Miten pitkälle lasten takia pitäisi yrittää jatkaa parisuhdetta, joka ei ole onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta, että ei ero välttämättä ole kriisi lapselle. Ei, ei välttämättä olekaan. Varsinkaan, jos toinen vanhempi on miutenkin aina poissa kotoa, eikä tähän oikein ole tunnesuhdetta, niin ei se ero lapselle mikään maatamullistava asia ole.

Ja muutenkin, kyllähän lapsi erosta selviytyy muussakin tapauksessa.

Mutta: ihmiset eivät tajua sitä eron vaikeutta etukäteen. En olisi ikinä osannut aavistaa ennen eroa seuraavia asioita:

- että minun ja eksäni välit voisivat joku päivä tulehtua niin, että ne katkeavat. Olin satavarma, että olemme aina hyvissä väleissä. Tänään emme edes puhu toisillemme.

- että lapseni joutuvat uuspeheilyyn mukaan vain puoli vuotta eron jälkeen, ettei eksä anna heille tilaa toipua erosta.

- että uusperhe voi muuttaa lasten oloja niiiiiin paljon

Lisäksi Eksä ajatteli ennen eroa, että mikään ei elämässä muutu, vain rakkauden kohde vaihtuu. Hän maalaili yhteisiä mökkireissuja, ja jouluja isossa onnellisessa perheessä. Hän ei arvannut, että minusta ei sellaiseen ole. Eli hänenkin kuvitelmansa eron jälkeisestä elämästä oli toinen.

Eli ei se ero sinänsä ole se ongelmallinen, vaan kaikki muu sen jälkeen tapahtuva asia ovat lapsille niitä ongelmallisia. Sitä kun ei voi etukäteen tietää, miten kaikki menee. Venäläisessä ruletissa voi käydä miten tahansa.

(Enkä ota tässä kantaa niihin eroihin, jotka tapahtuvat niin painavasta syystä, ettei avioliitossa yksinkertaisesti pysty elämään hyvinvoivana)

Eräs kertoi minulle, että se kaikki vain kertautuu ajan myötä. Surun on valtavin, kun tulee lastenlapsia.

Luulisin, että sillä on eroa melkein suurempi vaikutus, kuinka aikuiset toimivat eron jälkeen. Ja onko esim. mahdollinen uusperhe toimiva ja tasapuolinen, pystyvätkö vanhemmat hyvään kommunikointiin lasten asioista, toimivatko tapaamiset, käytetäänkö lapsia pelinappuloina jne.

Vierailija kirjoitti:

Luulisin, että sillä on eroa melkein suurempi vaikutus, kuinka aikuiset toimivat eron jälkeen. Ja onko esim. mahdollinen uusperhe toimiva ja tasapuolinen, pystyvätkö vanhemmat hyvään kommunikointiin lasten asioista, toimivatko tapaamiset, käytetäänkö lapsia pelinappuloina jne.

Näin on, mutta näitä asioita ei pysty ennakoimaan. Voit vaikuttaa vain omaan elämääsi, et toisen. Ihmisestä myös kuoriutuu erossa pahin esiin, sanotaan, ettei kukaan ole niin vihainen kuin petetty nainen. Ja sitten alkaa oravanpyörä, joka loukkauksien lisääntyessä kasvaa kasvamistaan ja alkaa elämään omaa elämäänsä.

Älä anna lapsille mallia onnettomasta parisuhteesta normaalina. Lapsi näkee äidin ja isän suhteen ideaalitilanteena, johon tulee pyrkiä ja jossa ihmissuhde on onnellisimmillaan, vaikka suhde olisi kuinka hirveä. Samanlaista suhdetta he sitten tavoittelevat aikuisina, tietoisesti tai alitajuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Jos henkistä väkivaltaakin on, niin ensin hakisin apua ja jos ei auta niin eroaisin. Ei lasten ole hyvä kasvaa sellaisessa ilmapiirissä.

Entäpä jos on itse se henkisenväkivallan aiheuttaja. Ei vain itse myönnä sitä. Projisoi sitä sitten toiseen. Tämäkin on nähty.

Kyllä mun mielestä heti pitää lähteä suhteesta, kun työpaikalta löytyy joku uusi työntekijä/opiskelija, joka saa sukat pyörimään jaloissa.

Parisuhteemme on ollut pahoin retuperällä vuosikausia, ehkä 6-7 vuotta. Kolmisen vuotta olen itse nähnyt vakavia hälytysmerkkejä ja potenut pahoin sekä yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota. Pari vuotta olen epätoivoisestikin koettanut puhua puolisolle, korjata asioita, tehdä kaikkeni. Rakkaus on loistanut poissaolollaan. Tunneilmaukset puolisolta pelkkää vihaa, inhoa, katkeruutta. Hän on hyvin usein vihainen. Jopa lapsillemme. Vihaisena ei hallitse aggressiivista ja ilkeää käytöstään. Muu perhe pelkää häntä. Hän kyllä marmattaa epäkohdista talossa, puutarhassa, minussa ja naapureissa. Kaikkeen voitavaan olen yrittänyt tehdä korjauksia ja muutoksia. 

Alle vuosi sitten aloin pitää päiväkirjaa parisuhteestamme ja pohtia hyvin vakavasti asioita. Puolisen vuotta sitten havaitsin ihastuneeni toiseen. Kovin. Ihastus tuntui jossain määrin molemminpuoliselta. Oivalsin käyneeni läpi henkistä eroprosessia jo pitkään. Ymmärsin, että rakkauteni puolisoon oli jo loppunut - jälkikaikuna vuosia sitten lopahtaneesta puolison rakkaudesta. Jäljellä oli vain arki, riitainen ja itkuinen arki. Se ajoi minut viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Vakuuttelin niin painokkaasti kuin osaan, että tämän on loputtava, näin ei voi jatkua, on tehtävä mitä tahansa, asiat on korjattava. Ehdotin pariterapiaa, ehdotin erilaisia arjen järjestelyitä, sitä sun tätä. Uhkailin vakavilla seurauksilla, sillä, että minun kantokykyni on jo loppu, en voi enää olla se pahaa oloa imevä pesusieni joka koettaa pitää emotionaalisen kaaoksen hallinnassa ja vaimentaa vihan väreilyä itseni, lasten ja puolison itsensäkin jaksamiseksi.

Mitään ei ole tapahtunut. Hiljakseen on luisuttu vain pahempaan. Paria surkeaa yritystä huolimatta ei ole löytynyt kipinää, läheisyyttä, innostusta, mitään. Joitakin viikkoja sitten puolisolle paljastui puolen vuoden takainen ihastumiseni ja siihen liittyviä ajatuksiani (löysi päiväkirjojani). Nyt olen sitten pettäjäkin. Säännöllisille riidoille mahtavaa materiaalia, milläpä saiskaani paremman selkävoiton kuin vetoamalla "toisen kanssa suhmuroimiseen" kaikkine seksi- ja salajuoniepäilyineen. 

Asiaa kaikilta kanteilta pitkään ja huolella tarkasteltuani olen päätynyt siihen, että meidän on erottava. Se on taloudellisesti, henkisesti, lasten kannalta ja kaikkien hyvinvoinnin ja elämänhallinnan kannalta paras, vaikka äärimmäisen raskas ja surullinen, ratkaisu. Kerroin tänään päätelmästä puolisolleni. 

Kas kummaa. Puoliso havahtui, ettei halua menettää hänelle niin hyvää puolisoa ja lapsille hyvää vanhempaa, eikä luopua tästä kodista. Että eikös voitaisi alkaa panostaa parisuhteeseen, että jos vaikka laitetaan illalla sauna ja mennään ihan kahdestaan ja harrastetaan seksiä, niin saadaan läheisyyttä eikä sitten niin kovasti taas tule huomenna sitä pahaa mieltä ja kiukkua. 

No perkele, asiahan onkin kunnossa, ero peruttu. Ei kun saunaan ja panemaan. Tarkastellaan uudelleen 10 vuoden kuluttua, jos taas tarttisi panostaa parisuhteeseen.