Lue keskustelun säännöt.
Tapailua kuukausikaupalla - ja siinä se
05.11.2018 |
Olen nelikymppinen nainen ja ihan aikuisia miehiä olen tapaillut, joskin netin kautta löydettyjä. Olen itse ollut ihastunut ja mitä kauemmin tapailu on jatkunut, sitä voimakkaammin olen kiintynyt ja alkanut ajatella, että tässä se mies nyt on. En edes ole ryhtynyt tapailemaan miehiä, joihin en ole ollut ihastunut, ja olen luullut, että näin muutkin normaalit ihmiset toimivat.
Miehet kuitenkin ovat jossain vaiheessa (4-9 kuukauden jälkeen) ilmoittaneet, ettei tunteita ole. En voi ymmärtää, miksi he ovat jatkaneet tapailua kanssani kuukausikaupalla ja tuhlanneet sekä minun aikaani että omaansa. Minä olen jäänyt torjuttuna paikkailemaan sydäntäni ja itsetuntoani, ja miehet kai sitten muina miehinä jatkaneet sinkkuelämää.
Voiko aikuisen ihmisen olla noin vaikea kertoa vaikka jo muutaman viikon päästä, ettei jutusta tule mitään? Ei kai miehelläkään voi kestää 9 kuukautta tulkita omia aivoituksiaan ja huomata, ettei sittenkään nappaa, vaikka kuinka tunneälyn puutteesta kärsisi? Kuulisin mielelläni muiltakin, onko nykyään ihan normaalia, että tapailu kestää ja kestää, mutta ei johda mihinkään.
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Jos nelikymppisellä noin niin mitenkähän tällaisella 5-kymppisellä sitten? En ole edes kokeillut vielä deittailua. Erosta viisi vuotta.
Olisiko jo aika? Markkinoista ei ainakaan ole pulaa... T. Juuri eronnut viisikymppinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Ihmettelen kyllä syvästi näiden miesten motiivia. Ja naistenkin. Miksi roikutaan näissä "ihan kiva" -suhteissa? Mikä siinä yksin olemisessa on niin kamalaa?
Mä olen kai joskus nuorempana ollut "ihan kiva" -suhteessa, mutta en tiennyt olevani suhteessa. Minulle mies on tällöin ollut vain kaveri, jonka kanssa on ehkä halailtu ja nukuttu päiväunia (kai tämä on sitten naisten vastine miesten pakkomielteelle seksistä), joskus on ollut seksiäkin mutta se ollut ainakin minun puoleltani enemmänkin vahinko, jonka tapahtuminen on jälkikäteen vähän harmittanut. Jossakin vaiheessa mies on yhtäkkiä alkanut vaatia merkkejä sitoutumisesta, mikä on tullut minulle aivan yllätyksenä, koska en ole ajatellut meidän olevan muuta kuin kavereita, enkä ikinä olisi kuvitellutkaan alkavani minkäänlaiseen suhteeseen hänen kanssaan.
Kai miehille voi tapahtua sama naisen kanssa, josta he eivät ole missään vaiheessa ajatelleetkaan mitään sen syvempää, mutta koska sitoutumista ja muuta ei ole otettu puheeksi, mies elää autuaan ymmärtämättömänä. Etenkin, jos hänellä on aiempaa kokemusta naisista, jotka ovat kohdelleet häntä samoin kuin hän nyt kohtelee naista, jolloin hän pitää tällaista "kaveruutta" aivan normaalina.
Mulle myös käynyt näin useammankin miehen kanssa. Hekin ovat tosin vannoneet että ollaan vain ystäviä, mutta ehkä heille sitten ystävyys merkitsee vähän eri asiaa kuin minulle. Olen ollut varmaankin heidän silmissään roikottaja, mutta he ovat olleet lopulta minun silmissäni valehtelijoita, koska ovat salanneet aikeensa ja oikeat tunteensa ja vain esittäneet olevansa kaverini. Jos he ovatkin pettyneet kun eivät ole päässeet hivuttautumaan puolisokseni minun edes tajuamatta asiaa, olen minä vähintäänkin yhtä pettynyt heidän toimintaansa ja valehteluun.
Tulee mieleen naisen "hyväksikäyttö". Ei kunnon kavereita saa netistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kuin ysillä, tässä kun olen sinkkuna aikuisiällä ollut. Muutama muutaman kuukauden tapailusuhde on ollut, osasta olen huomannut itse että tunteet eivät kehity, osassa toinen osapuoli. En ole yleensäkään mikään salamarakastuja enkä ole kenellekään rakkautta vakuutellutkaan, vaan olen halunnut tutustua rauhassa ja antaa suhteelle mahdollisuuden. Nämä on asioita jotka pitää vain hyväksyä, jos deittailee. Ajattepa jos asia olisikin niin että sinut olisi jätetty viikon päästä joka kerta. Harmittelisitko nyt sitä, että ei edes annettu mahdollisuutta? Ymmärrän turhautumisen, samoja fiiliksiä itsellä.
Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että suhteelle ja tunteiden syntymiselle haluaa antaa mahdollisuuden. Silti 9 kuukautta tuntuu pitkältä ajalta pitää toista roikkumassa jonkinlaisessa suhteessa, jos itse on niin kauan epävarma siitä, haluaako jatkaa vai ei. Yksin pysyminen alkaa tuntua koko ajan paremmalta vaihtoehdolta.
n. kolmen kuukauden kohdalla se pitäisi kyllä olla jo aika varmaa sanon minä. Tapasin miehen joulun aikaan, enkä saanut häntä mielestäni. Tammikuun alussa aloimme tapailla, ja maaliskuun lopulla kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa. Hänelle ei sopinut kun olisi halunnut vielä jatkaa tapailua että voisi panna muidenkin kanssa. Noh, vaihdoin itsekin sitten seuraavaan, jota tapailin kesän ajan, ja syksyllä kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa, ja hän vastasi että "luulin ettet koskaan kysyisi". Siitä asti yhdessä vakavasti, ja tästä kaikesta on 4v aikaa.
Mikä pitäisi olla varma? Minä ja puolisoni pidimme alusta alkaen itsestäänselvänä, että tässä on kyse seurustelusuhteesta, ei siitä koskaan erikseen ole tarvinnut edes sopia. Yhteiseen tulevaisuuteen uskalsimme sitoutua noin neljän vuoden seurustelun jälkeen muuttamalla yhteen.
Siis molemmilla varmasti tiedossa itsellään että haluaako jatkaa toiseen tutustumista seurustelumielessä, vai haluaako vielä katsella jos jostain löytyisi sopivampi. Ei siihen nyt yhdeksää kuukautta pitäisi mennä.
Minun tapani kysyä mieheltä suoraan hänen aikeensa on ihan yhtä hyvä tapa kuin tuo ettei keskustella asioista ollenkaan, eikä sovita mitään yhteisiä pelisääntöjä.
Sopivampi? En ole koskaan aloittanut suhdetta siksi, että joku olisi ollut sopivampi kuin joku toinen vaan vain ja ainoastaan siksi, että olen ihastunut. Ja siitä on alkanut tutustuminen eli seurustelu. Joka on useimmiten osoittanut, että ei sovitakaan yhteen mutta onneksi nykyisen kanssa kävi toisin eli muutaman vuoden seurustelun jälkeen oltiin valmiit laittamaan hynttyyt yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kuin ysillä, tässä kun olen sinkkuna aikuisiällä ollut. Muutama muutaman kuukauden tapailusuhde on ollut, osasta olen huomannut itse että tunteet eivät kehity, osassa toinen osapuoli. En ole yleensäkään mikään salamarakastuja enkä ole kenellekään rakkautta vakuutellutkaan, vaan olen halunnut tutustua rauhassa ja antaa suhteelle mahdollisuuden. Nämä on asioita jotka pitää vain hyväksyä, jos deittailee. Ajattepa jos asia olisikin niin että sinut olisi jätetty viikon päästä joka kerta. Harmittelisitko nyt sitä, että ei edes annettu mahdollisuutta? Ymmärrän turhautumisen, samoja fiiliksiä itsellä.
Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että suhteelle ja tunteiden syntymiselle haluaa antaa mahdollisuuden. Silti 9 kuukautta tuntuu pitkältä ajalta pitää toista roikkumassa jonkinlaisessa suhteessa, jos itse on niin kauan epävarma siitä, haluaako jatkaa vai ei. Yksin pysyminen alkaa tuntua koko ajan paremmalta vaihtoehdolta.
n. kolmen kuukauden kohdalla se pitäisi kyllä olla jo aika varmaa sanon minä. Tapasin miehen joulun aikaan, enkä saanut häntä mielestäni. Tammikuun alussa aloimme tapailla, ja maaliskuun lopulla kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa. Hänelle ei sopinut kun olisi halunnut vielä jatkaa tapailua että voisi panna muidenkin kanssa. Noh, vaihdoin itsekin sitten seuraavaan, jota tapailin kesän ajan, ja syksyllä kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa, ja hän vastasi että "luulin ettet koskaan kysyisi". Siitä asti yhdessä vakavasti, ja tästä kaikesta on 4v aikaa.
Mikä pitäisi olla varma? Minä ja puolisoni pidimme alusta alkaen itsestäänselvänä, että tässä on kyse seurustelusuhteesta, ei siitä koskaan erikseen ole tarvinnut edes sopia. Yhteiseen tulevaisuuteen uskalsimme sitoutua noin neljän vuoden seurustelun jälkeen muuttamalla yhteen.
Siis molemmilla varmasti tiedossa itsellään että haluaako jatkaa toiseen tutustumista seurustelumielessä, vai haluaako vielä katsella jos jostain löytyisi sopivampi. Ei siihen nyt yhdeksää kuukautta pitäisi mennä.
Minun tapani kysyä mieheltä suoraan hänen aikeensa on ihan yhtä hyvä tapa kuin tuo ettei keskustella asioista ollenkaan, eikä sovita mitään yhteisiä pelisääntöjä.
Sopivampi? En ole koskaan aloittanut suhdetta siksi, että joku olisi ollut sopivampi kuin joku toinen vaan vain ja ainoastaan siksi, että olen ihastunut. Ja siitä on alkanut tutustuminen eli seurustelu. Joka on useimmiten osoittanut, että ei sovitakaan yhteen mutta onneksi nykyisen kanssa kävi toisin eli muutaman vuoden seurustelun jälkeen oltiin valmiit laittamaan hynttyyt yhteen.
Ja sinä olet nyt ihan varma että tämä keskustelu koskee vain ja ainoastaan juuri sinun tapaasi olla ja kokea maailmaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama kuin ysillä, tässä kun olen sinkkuna aikuisiällä ollut. Muutama muutaman kuukauden tapailusuhde on ollut, osasta olen huomannut itse että tunteet eivät kehity, osassa toinen osapuoli. En ole yleensäkään mikään salamarakastuja enkä ole kenellekään rakkautta vakuutellutkaan, vaan olen halunnut tutustua rauhassa ja antaa suhteelle mahdollisuuden. Nämä on asioita jotka pitää vain hyväksyä, jos deittailee. Ajattepa jos asia olisikin niin että sinut olisi jätetty viikon päästä joka kerta. Harmittelisitko nyt sitä, että ei edes annettu mahdollisuutta? Ymmärrän turhautumisen, samoja fiiliksiä itsellä.
Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että suhteelle ja tunteiden syntymiselle haluaa antaa mahdollisuuden. Silti 9 kuukautta tuntuu pitkältä ajalta pitää toista roikkumassa jonkinlaisessa suhteessa, jos itse on niin kauan epävarma siitä, haluaako jatkaa vai ei. Yksin pysyminen alkaa tuntua koko ajan paremmalta vaihtoehdolta.
n. kolmen kuukauden kohdalla se pitäisi kyllä olla jo aika varmaa sanon minä. Tapasin miehen joulun aikaan, enkä saanut häntä mielestäni. Tammikuun alussa aloimme tapailla, ja maaliskuun lopulla kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa. Hänelle ei sopinut kun olisi halunnut vielä jatkaa tapailua että voisi panna muidenkin kanssa. Noh, vaihdoin itsekin sitten seuraavaan, jota tapailin kesän ajan, ja syksyllä kysyin oltaisiinko vain toistemme kanssa, ja hän vastasi että "luulin ettet koskaan kysyisi". Siitä asti yhdessä vakavasti, ja tästä kaikesta on 4v aikaa.
Mikä pitäisi olla varma? Minä ja puolisoni pidimme alusta alkaen itsestäänselvänä, että tässä on kyse seurustelusuhteesta, ei siitä koskaan erikseen ole tarvinnut edes sopia. Yhteiseen tulevaisuuteen uskalsimme sitoutua noin neljän vuoden seurustelun jälkeen muuttamalla yhteen.
Siis molemmilla varmasti tiedossa itsellään että haluaako jatkaa toiseen tutustumista seurustelumielessä, vai haluaako vielä katsella jos jostain löytyisi sopivampi. Ei siihen nyt yhdeksää kuukautta pitäisi mennä.
Tämä. Jos kiinnostus sitten jossakin vaiheessa myöhemmin lakkaa, niin ei voi mitään se on ihan luonnollista. Mutta kyllä sitä jo melko pian tietää, onko kyseessä ihminen, jota tapailee ja pitää varmana pussina paremman puutteessa, vai onko vakavammin kiinnostunut. Ei sen alkuvaiheen sitoutumisen tarvitse loppuelämän sitoutumista tarkoittaakaan ja olisi huolestuttavaa ja epäilyttävää, jos toinen sellaista puhuisi.
Siis molemmilla varmasti tiedossa itsellään että haluaako jatkaa toiseen tutustumista seurustelumielessä, vai haluaako vielä katsella jos jostain löytyisi sopivampi. Ei siihen nyt yhdeksää kuukautta pitäisi mennä.
Minun tapani kysyä mieheltä suoraan hänen aikeensa on ihan yhtä hyvä tapa kuin tuo ettei keskustella asioista ollenkaan, eikä sovita mitään yhteisiä pelisääntöjä.