Olisitko oikeesti valmis kuolemaan lapsesi puolesta.

Olisin. Lapsi 3v

Vierailija kirjoitti:

Eli sulta henki pois nyt välittömästi ja lapsi saisi elää.

Vastaukseen mukaan mieluusti lapsen ikä.

Riippuu siitä kumpi lapsi on kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän selvä tämä vastaus on, kyllä. Lapset teinejä.

Yllättävä siksi, että onhan kuoleminen pelottavaa, ja vielä jos joutuisi nyt yhtäkkiä tapetuksi. Mutta silti en epäröisi sekunnin murto-osaa.

Minusta kuoleminen ei ole pelottavaa. Pelottavaa olisi jättää lapsi ilman mitään mahdollisuuksia suojella häntä enää koskaan miltään. Näissä meidän oloissa voisi luottaa että lapselle löytyy muita hyväntahtoisia aikuisia elämäänsä, mutta tyyliin pakolaisleirioloissa tai sodan keskellä valinta olisi toinen.

Kuoleminen ei ole pahin kohtalo mikä ihmistä voi kohdata.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt ihan kauheaa kirjoittaa ja ajatella näin, mutta kahden lapsen puolesta kyllä, yhden en.

Olen itse 39-vuotias ja 15-vuotiaan esikoisen ja 10-vuotiaan kuopuksen puolesta olisin valmis kuolemaan miettimättä. 13-vuotiaan keskimmäisen puolesta en. Keskimmäinen on melko vaikeasti vammainen ja en tiedä, johtuuko tämä erilainen tunne siitä, että jollain tasolla olen hyväksynyt sen, että todennäköisesti tulen hänet hautaamaan, että hänen elämänsä tulee olemaan omaani lyhyempi. Vai siitä, että en tavallaan usko hänen pärjäävän ikinä ilman minua, vaikka tietenkin lasten isä hänestäkin osaisi huolta pitää siinä kuin minäkin. En halua uskoa, että ajattelen hänen olevan vähemmän arvokas kuin terveet lapsemme, mutta kieltämättä hänen elämänlaatunsa on niin paljon heidän alämänlaatuaan matalampi jo nyt ja ei tule paranemaan, että ehkä jotenkin en pidä hänen loppuelämäänsä sekä odotettavan pituuden että laadun suhteen yhtä arvokkaana kuin omaani ja toisaalta sitä, mitä minun elossaoloni merkitsee kahdelle muulle lapselle.

Tulipa paska mutsi-fiilis näistä ajatuksista, mutta totuus se silti on.

Sulla ei ole syytä kokea ”paska-mutsi” fiilistä. Vastasit rehellisesti, älykkäästi ja luulen että lähes kaikki ymmärtävät pointtisi. Halauksia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin olisin, olisin valmis myös tap pamaan jos se olisi ainut keino pelastaa lapseni.

Ja lapset 0 ja 3

Ja näin jäisi lapsi ilman äitiä. Tai sitten molemmat lapset jäisivät ilman äitiä. 

Onneksi heillä on hyvä isä kuitenkin.

En. Aiemmin olisin sanonut toisin.

Poika (täysi-ikäinen) jäänyt kiinni niin kannabiksesta kuin ekstaasista. Ihan saa vastuunsa itse kantaa.

Nuoremman kohdalla en tiedä. Hän on niiiin minun poikani, ettei ole tosikaan. Jos minä kuolisin, hän riutuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Luulisi, että biologisesti vahvin vaisto on suojella jälkeläistään 🤔

Eläinkunnassa on ihan tavallista että emo tietyissä tilanteissa tappaa ja jopa syö osan tai kaikki poikasistaan. Toinen syistä on itsesuojeluvaisto, esimerkiksi kani voi syödä poikasensa välttääkseen petoeläintä löytämästä itseään.

Usein syy liittyy resurssien optimointiin. Esimerkiksi karhu voi tappaa ja syödä sairaan pentunsa (sairaan pennun kasvattaminen on resurssien haaskausta, parempi ottaa resurssit talteen ja ensi vuonna uusi yritys) tai tappaa osan pennuista jos ruokaa on liian vähän kaikkien ruokkimiseen.

Kädellisistäkin löytyy samaa käytöstä. Esimerkiksi viiksitamariini-äidit usein hylkäävät tai tappavat ja joskus myös syövät pentunsa jos laumassa on jo pentuja, koska lauma ei pysty huolehtimaan kovin monesta pennusta samaan aikaan.

Biologisessa mielessä jälkeläisten suojelussa on järkeä vain silloin kun se on tehokkain tapa levittää omia geenejä. Monesti tehokkaampaa on kuitenkin uhrata jälkeläiset ja tehdä myöhemmin lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Ootkohan sinä kokenut äidin- tai isänvaistoa?

Se jyrää kyllä mennen tullen oman itsesuojeluvaiston.

Tyhjää puhetta ennen kuin olet ollut tuossa tilanteessa. Maailma on täynnä esimerkkejä molempiin suuntiin joten epäilenpä että jokunen tässäkin ketjussa myöntävästi vastannut pyörtäisi päätöksen hetkellä päänsä.

Olisin. On tämä maailma jo nähty muutenkin. Olen 30.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Luulisi, että biologisesti vahvin vaisto on suojella jälkeläistään 🤔

Eläinkunnassa on ihan tavallista että emo tietyissä tilanteissa tappaa ja jopa syö osan tai kaikki poikasistaan. Toinen syistä on itsesuojeluvaisto, esimerkiksi kani voi syödä poikasensa välttääkseen petoeläintä löytämästä itseään.

Usein syy liittyy resurssien optimointiin. Esimerkiksi karhu voi tappaa ja syödä sairaan pentunsa (sairaan pennun kasvattaminen on resurssien haaskausta, parempi ottaa resurssit talteen ja ensi vuonna uusi yritys) tai tappaa osan pennuista jos ruokaa on liian vähän kaikkien ruokkimiseen.

Kädellisistäkin löytyy samaa käytöstä. Esimerkiksi viiksitamariini-äidit usein hylkäävät tai tappavat ja joskus myös syövät pentunsa jos laumassa on jo pentuja, koska lauma ei pysty huolehtimaan kovin monesta pennusta samaan aikaan.

Biologisessa mielessä jälkeläisten suojelussa on järkeä vain silloin kun se on tehokkain tapa levittää omia geenejä. Monesti tehokkaampaa on kuitenkin uhrata jälkeläiset ja tehdä myöhemmin lisää.

Ihmistä on kuitenkin vähän huono verrata muihin eläimiin, koska olemme eläinkunnassa aivan erikoistapaus. Muut eläimet lisääntyvät niin usein ja pitkään kuin se on fyysisesti vain mahdollista, ihminen (ainakin länsimaissa) saa vain muutaman poikasen ja leimaantuu näihin vahvasti. Ihmisvanhempia harvoin oman lapsen kuollessa lohduttaa ajatus, että hei voidaan vaan tehdä uusi lapsi! Se oma lapsi on niin ainutkertainen ja korvaamaton, että helposti voisi antaa oman henkensä hänen puolestaan.

Kyllä tämä resurssilogiikka toimii ihmiselläkin.

Olet avaruusaluksessa kahdestaan hyvin vaikeasti vammaisen lapsesi kanssa. Lapsi tarvitsee koko ajan jatkuvaa huolenpitoa elämänsä loppuun saakka. Avaruusaluksen happisäiliössä on niin vähän happea, että vain toinen selviää hengissä.

Hengitätkö itse kaiken hapen, vai suljetko hapen lapselta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Luulisi, että biologisesti vahvin vaisto on suojella jälkeläistään 🤔

Eläinkunnassa on ihan tavallista että emo tietyissä tilanteissa tappaa ja jopa syö osan tai kaikki poikasistaan. Toinen syistä on itsesuojeluvaisto, esimerkiksi kani voi syödä poikasensa välttääkseen petoeläintä löytämästä itseään.

Usein syy liittyy resurssien optimointiin. Esimerkiksi karhu voi tappaa ja syödä sairaan pentunsa (sairaan pennun kasvattaminen on resurssien haaskausta, parempi ottaa resurssit talteen ja ensi vuonna uusi yritys) tai tappaa osan pennuista jos ruokaa on liian vähän kaikkien ruokkimiseen.

Kädellisistäkin löytyy samaa käytöstä. Esimerkiksi viiksitamariini-äidit usein hylkäävät tai tappavat ja joskus myös syövät pentunsa jos laumassa on jo pentuja, koska lauma ei pysty huolehtimaan kovin monesta pennusta samaan aikaan.

Biologisessa mielessä jälkeläisten suojelussa on järkeä vain silloin kun se on tehokkain tapa levittää omia geenejä. Monesti tehokkaampaa on kuitenkin uhrata jälkeläiset ja tehdä myöhemmin lisää.

Ihmistä on kuitenkin vähän huono verrata muihin eläimiin, koska olemme eläinkunnassa aivan erikoistapaus. Muut eläimet lisääntyvät niin usein ja pitkään kuin se on fyysisesti vain mahdollista, ihminen (ainakin länsimaissa) saa vain muutaman poikasen ja leimaantuu näihin vahvasti. Ihmisvanhempia harvoin oman lapsen kuollessa lohduttaa ajatus, että hei voidaan vaan tehdä uusi lapsi! Se oma lapsi on niin ainutkertainen ja korvaamaton, että helposti voisi antaa oman henkensä hänen puolestaan.

Siksipä esimerkiksi kunniamurhakin tarkoittaa sitä että lapsen isä tappaa itsensä kun tytär on häväissyt suvun. 

Ääliömäinen kysymys!

Lapselle ei juuri pahempaa traumaa ole, kuin vanhemman kuolema.

Vanhemman tehtävä on pysyä hengissä ja olla käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisin valmis ottamaan sairaudet ja kivut itselleni jos niitä olisi.

Sitä olen joskus miettinyt esim. Tsunamissa, jossa lapset jäivät orvoiksi ja vanhemmat kuolivat. En tiedä kummin päin tuossa. Suomessa lapsen saa sijaisperheeseen, joten lapsi. Lapset 8, 7 ja 2

Tsunamin aikaan muistan, että monet sanoivat "hyvä että koko perhe kuoli, niin ei jääneet lapset kärsimään". Itse taas en ymmärrä tätä ollenkaan - ihminen on vahva olento myös lapsena ja selviää kyllä (etenkin Suomessa, jossa ei joudu kadulle myymään itseään tms. jos jää orvoksi). Monilta isovanhemmilta meni lapset ja lapsenlapset samalla kertaa - tietenkin olisi parempi jos edes yksi lapsi jäisi eloon perheen tarinaa jatkamaan.

Kuoleminen on helpompaa kuin elämä koko perheensä menettäneenä.

Niin? Ei aina tarvi olle helpompaa. Elämän kannalta on parempi että elämä jatkuu (duh).

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa että kyllä olisin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin tuollaisen valinnan joutuu oikeasti tekemään. Itsesuojeluvaisto on vahva voima.

Ootkohan sinä kokenut äidin- tai isänvaistoa?

Se jyrää kyllä mennen tullen oman itsesuojeluvaiston.

Tyhjää puhetta ennen kuin olet ollut tuossa tilanteessa. Maailma on täynnä esimerkkejä molempiin suuntiin joten epäilenpä että jokunen tässäkin ketjussa myöntävästi vastannut pyörtäisi päätöksen hetkellä päänsä.

Siihenkin on syynsä, että lentokoneessa pitää erikseen ohjeistaa, että laita ensin itsellesi happinaamari ja sitten vasta lapselle. Luontaista kun olisi ensin huolehtia lapsesta ja sitten vasta itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Minä taas ajattelisin, että vauva nimenomaan selviää vanhemman menetyksestä oikein hyvin. Ei voi surra sellaisen perään ketä ei ole koskaan tuntenutkaan, vaikka varmasti harmittaakin vanhempana että ei oppinut tuntemaan vanhempaans.a

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Minä taas ajattelisin, että vauva nimenomaan selviää vanhemman menetyksestä oikein hyvin. Ei voi surra sellaisen perään ketä ei ole koskaan tuntenutkaan, vaikka varmasti harmittaakin vanhempana että ei oppinut tuntemaan vanhempaans.a

No, Samaahan minä sanon. Eli jos lapsi on vauva, niin olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan. Vauva kyllä selviää.

Mutta jos lapsi on isompi, on tilanne toinen.

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Sussa on kyllä pahemmanlaatuinen valuvika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pohdin tätä asiaa, kun lapseni olivat pieniä. Tulin siihen tulokseen, että ainut oikea vastaus on, että lapsi kuolee ja itse jää eloon.

Koska tuska on eloonjääneelle valtava, kumpi tahansa kuolee. Minä ennemmin kannan sen valtavan surun, jotta lapseni ei joudu kokemaan äidin menettämisen tuskaa, joka tulisi värittämään hänen elämästään monta vuotta.

Niin kauan kuin lapsi ei ole vauva, niin en pysty ajattelemaan toisin.

Minä taas ajattelisin, että vauva nimenomaan selviää vanhemman menetyksestä oikein hyvin. Ei voi surra sellaisen perään ketä ei ole koskaan tuntenutkaan, vaikka varmasti harmittaakin vanhempana että ei oppinut tuntemaan vanhempaans.a

No, Samaahan minä sanon. Eli jos lapsi on vauva, niin olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan. Vauva kyllä selviää.

Mutta jos lapsi on isompi, on tilanne toinen.

Aa sori, luin huolimattomasti!