? Täytyy olla kyllä persoonallisuushäiriöisen vanhemman logiikka tehdä lapsia. Nämäkö sitten kehtaavat valittaa yksinäisyyttään vanhana?

Kyllä. Minun isäni valittaa ettei kukaan käy hänen luonaan, vaikka hän on myös kertonut minulle ettei lapsia oikeastaan koskaan edes toivonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Koska kaikki eivät ylipäätään pidä ihmisistä, eivät edes omista lapsistaan. Se mitä aikuinen lapsi kaipaisi suhteesta vanhempaan voi olla aivan eri asia kuin mitä vanhempi tältä suhteelta kaipaa.

Lapsia tehdään, vaikka heitä halveksitaan? Täytyy olla kyllä persoonallisuushäiriöisen vanhemman logiikka tehdä lapsia. Nämäkö sitten kehtaavat valittaa yksinäisyyttään vanhana?

Minun luonnevikaiset paskavanhemmat ihan ääneen tunnusti, että kaksi lasta piti tehdä kun oli sosiaalinen pakko. Pieni maakuntakaupunki, sosiaalinen kontrolli - 70-luvulla selän takana supistiin jos oli lapseton pari, siinä oli jotain outoa ja epämormaalia.

Niinpä sitten tekivät kaksi lasta jotta normit täyttyi, lapsia olikin kiva sit laiminlyödä, hakata ja kaltoinkohdella. Hylkäsivät lapset samantien kun täytettiin 18v. Ilmoittivat että heidän vastuu loppu nyt, heippa ja onnea asunnon etsintään.

Arvatkaa olenko lapsuudestani kiitollinen.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta isänpäivän ja äitienpäivän vois lakkauttaa. Kuuluvat ydinperheen ja hyvinvointivaltion aikakauteen, nykyisin aiheuttavat enenevässä määrin mielipahaa, kun erolapsia ja kahtiajakoa hyvä- ja huono-osaisiin aina vain enemmän.

Minusta ei pitäisi, koska ne päivät kuitenkin korostavat hyvää isyyttä ja äityttä, sitä kohti. Kaltoinkohdeltu lapsi ei mene tapaamaan isäänsä tai äitiänsä.

Ei ole noin mustavalkoista. Minä käyn toisinaan moikkaamassa kaltoinkohdellutta vanhempaa ja olen käynyt toisinaan ihan isänpäivinä. Ymmärsin vanhempana ja terapioiden aikana sen, että vanhempani ovat oman lapsuutensa vankeja. Ei osannut olla parempi, koska sai itse vielä huonomman mallin.

En käy usein, mutta harvakseltaan käyn. Kaikki eivät pysty käymään, jos vanhempi on esimerkiksi pahasti persoonallisuushäiriöinen.

Juuri näin. Mun persoonallisuushäiriöinen isä käy väkivaltaisesti päälle jos sen luona erehtyy käymään. En ole nyt yli 10 vuoteen enää erehtynyt, haluan pysyä elossa.

Minuun ei enää uskalla käydä väkivaltaisesti kiinni, mutta henkinen väkivalta on sietämättömällä tasolla. Vähättelyä, arvostelua lapsista ja puolisosta sekä töistä, ivaamista, nimittelyä, nostaa itsensä ja omat valintansa korokkeelle, näkee lapset vain jatkeena tai muutoin ei näe heitä, ei arvosta lapsia. Muuttuuko hän joskus?

Miksi hän muuttuisi?

  Jotta lapset haluaisivat tavata häntä, lapsilla olisi isä.

Välttämättä kyseinen ihminen ei edes kaipaa lämmintä suhdetta lapsiinsa. 

Miksi ei kaipaisi?

Koska kaikki eivät ylipäätään pidä ihmisistä, eivät edes omista lapsistaan. Se mitä aikuinen lapsi kaipaisi suhteesta vanhempaan voi olla aivan eri asia kuin mitä vanhempi tältä suhteelta kaipaa.

Lapsia tehdään, vaikka heitä halveksitaan? Täytyy olla kyllä persoonallisuushäiriöisen vanhemman logiikka tehdä lapsia. Nämäkö sitten kehtaavat valittaa yksinäisyyttään vanhana?

Kyllä. Minun isäni valittaa ettei kukaan käy hänen luonaan, vaikka hän on myös kertonut minulle ettei lapsia oikeastaan koskaan edes toivonut.

Minusta tuntuu, että minua pyydetään käymään vain että naapurit eivät ihmettelisi tilannetta.

Välillä pohtii eikö ihmiset pääse elämässään eteenpäin, eikö mennyttä osata jättää taakseen? Miksi ihmiset valittavat vaan menneestä ja takertuvat siihen vaikka voisivat tehdä nykyhetkestään ihanaa ja olla onnellisia?

Minä ainakin valitsin mieluummin onnen, kuin olla katkera. Tavallaan olen myös kiitollinen vaikeasta lapsuudestani, niin ei näin aikuisena pienet vastoinkäymiset kaada ja jaksan uurastaa unelmieni eteen.

Oma isäni valitsi viinan mieluummin kuin minut, tavallaan hän antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään kun ei sitä itse ainakaan olisi pystynyt tarjoamaan. Isäni ei siis pikkulapsiaikani jälkeen ole mitenkään osallistunut elämääni.

No parempaa elämää en tainnut uusperheessä saada, kun minuun käytettiin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Henkinen oli päivittäistä (neljän perheenjäseneni taholta). Fyysistä oli toisinaan päivittäin, toisinaan viikottain (siihen osallistui vain 3 perheenjäsentäni). Ja seksuaalinen väkivalta oli viikottaista, ja sitten teininä enää vain kuukausittaista (siihen osallistui 2 perheenjäsentäni).

Muutin pois kotoa heti 18-vuotiaana, ja siihen väkivalta loppui, kun katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni. Parin vuoden jälkeen annoin osalle anteeksi, ja olen taas heidän kanssa tekemisissä kuin myös minua ei-satuttaneiden perheenjäsenteni. Osan kanssa en ole enää tekemisissä lainkaan.

Nykyään elän hyvää ja onnellista elämääni, ja olen jo saavuttanut kaikki unelmani, joten nykyään saan vain nauttia elämästäni. Lapsuus oli ja meni, ja kiitollinen olen että selvisin siitä hengissä, Mutta en minä anna sen tuhota aikuisuuttanikin. Kyllä se 18 vuotta helvettiä saa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Välillä pohtii eikö ihmiset pääse elämässään eteenpäin, eikö mennyttä osata jättää taakseen? Miksi ihmiset valittavat vaan menneestä ja takertuvat siihen vaikka voisivat tehdä nykyhetkestään ihanaa ja olla onnellisia?

Minä ainakin valitsin mieluummin onnen, kuin olla katkera. Tavallaan olen myös kiitollinen vaikeasta lapsuudestani, niin ei näin aikuisena pienet vastoinkäymiset kaada ja jaksan uurastaa unelmieni eteen.

Oma isäni valitsi viinan mieluummin kuin minut, tavallaan hän antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään kun ei sitä itse ainakaan olisi pystynyt tarjoamaan. Isäni ei siis pikkulapsiaikani jälkeen ole mitenkään osallistunut elämääni.

No parempaa elämää en tainnut uusperheessä saada, kun minuun käytettiin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Henkinen oli päivittäistä (neljän perheenjäseneni taholta). Fyysistä oli toisinaan päivittäin, toisinaan viikottain (siihen osallistui vain 3 perheenjäsentäni). Ja seksuaalinen väkivalta oli viikottaista, ja sitten teininä enää vain kuukausittaista (siihen osallistui 2 perheenjäsentäni).

Muutin pois kotoa heti 18-vuotiaana, ja siihen väkivalta loppui, kun katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni. Parin vuoden jälkeen annoin osalle anteeksi, ja olen taas heidän kanssa tekemisissä kuin myös minua ei-satuttaneiden perheenjäsenteni. Osan kanssa en ole enää tekemisissä lainkaan.

Nykyään elän hyvää ja onnellista elämääni, ja olen jo saavuttanut kaikki unelmani, joten nykyään saan vain nauttia elämästäni. Lapsuus oli ja meni, ja kiitollinen olen että selvisin siitä hengissä, Mutta en minä anna sen tuhota aikuisuuttanikin. Kyllä se 18 vuotta helvettiä saa riittää.

Hienoa, että olet selvinnyt. Useammat ovatkin selvinneet ja jatkavan elämäänsä. Koska olet antanut anteeksi, sinulta on pyydetty anteeksi tai ainakin niin etteivät jatka pahoja tekojaan? Eikö niin?

Vierailija kirjoitti:

Välillä pohtii eikö ihmiset pääse elämässään eteenpäin, eikö mennyttä osata jättää taakseen? Miksi ihmiset valittavat vaan menneestä ja takertuvat siihen vaikka voisivat tehdä nykyhetkestään ihanaa ja olla onnellisia?

Minä ainakin valitsin mieluummin onnen, kuin olla katkera. Tavallaan olen myös kiitollinen vaikeasta lapsuudestani, niin ei näin aikuisena pienet vastoinkäymiset kaada ja jaksan uurastaa unelmieni eteen.

Oma isäni valitsi viinan mieluummin kuin minut, tavallaan hän antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään kun ei sitä itse ainakaan olisi pystynyt tarjoamaan. Isäni ei siis pikkulapsiaikani jälkeen ole mitenkään osallistunut elämääni.

No parempaa elämää en tainnut uusperheessä saada, kun minuun käytettiin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Henkinen oli päivittäistä (neljän perheenjäseneni taholta). Fyysistä oli toisinaan päivittäin, toisinaan viikottain (siihen osallistui vain 3 perheenjäsentäni). Ja seksuaalinen väkivalta oli viikottaista, ja sitten teininä enää vain kuukausittaista (siihen osallistui 2 perheenjäsentäni).

Muutin pois kotoa heti 18-vuotiaana, ja siihen väkivalta loppui, kun katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni. Parin vuoden jälkeen annoin osalle anteeksi, ja olen taas heidän kanssa tekemisissä kuin myös minua ei-satuttaneiden perheenjäsenteni. Osan kanssa en ole enää tekemisissä lainkaan.

Nykyään elän hyvää ja onnellista elämääni, ja olen jo saavuttanut kaikki unelmani, joten nykyään saan vain nauttia elämästäni. Lapsuus oli ja meni, ja kiitollinen olen että selvisin siitä hengissä, Mutta en minä anna sen tuhota aikuisuuttanikin. Kyllä se 18 vuotta helvettiä saa riittää.

Itse valitettavasti huomaan, että lapsuus ja nuoruus vaikuttavat yhä persoonaani ja ihmissuhteisiini. Minun on todella vaikea traumojen takia luottaa muihin ihmisiin. Saan usein aika paljon ikäviä flashbackeja sosiaalisissa tilanteissa. Näin siis monen vuoden terapiasta huolimatta. Pitkäaikaisten ongelmien korjaamiseen menee valitettavasti usein pitkään vaikka kuinka ottaisi itseään niskasta kiinni vuosi toisensa jälkeen.

Tämä ketju oli surullista luettavaa. Maaritin kirjoitus toi jonkunlaisia surun ja toisaalta lohdun tunteita pintaan, mutta tämä(kin) keskustelu on mennyt muutaman ihmisen jankkaamiseen. Toivottavasti me isättömät löydetään kaikki oma paikkamme puhua asiasta, täällä siihen ei selkeästi ilman joidenkin mt-potilaiden raivoa pysty

t. Pahiten koski tekstin loppu, kun ei ollut isoisiäkään, ja opettaja kosketteli sen sijaan että olisi ollut turvallinen mieshahmo nuoruudesta

Vaikka kuinka päättäisi, että lapsuus ei vaikuta nykyiseen elämään, vaikka kuinka yrittää olla reipas, positiivinen, aikaansaava, henkinen, meditoida, käyskennellä luonnossa, syödä terveellistä ruokaa, liikkua aktiivisesti, tehdä mielekkäitä asioita jne. Vaikka miten yrittää elää oikein ja olla miettimättä mitään menneitä, vaikka olisikin antanut anteeksi, hyväksynyt menneet ja ymmärtänyt, mistä mikäkin johtuu, niin kyllä minulla vaan yhä edelleen lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen. Yli 10 vuoden terapiasta huolimatta. Edelleen on ahdistuneisuushäiriö ja epätyypillinen masennus, epämääräisiä jumitiloja oman päänsä sisällä, vaikeutta saada arkea toimimaan, vaikeus hoitaa arjen pakollisia asioita, edelleen tunnen turvattomuutta, olen epäluuloinen, en koe helposti yhteyttä muihin ihmisiin, kärsin unihäiriöistäja ja muista fyysisistä oireista traumataustan takia. Keho reagoi minulla ensimmäisenä, ennen kuin mieli reagoi. Ja keho ja mieli ovat lohkoutuneet taas eri saarakkeiksi. En tunne ketään jolla traumaattinen lapsuus ei muka millään tavalla vaikuttaisi nykyhetkeen, koska he ovat vain päättäneet niin, että se ei vaikuta.

Väkivaltalapsuuden kokeneella se homma ei vaan mene ihan niin että ”nyt vaan päätät että menneet unohtuu”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä pohtii eikö ihmiset pääse elämässään eteenpäin, eikö mennyttä osata jättää taakseen? Miksi ihmiset valittavat vaan menneestä ja takertuvat siihen vaikka voisivat tehdä nykyhetkestään ihanaa ja olla onnellisia?

Minä ainakin valitsin mieluummin onnen, kuin olla katkera. Tavallaan olen myös kiitollinen vaikeasta lapsuudestani, niin ei näin aikuisena pienet vastoinkäymiset kaada ja jaksan uurastaa unelmieni eteen.

Oma isäni valitsi viinan mieluummin kuin minut, tavallaan hän antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään kun ei sitä itse ainakaan olisi pystynyt tarjoamaan. Isäni ei siis pikkulapsiaikani jälkeen ole mitenkään osallistunut elämääni.

No parempaa elämää en tainnut uusperheessä saada, kun minuun käytettiin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Henkinen oli päivittäistä (neljän perheenjäseneni taholta). Fyysistä oli toisinaan päivittäin, toisinaan viikottain (siihen osallistui vain 3 perheenjäsentäni). Ja seksuaalinen väkivalta oli viikottaista, ja sitten teininä enää vain kuukausittaista (siihen osallistui 2 perheenjäsentäni).

Muutin pois kotoa heti 18-vuotiaana, ja siihen väkivalta loppui, kun katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni. Parin vuoden jälkeen annoin osalle anteeksi, ja olen taas heidän kanssa tekemisissä kuin myös minua ei-satuttaneiden perheenjäsenteni. Osan kanssa en ole enää tekemisissä lainkaan.

Nykyään elän hyvää ja onnellista elämääni, ja olen jo saavuttanut kaikki unelmani, joten nykyään saan vain nauttia elämästäni. Lapsuus oli ja meni, ja kiitollinen olen että selvisin siitä hengissä, Mutta en minä anna sen tuhota aikuisuuttanikin. Kyllä se 18 vuotta helvettiä saa riittää.

Hienoa, että olet selvinnyt. Useammat ovatkin selvinneet ja jatkavan elämäänsä. Koska olet antanut anteeksi, sinulta on pyydetty anteeksi tai ainakin niin etteivät jatka pahoja tekojaan? Eikö niin?

Anteeksianto ei liity mitenkään siihen, pyytääkö joku anteeksi. Se on asia, joka jokaisen pitää tehdä itse itsessään riippumatta, tuleeko sitä anteeksipyyntöä vai ei. Ja niistä pahantekijöistä pääsee eroon niin, ettei enää päästä niitä lähelle eikä anna vaikuttaa itseensä. Lapsena se ei ollut mahdollista, mutta aikuisena voi tehdä miten parhaaksi näkee ja kokee. En ole tuo kirjoittaja, mutta lapsuuteni on myös väkivaltainen ja vaikea, jonka käsittelin terapiassa ja olen onnistunut antamaan anteeksi. Vaikka se vaatikin sen, ettei isään ollut yhteydessä muuta kuin välillä ohimennen.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltalapsuuden kokeneella se homma ei vaan mene ihan niin että ”nyt vaan päätät että menneet unohtuu”.

Ei niin. Varsinkin kun edelleen vanhempi käyttää henkistä väkivaltaa. Joku ketjussa oli sitä mieltä, että anteeksi pitäisi antaa, mutta hän ei ajatellut että väkivaltaiselle ihmiselle anteeksianto siunaa väkivallan jatkumisen. Elämä jatkuu lapsella siksi, että hän on väkivallan ulottumattomissa.