Jos puolisosi saisi vakavan aivovamman niin jatkaisitko parisuhdetta?

Minuun mummmo oli filoosofiian maaisterii ja eliii vuoosikymmmeniä reumasssa ja pohjaabmaalta kootoiisin oleva arkkkitehti ukkkini eli häääben riinballaan koko ikääänsä.

Eihän se tietenkään olisi mikään hänen 'vikansa', joten olisin sitten hänen omaishoitajansa tietenkin.

Pitkän avioliiton jälkeen kyllä, jos itselläkään loppu ei olisi kauhean kaukana. Nuorena en jäisi missään tapauksessa.

Suhdetta?

Oon jakanut elämäni, sydämeni, kaikkeni ton kanssa, se on kai sitten vähän enemmän kuin suhde. Miksi mä jättäisin toisen yksin?

Miksikäs ei? Johan se avioliittoon vihkimisen yhteydessä tuli luvattua sille puolisolle. Ja muutenkin ollaan jo niin pitkään samaa polkua kuljettu ettei tulis mieleenkään hylätä etenkään vakavemmassa tilanteessa.

En tod.

Ei tulisi mieleenkään hylätä toista vaikeassa tilanteessa. Selviäisimme siitä yhdessä.

Tietysti ainakin yrittäisin jatkaa suhdetta ja parhaani mukaan tukea ja auttaa toista kuntoutumisessa! Miten kukaan voi hylätä tuosta vaan? 

Tätä olen usein miettinyt että luojan kiitos ei mitään tuollaista tapahtunut, vaan se olin minä joka sairastui mielenterveysongelmaan, ja tulin jätetyksi.

Kun ajatteleekin että minä olisin jäänyt hoivaamaan häntä hyväuskoisena... Rakkaus, ja paskat.

Aivovamma muuttaa ihmisen persoonaa. Vakavan aivovamman saanut ei ole enää samanlainen kuin ennen. En jatkaisi enää puolisoni kanssa saman katon alla. Tuettua asumistahan hän tarvitsisi.

Jos korkki pysyisi kiinni niin kyllä. Mutta sen verran tuossa on juomamiehen vikaa, että todennäköisesti alkoholisoituisi jo joutuisin jättämään sen takia. Ainakin jos lapset vielä kotona.

Ei ap ole rakkaudesta kuullut?

En ikinä jättäisi miestäni.

Enpä jaksa moista skenaariota edes ajatella. Nyt on lauantai-ilta! :) 

Näytä hyvät tissit niin näet miten aivovammainen mies käyttäytyy.

Jatkaisin mutta hankkisin seksiä varten toisen henkilön jolta saisin tyydytyksen tuolta puolelta.

Hankkisin thaikkuakan siivoamaan ja tekemään ruokaa. Voisihan tuon peräreikäänkin purkaa pahimmat paineet.

Tietysti jäisin avioliittooni. Ei tosiaan tulisi mieleenkään jättää toista tuollaisessa tilanteessa.

Parisuhteen voisin lopettaa, jos puolisoni menisi siihen tilaan, ettei enää ymmärtäisi olevansa kanssani. Silloinkaan en hylkäisi häntä, vaan olisin vierellä aina. En ehkä puolisona, mutta ystävänä, omaisena ja rakkaana.

Toivon, että minun puolisoni tekisi samoin. Jos musta tulisi vihannes, toivon, että hän käy katsomassa, pitää huolta ja päättää viisaasti asioista puolestani, mutta samalla hän saa jatkaa elämäänsä ja vaikka rakastua lopulta uudelleen. Toivon hänelle onnea.

Jos saisi todellakin aivovamman, eikä liikuntavammaa (mitä ap viestissään kuvailee), niin luultavasti ero tulisi. Aivovamma muuttaa usein ihmisen persoonallisuuden aivan toisenlaiseksi, eikä monesti sinne miellyttävämpään suuntaan. Liikuntavamman vuoksi en tietenkään eroaisi.

Vähän kapeakatseisia nämä kommentit, että "etkö oo rakkaudesta kuullut, en tietenkään".

Itseäni ei juurikaan haittaisi fyysiset vammat, vaan juuri se, että aivovamman tasosta riippuen voi olla aivan eri ihminen persoonaltakin. Voi muuttua esim aggressiiviseksi. Tai voi olla ihan selvästi vammainen, ei kykene keskustelemaan, vajoaa lapsen tasolle. En voisi nähdä tällaisessa tilanteessa enää parisuhdetta.

Hoitaja olen ammatiltanikin, ja koska kyseessä rakas mies ja lapsen isä, jäisin varmasti omaishoitajaksi. Ystävänä olisin hoitajan lisäksi, mutta ei muuta.