Olisitko oikeesti valmis kuolemaan lapsesi puolesta.

Kyllä. Lapsi 14.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Ootkohan sinä kokenut äidin- tai isänvaistoa?

Se jyrää kyllä mennen tullen oman itsesuojeluvaiston.

Tyhjää puhetta ennen kuin olet ollut tuossa tilanteessa. Maailma on täynnä esimerkkejä molempiin suuntiin joten epäilenpä että jokunen tässäkin ketjussa myöntävästi vastannut pyörtäisi päätöksen hetkellä päänsä.

Siihenkin on syynsä, että lentokoneessa pitää erikseen ohjeistaa, että laita ensin itsellesi happinaamari ja sitten vasta lapselle. Luontaista kun olisi ensin huolehtia lapsesta ja sitten vasta itsestä.

Vaikka se heitettäisiin nopalla että keksiikö joku laittaa naamarin ensin itselleen vai lapselleen niin tuollainen ohjeistus kannattaisi silti tehdä.

Tätä ei tarvitse edes miettiä: kuolisin lasteni puolesta. Lapset 5, 8 ja 10. Heillä on oikein hyvä isä olemassa, varmasti surisivat minua mutta jatkaisivat kyllä elämää.

Kyllä epäröimättä, syöksyisin vaikka tuleen tai heittäytyisin luodin eteen. Äidin rakkaus on niin valtavaa, josta ei tiennyt ennen kuin sain tulla äidiksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Tämä on siinä mielessä mielenkiintoinen kysymys, että lapsille omien vanhempien kuolema on tavallaan itsestään selvä juttu, niin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Tietysti jos lapsi on pieni niin se on suuri trauma, mutta uskon että lapset hyvin harvoin surevat vanhempiaan samalla intensiteetillä kuin vanhemmat lapsiaan. Vanhemman koko loppuelämä menee usein pilalle jos lapsi kuolee, lapsella harvemmin.

Olisin. Lapsi 34.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Sussa on kyllä pahemmanlaatuinen valuvika.

Alkuperäinen kysymys kuuluu:

A) kärsisitkö sinä äitinä, jos lapsesi ei tarvitse kärsiä

B) valitsetko, että lapsesi saa ison trauman ja kokee elämässään iso tuskaa

Valuvikako, jos valitsen, ettei lapseni tarvitse kärsiä?

Kuolisin lapseni puolesta. Toisaalta lapsi on vain 2v ja täysin riippuvainen minusta. Hän on kuitenkin niin nuori, että unohtaisi minut ja surun nopeastikin. Toivottavasti hän saisi asua serkkujensa kanssa eikä joutuisi lastenkotiin. Olen 42v.

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Tähän minäkin päätyisin. Toki jos omalla lapsellani on jo omia pieniä, silloin minä olisin joutavampi lähtemään.

Heittäisin henkeni epäröimättä jos lapseni olisi vaarassa. Iät: 4v, 2v, 4vkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Sussa on kyllä pahemmanlaatuinen valuvika.

Alkuperäinen kysymys kuuluu:

A) kärsisitkö sinä äitinä, jos lapsesi ei tarvitse kärsiä

B) valitsetko, että lapsesi saa ison trauman ja kokee elämässään iso tuskaa

Valuvikako, jos valitsen, ettei lapseni tarvitse kärsiä?

Alkuperäinen kysymys kyllä kuului, että olisitko oikeasti valmis kuolemaan lapsesi puolesta. Kärsimyksistä tai traumoista ei puhuttu mitään. Mutta joo, kyllä sussa on valuvika, jos arvostat oman henkesi lapsesi hengen edelle.

Aikuisen ihmisen kuolema ei ole mikään ihmeellinen poikkeustapaus eikä se, että lapselta on kuollut toinen vanhemmista. Meinaatko, että nämä kaikki ovat niin pahasti traumatisoituja, että heidän kannattaisi mieluummin kuolla pois? Varmasti oman vanhemman kuolema jättää jälkeensä surua ja tuskaa, mutta tuskin se kaikilla aiheuttaa tilanteen, jossa koko loppuelämä on pilalla.

Epäröimättä, Lapset 35 ja 28. Äiti, siis minä 60.

Yksinhuoltajana kasvattanut lapseni, ja he ovat tärkeintä ja kallisarvoisinta mitä minulle on tapahtunut.

Sekuntiakaan epäröimättä kuolisin lasteni puolesta. Lapset ovat 2v. ja 9kk.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä epäröimättä, syöksyisin vaikka tuleen tai heittäytyisin luodin eteen. Äidin rakkaus on niin valtavaa, josta ei tiennyt ennen kuin sain tulla äidiksi.

En ymmärrä miksi tuosta vaistosta puhutaan jonain rakkautena?

Suojelet sun geenien jatkumista tuolla tavalla, ei se ole mitään rakkautta, vaan biologia pistää sut tekemään kaikkesi, jotta monistamasi geenit jatkuvat.

Rakkaus on valinta, ei se ole pakollinen riippuvuussuhde (lapsi/vanhempisuhde, varsinkin sen lapsen kannalta), eikä se ole omien intrenssien (omien geenien jatkumisen) suojelua.

Todellakin kuolisin lapseni puolesta. Tyttäreni on jo 19-vuotias, itse huonokuntoinen 46-vuotias räähkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä epäröimättä, syöksyisin vaikka tuleen tai heittäytyisin luodin eteen. Äidin rakkaus on niin valtavaa, josta ei tiennyt ennen kuin sain tulla äidiksi.

En ymmärrä miksi tuosta vaistosta puhutaan jonain rakkautena?

Suojelet sun geenien jatkumista tuolla tavalla, ei se ole mitään rakkautta, vaan biologia pistää sut tekemään kaikkesi, jotta monistamasi geenit jatkuvat.

Rakkaus on valinta, ei se ole pakollinen riippuvuussuhde (lapsi/vanhempisuhde, varsinkin sen lapsen kannalta), eikä se ole omien intrenssien (omien geenien jatkumisen) suojelua.

Olet oikeassa. Itse myös sanoisin, että se mitä tunnen lapsiani kohtaan on sekoitus biologian sanelemaa halua suojella omia geenejäni mutta myös ehdotonta rakkautta elämäni tärkeimpiä asioita kohtaan.

- eri

En todellakaan. Lapseni on 20-vuotias.

Joo. Lapset nyt 3-10 vee ja jos olisin raskaana.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin kuolisin lapseni puolesta joo, mutta toisaalta ajattelen asian niin, että enemmin itse kärsisin sen menetyksen, kuin että lapseni jäisi kaipaamaan äitiään. Lapseni 3v.

Vähän saman suuntaisia ajatuksia. Lapsi 10v ja lähin omainen (kenelle varmaan joutuisi) on isä, joka on nykyään umpijuoppo, joka jättää kämpänkin maksamatta jotta voi juoda. On aiheuttanut myös välinpitämättömyydellään lemmikkieläimen kuolemisen nääntymällä jne. Aika nopeasti tulee mieleen, että minkälaisen elämän takia sitä sitten kuolisi..

Kyllä. 3v.

Olen jo yhden lapsen menettänyt, sellaisella tavalla ettei se ollut kenenkään käsissä. Ainokaiseni on ainoa syy minkä takia olen enää elossa. Joten jos eteen tulee tilanne, jossa voin vaikuttaa hänen selviytymiseensä, tiedän miten toimia.