Lue keskustelun säännöt.
Miten pitkälle lasten takia pitäisi yrittää jatkaa parisuhdetta, joka ei ole onnellinen?
28.10.2018 |
Jos unohdetaan paskanjauhanta siitä, kuinka lapset ovat onnellisia jos vanhemmatkin ovat ja myönnetään se fakta, että ero on aina kriisi lapselle, yleensä isompi kriisi kuin vanhemmilleen.
Mutta kysymys kuuluukin, pitäisikö sinusta parisuhdetta jatkaa, vaikka se olisi kuinka uuvuttavaa ja mahdotonta, jos väkivaltaa ei esiinny kuitenkan fyysisenä?
On paljon keskutelua siitä, että vanhempien pitäisi jatkaa yhdessä siitäkin huolimatta, että suhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Missä siis menee mielestäsi raja? Pitääkö ihmiset jatkaa vaikka 15-20 vuotta uuvuttavassa ja henkistä väkivaltaa sisältävässä parisuhteessa, vai meneekö jossain raja, että ymmärrät, ettei aina voi edes lasten takia jatkaa, vaikka se onkin yksi hyvä syy yrittää kaikkensa?
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Näin ne sitä usein itselleen perustelevat. Kun kumminkaiman lapsikin pärjäsi eron jälkeen, niin kyllä omakin pärjää. Paitsi ettei pärjännytkään. Ihmisillä on jostain syystä tapana tuudittautua hyväuskoisuuteen, kun kyseessä on omien lasten vointi. Onkohan totuuden kohtaaminen niin raskasta emotionaalisesti, ettei siihen pysty
Kirjoitin juuri tuohon toiseen ketjuun: Luin kerran erään parisuhdeterapeutin sanoneen, että suurinta viisautta on erottaa henkilökohtaiset ongelmat parisuhteen ongelmista. Niitä kun ei erota, niin lasten koti rikotaan turhaan.
Kun lapsia ajatellaan, niin tämä kivi pitää kaivaa pohjiaan myöten ennen eropäätöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Näin ne sitä usein itselleen perustelevat. Kun kumminkaiman lapsikin pärjäsi eron jälkeen, niin kyllä omakin pärjää. Paitsi ettei pärjännytkään. Ihmisillä on jostain syystä tapana tuudittautua hyväuskoisuuteen, kun kyseessä on omien lasten vointi. Onkohan totuuden kohtaaminen niin raskasta emotionaalisesti, ettei siihen pysty
Paitsi että itse olen se erolapsi, en eronnut ja itselleen asiaa selvittelevä sinkkuäiti. :D Usko pois, ei ne eroasiat nyt ihan noin mustavalkoisia ole...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Näin ne sitä usein itselleen perustelevat. Kun kumminkaiman lapsikin pärjäsi eron jälkeen, niin kyllä omakin pärjää. Paitsi ettei pärjännytkään. Ihmisillä on jostain syystä tapana tuudittautua hyväuskoisuuteen, kun kyseessä on omien lasten vointi. Onkohan totuuden kohtaaminen niin raskasta emotionaalisesti, ettei siihen pysty
Paitsi että itse olen se erolapsi, en eronnut ja itselleen asiaa selvittelevä sinkkuäiti. :D Usko pois, ei ne eroasiat nyt ihan noin mustavalkoisia ole...
En viitannutkaan suoraan sinuun vaan ihmisiin yleensä. Liittyy myös muuhun kuin eroamiseen esim. lapsen mt-ongelmiin. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä tai halua ymmärtää tilanteen vakavuutta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla itselläsi taitaa olla paha olo. Uhraatko sitten lapsesi ja vaimosi tulevaisuuden? Onko sinun paha olosi se pääasia vai lasten ja vaimon hyvinvointi?
Jos henkistä väkivaltaakin on, niin ensin hakisin apua ja jos ei auta niin eroaisin. Ei lasten ole hyvä kasvaa sellaisessa ilmapiirissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Näin ne sitä usein itselleen perustelevat. Kun kumminkaiman lapsikin pärjäsi eron jälkeen, niin kyllä omakin pärjää. Paitsi ettei pärjännytkään. Ihmisillä on jostain syystä tapana tuudittautua hyväuskoisuuteen, kun kyseessä on omien lasten vointi. Onkohan totuuden kohtaaminen niin raskasta emotionaalisesti, ettei siihen pysty
Oletko itse erolapsi, vai onko kuitenkin vaan sn totuuden kohtaaminen sulle raskasta emotionaalisesti, ettei lapsi välttämättä kiitäkään kärsimyksistäsi vaan olisikin ollut ihan oikeasti onnellisempi onnellisessa kodissa? - Toinen vanhempiensa erosta helpottunut
On julmaa altistaa lapsia vanhempien henkisen väkivallan sivustakatsojiksi. Ei pitäisi kovin pitkään sinnitellä, etteivät myös lapset ala psyykkisesti oireilla.
- eroperheen kasvatti, joka toivoi monta vuotta aiemmin vanhempien eroavan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kotona ahdistava tunnelma, joten olin ahdistunut lapsi. Aikuisena minulla on diagnosoitu toistuva masennus ja ahdistuneisuushäiriö, vaikka voin nyt paremmin kuin mitä voin lapsena.
Kuulostaa varmasti itsekkäältä, mutta mun lähtökohta on, että minulla itselläni on oltava hyvä olo, että jaksan ja pystyn olemaan sellainen ihminen, jonka lähellä muidenkin on hyvä olla. Jos olen onneton parisuhteessani, en todellakaan voi olla lapsillenikaan hyvä ja onnea tuova äiti. Ja ajattelen myös, että minulla on vain tämä yksi ja ainoa elämä, ja myös minulla on oikeus olla elämässäni onnellinen. Minusta äitiys ei tarkoita sitä, että hampaat irvessä ja itkua piilotellen kärsitään 20 vuotta, ja sitten eletään loppuelämä marttyyrina, että lasten takia pilasin parhaimman osan elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa varmasti itsekkäältä, mutta mun lähtökohta on, että minulla itselläni on oltava hyvä olo, että jaksan ja pystyn olemaan sellainen ihminen, jonka lähellä muidenkin on hyvä olla. Jos olen onneton parisuhteessani, en todellakaan voi olla lapsillenikaan hyvä ja onnea tuova äiti. Ja ajattelen myös, että minulla on vain tämä yksi ja ainoa elämä, ja myös minulla on oikeus olla elämässäni onnellinen. Minusta äitiys ei tarkoita sitä, että hampaat irvessä ja itkua piilotellen kärsitään 20 vuotta, ja sitten eletään loppuelämä marttyyrina, että lasten takia pilasin parhaimman osan elämääni.
Samaa mieltä. Henkisellä hyvinvoinnillani/ onnellisuudella on aivan uskomaton vaikutus siihen, miten jaksan olla hyvä äiti ja touhuilla lapseni kanssa, hassutella ja olla iloinen äiti. Kyllä se ihan totta on, että onnellinen vanhempi on myös hyvä vanhempi. Ei ne pelkät olosuhteet (ydinperhe) kerro yhtään mistään.
Jatkamisella itse tarkoitan että mennään vaikka terapiaan, tunnistetaan omat kriisit parisuhdekriisistä. Ymmärretään mitä ero tarkoittaa kaikille osapuolille ja pyritään pääsemään yli ihastuksista. Kestetään suvantovaiheiden yli, vuosi parikin on vähän elämän mitassa, ei tehdä päätöksiä päivissä, nähdään mikä johtuu univajeesta ja mikä kumppanista. Ei odoteta toisen tarjoavan onnea, joka pitää lähteä itsestä.
Ei siis kyllästytä perjantaina, olla yrittämättä korjata asiaa ja lähdetä maanantaina vitunvirkkausmatkalle uusioperheeseen.
Vasta kun ollaan aikuisten tavoin yritetty pidempään asioita korjata eikä mikään auta, sitten erotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niin aina kriisi lapsille? Itse toivoin monta vuotta että vanhempani olisivat eronneet. En vieläkään ymmärrä miksi eivät ole tehneet niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha
Ei ole näin mustavalkoista. Minä olen erolapsi, ja elänyt onnellisen lapsuuden. Vaikka ero jättää jälkensä, niin eihän se nyt sitä tarkoita, että lapsi on automaattisesti ainoastaan onneton koko elämänsä. :D Täytyy punnita, missä menee sen sinnittelyn raja, ja onko suhteessa vähän seksi hakuessa taaperovuosina ja kynttiläillalliset vähissä ja alkuhuuma kutkuttaa, vai jotain syvää kriisiä, missä joku kärsii ja pahasti - myös lapset. On aika erilaisia syitä erota, ja meidän kohdalla olen kyllä sitä mieltä, että omien vanhempien eron jälkeen koti oli ehdottomasti onnellisempi paikka elää. Olisivatpa sitkutelleet vähemmän aikaa...
Tuo on sun kokemus. Mä olisin toivonut, että olisivat pysyneet yhdessä. Olin itse teini kun erosivat, mutta pikkusisarukset paljon pienempiä. Nuorimmalle se merkitsi 15 vuoden tuomiota kahden kodin välissä reissaamiseen. Aina ikävä toiseen paikkaan, toista vanhempaa.
Vähän voisi miettiä tarkemmin onko oma liitto sellainen, että siihen on hyvä tehdä lapsia
Vierailija kirjoitti:
Jatkamisella itse tarkoitan että mennään vaikka terapiaan, tunnistetaan omat kriisit parisuhdekriisistä. Ymmärretään mitä ero tarkoittaa kaikille osapuolille ja pyritään pääsemään yli ihastuksista. Kestetään suvantovaiheiden yli, vuosi parikin on vähän elämän mitassa, ei tehdä päätöksiä päivissä, nähdään mikä johtuu univajeesta ja mikä kumppanista. Ei odoteta toisen tarjoavan onnea, joka pitää lähteä itsestä.
Ei siis kyllästytä perjantaina, olla yrittämättä korjata asiaa ja lähdetä maanantaina vitunvirkkausmatkalle uusioperheeseen.
Vasta kun ollaan aikuisten tavoin yritetty pidempään asioita korjata eikä mikään auta, sitten erotaan.
Moni sinnittelee vuosia huonossa suhteessa siksi, että pitää avioeroa merkkinä henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Eivät ihmiset niin avoimesti vaikeuksistaan muille kerro. Lapset kärsivät vanhempien huonoista väleistä ja riitaisesta perhe-elämästä kaikkein eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkamisella itse tarkoitan että mennään vaikka terapiaan, tunnistetaan omat kriisit parisuhdekriisistä. Ymmärretään mitä ero tarkoittaa kaikille osapuolille ja pyritään pääsemään yli ihastuksista. Kestetään suvantovaiheiden yli, vuosi parikin on vähän elämän mitassa, ei tehdä päätöksiä päivissä, nähdään mikä johtuu univajeesta ja mikä kumppanista. Ei odoteta toisen tarjoavan onnea, joka pitää lähteä itsestä.
Ei siis kyllästytä perjantaina, olla yrittämättä korjata asiaa ja lähdetä maanantaina vitunvirkkausmatkalle uusioperheeseen.
Vasta kun ollaan aikuisten tavoin yritetty pidempään asioita korjata eikä mikään auta, sitten erotaan.
Moni sinnittelee vuosia huonossa suhteessa siksi, että pitää avioeroa merkkinä henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Eivät ihmiset niin avoimesti vaikeuksistaan muille kerro. Lapset kärsivät vanhempien huonoista väleistä ja riitaisesta perhe-elämästä kaikkein eniten.
Usein ei kuitenkaan ole riitaa tai inhoa, tunteet vain katoavat tai kumppani ei tunnu läheiseltä.
Kumppanista tulee kämppis ja arjen kanssasuorittaja. Lapsi ei tästä välitä tai kärsi.
Lapset voivat kyllä kärsiä vanhempien riitelystä, mutta ei se uusperhekään aina mannaa ole. Ensisijaisesti pitää kasvaa ihmisenä ja paikata välejä lapsen toiseen vanhempaan ei etsiä uutta viihdykettä.
Toivoin, että vanhempani olisivat eronnet, koska eivät osanneet muuta kuin riidellä. Eivät eronneet, mutta sitten isä kuoli. Äiti oli katkera ikuisesti, että oli lasten takia jäänyt liittoon. Me lapset tunsimme siitä syyllisyyttä.
Toivoin vanhempien eroavan, jotta perheväkivalta loppuisi. Se loppuikin eroa hakeneen vanhemman osalta, mutta meidät lapset mätkittäväksi "jottei ex olisi seonnut menettäessään lähivanhemmuuden". En arvosta kumpaakaan vanhemmistani heidän toimintansa takia. Perhe-elämä oli riitaista ja ikävää ennen eroa ja eron jälkeen. Toki kaikki eivät näin huonosti asioitaan hoida parisuhteessa eikä sen jälkeen.
Haluaako että lapset ovat onnettomia vai että itse on onneton. Siitä valinnastahan on loppujen lopuksi kyse. Jokainen määrittelee itse kumpi on pienempi paha