Lue keskustelun säännöt.
Menin naimisiin väärän miehen kanssa
02.11.2018 |
Jälkiviisaus, se paras viisaus... Joo, olisi pitänyt seurustella kauemmin ja oppia tuntemaan paremmin. Mutta tässä sitä ollaan. Miehessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei polta, ei juo, ei pahoinpitele, käy töissä. Hyvä isä. Mutta kun intressit elämässä ovat niin erilaiset. Meillä ei ole yhteisiä mielenkiinnon aiheita, ei yhteisiä harrastuksia, ei mitään keskustelunaiheita. Seksuaalisesti en häntä enää halua, vaikka intohimoisesta seksistä unelmoinkin vielä joskus. En vaan enää rakasta. Pettäminen ei ole käynyt mielessä. Toisaalta toivon, että hän löytäisi jonkun uuden, niin asialle tuli joku ratkaisu...
Muita, jotka eivät vaan rakasta kumppaniaan, vaikka hänessä ei mitään isompaa vikaa olekaan? Onnellisempi olisin varmasti yksinkin, vaikka aidosta sielunkumppanista elämässä tietty haaveilen. Ero mielessä päivittäin.
Kommentit (25)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa kaikki ei aina olekaan sen toisen syytä?
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä.
Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Pitää tosiaan vaan odottaa, että aika näyttää oikean ratkaisun. Olen käynyt yksilöterapiassa, jotta osaisin itse muuttua ja saada asiaan parannusta. Ei tunnu auttavan. Viihdyn töissä aina pidempään ja pidempään, toivon miehelle iltamenoja enemmän, lasten kanssa kotona keskenään hauskaa ja rentoa. Miehen kanssa ei juurikaan naureta. Häntä kiinnostaa niin eri asiat, kuin minua. Iltaisin sängyssä ei MITÄÄN keskusteltavaa. Maataan mykkinä. Mies katsoo urheilua, minä luen uutisia, kolumneja ja työjuttuja ja viestittelen ystävien kanssa. Kumpikaan meistä ei keksi puhuttavaa. Olen yrittänyt. Yleensä vastausta ei tule, korkeintaan pieni örähdys. Oloni on tyhjä.
Joo, en odota, että kukaan ihminen maailmassa on minulle juuri se täydellinen. Mietin, että meneekö elämä ohi, jos jatkan tätä 20 vuotta? Sitten elämän lopussa harmittelen, että miksi en uskaltanut lähteä. Kai se on ihan luonnollista, että näitä asioita pohtii ja tuntematon tulevaisuus pelottaa. Luulisi, että avioliittojen latistuminen tälle tasolle on aika yleistä ja moni muukin näitä pohtii.
Miten IHMEESSÄ te päädyitte yhteen ja vielä hommasitte lapsia??
Joo sama täällä. En jaksanut lukea kuin otsikon.
Olen itse eronnut ja eron jälkeen eniten yllätti se miten paljon itse muutuin eron jälkeen. Olin avioliitossa elänyt parisuhteelle, lapsille ja miehelle, enkä enää oikein tiennyt kuka minä olen ja mistä tyykkään. Kokeilin etsiä itseäni toisista miehistä mutta elin vain entistä enemmän toisten miellyttämisen harhassa. Vasta oltuani pitempään yksin olen alkanut löytää sitä ihmistä, joka olen ja haluan olla. Jos olisin saanut saman ymmärryksen itsestäni ja pitänyt huolta omista tarpeistani avioliittoni aikana, voi olla etten olisi eronnut.
Eron jälkeen kävin yhä uudestaan läpi sitä, miksi menin yhteen exäni kanssa, meninkö naimisiin rakkaudesta vai koska niin kuului tehdä ja miksi aloimme erkaantua ja oliko ero väistämätön. On kestänyt vuosia ymmärtää syitä ja hyväksyä tapahtunut.
Eroaminen ei siis ole koskaan helppoa ja kannattaa tehdä kaikkensa eron välttääkseen. Jos ei ole valmis kohtaamaan vaikeita tunteita ennen eroa niin ne joutuu läpikäymään eron jälkeen kuitenkin.
Jos avioliittosi ei ole vaakalaudalla nyt, niin yritä tehdä mielikuvaharjoituksia siitä mitä tekisit, jos olisit eronnut. Lue ero-oppaita ja yritä löytää syitä miksi eroaminen on ainoa vaihtoehto ja millaisia keskusteluja käytte miehesi kanssa erosta. Mieti miten ero muuttaisi sinua ja elämänkatsomustasi. Jos ero tuntuu edelleen ainoalta ratkaisulta, tiedät ehkä paremmin mitä tehdä.