Lue keskustelun säännöt.
Miten pitkälle lasten takia pitäisi yrittää jatkaa parisuhdetta, joka ei ole onnellinen?
28.10.2018 |
Jos unohdetaan paskanjauhanta siitä, kuinka lapset ovat onnellisia jos vanhemmatkin ovat ja myönnetään se fakta, että ero on aina kriisi lapselle, yleensä isompi kriisi kuin vanhemmilleen.
Mutta kysymys kuuluukin, pitäisikö sinusta parisuhdetta jatkaa, vaikka se olisi kuinka uuvuttavaa ja mahdotonta, jos väkivaltaa ei esiinny kuitenkan fyysisenä?
On paljon keskutelua siitä, että vanhempien pitäisi jatkaa yhdessä siitäkin huolimatta, että suhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Missä siis menee mielestäsi raja? Pitääkö ihmiset jatkaa vaikka 15-20 vuotta uuvuttavassa ja henkistä väkivaltaa sisältävässä parisuhteessa, vai meneekö jossain raja, että ymmärrät, ettei aina voi edes lasten takia jatkaa, vaikka se onkin yksi hyvä syy yrittää kaikkensa?
Kommentit (47)
Olen pysynyt suhteessa, vaikkakin hieman hammasta purren. Siis näin ehkä juuri lapsia ajatellen.
Itse en ole ollenkaan varma, onko tämä ollut lasten kannalta hyvä päätös.
Nyt he alkavat olla isoja, osa jo kotoa muuttanutkin. Nämä teinit kun puhuvat ja ihmettelevät, miksei heidän vanhemmat koskaan tee mitään kiva yhdessä, ei halaile, eikä pussaile, ei katso samoja tv-ohjelmia eikä elokuvia. Siis koskaan, ei hyvä. Olisin halunnut, että lapset näkevät mitä on rakkau jakuinka rakastuneena toista kohdellaan. Se heidän pitää nht itse oppia.
Itse taas olen eroperheestä, eikä siinä ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Jos vanhemmat eivät voineet olla yhdessä, on parempi olla erikseen,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperheet oli mulle helvetit, nyt aikuisena ei onneksi tarvitse olla kummankaan vanhemman (perheineen) kanssa tekemisissä. Oma napa se on mullakin.
Vierailija kirjoitti:
Jos unohdetaan paskanjauhanta siitä, kuinka lapset ovat onnellisia jos vanhemmatkin ovat ja myönnetään se fakta, että ero on aina kriisi lapselle, yleensä isompi kriisi kuin vanhemmilleen.
Mutta kysymys kuuluukin, pitäisikö sinusta parisuhdetta jatkaa, vaikka se olisi kuinka uuvuttavaa ja mahdotonta, jos väkivaltaa ei esiinny kuitenkan fyysisenä?
On paljon keskutelua siitä, että vanhempien pitäisi jatkaa yhdessä siitäkin huolimatta, että suhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Missä siis menee mielestäsi raja? Pitääkö ihmiset jatkaa vaikka 15-20 vuotta uuvuttavassa ja henkistä väkivaltaa sisältävässä parisuhteessa, vai meneekö jossain raja, että ymmärrät, ettei aina voi edes lasten takia jatkaa, vaikka se onkin yksi hyvä syy yrittää kaikkensa?
En uhrais ainokaista elämääni epäsopivan tai minua huonosti kohtelevan kumppanin kanssa pysymiseen mistään syystä. En halua antaa lapsilleni sellaisesta parisuhteesta mallia. Henkinen väkivalta on ihan yhtä huono juttu kuin fyysinenkin. En haluaisi altistaa lapsiani myöskään sellaiselle.
Itse vedin rajan siihen kun vaimo ilmoitti olevansa poly (jäi toistamiseen kiinni pettämisestä) ja vaati avointa avioliittoa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi erota vaikka heti. Ei ole velvoitteita olla missään suhteessa. Erosta pahasti järkyttyvälle kumppanille voi ehdottaa kriisipuhelimeen soittoa tai kriisikeskuksessa käyntiä (keskustelutukea), jos näyttää huonolta. Ennen pitkää ero olisi edessä taas, jos et ole enää kiinnostunut aidosti tai joku ei kertakaikkiaan toimi.
On se lapselle aikamoinen taakka, kun ymmärtää vanhempiensa kitkuttavan yhdessä vain lasten vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos unohdetaan paskanjauhanta siitä, kuinka lapset ovat onnellisia jos vanhemmatkin ovat ja myönnetään se fakta, että ero on aina kriisi lapselle, yleensä isompi kriisi kuin vanhemmilleen.
Mutta kysymys kuuluukin, pitäisikö sinusta parisuhdetta jatkaa, vaikka se olisi kuinka uuvuttavaa ja mahdotonta, jos väkivaltaa ei esiinny kuitenkan fyysisenä?
On paljon keskutelua siitä, että vanhempien pitäisi jatkaa yhdessä siitäkin huolimatta, että suhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Missä siis menee mielestäsi raja? Pitääkö ihmiset jatkaa vaikka 15-20 vuotta uuvuttavassa ja henkistä väkivaltaa sisältävässä parisuhteessa, vai meneekö jossain raja, että ymmärrät, ettei aina voi edes lasten takia jatkaa, vaikka se onkin yksi hyvä syy yrittää kaikkensa?
En uhrais ainokaista elämääni epäsopivan tai minua huonosti kohtelevan kumppanin kanssa pysymiseen mistään syystä. En halua antaa lapsilleni sellaisesta parisuhteesta mallia. Henkinen väkivalta on ihan yhtä huono juttu kuin fyysinenkin. En haluaisi altistaa lapsiani myöskään sellaiselle.
Samaa mieltä. Miettikääpä minkälainen kuva parisuhteesta ja perhe-elämästä lapselle jää, jos hän näkee jatkuvasti pahaa oloa ja henkistä väkivaltaa jne. Hän pitää sitä aikuisena normaalina tapana elää. Tai vaikkei pitäisikään normaalina, hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi joutui elämään sellaisessa ympäristössä. Siitä ei todennäköisesti seuraa mitään hyvää.
En ymmärrä, minkä palveluksen sitä kuvittelee tekevänsä lapsilleen sitkuttelemalla liitossa ”lasten takia”. Kyllä se sille parikymppisellekin on kova pala, kun vanhemmat sitten eroaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti lasten onni on tärkeää, mutta ei äidin tulisi silti omaa onneaan ja hyvinvointiaan sen vuoksi myydä. Se ei ole lasten eikä vanhempien edun mukaista. Useimmiten ero on jonkinasteinen kriisi lapsille. Kun eropäätös tehdään niin vanhempien on tiedostettava ja hyväksyttävä ne riskit ja seuraukset, joita ero tuo tullessaan. Avioliitto ei suinkaan ole ainoa asia mikä eron myötä revitään rikki. Siinä hajoaa myös koti ja perhe. Voi olla että noiden lisäksi hajoaa myös luottamus, itsetunto ja identiteetti. Vanhempien on hyväksyttävä että kaikkea rikottua ei välttämättä voi korjata.
Tässä siis aikuisen erolapsen näkemys asiasta.
Itse eronneena 3 lapsen äitinä olen onnellinen että valitsin eron. 5v voin todella huonosti suhteessa joka oli kuitenkin ulospäin perushyvä. 2 viimeistä vuotta olin henkisesti täysin valmis eroon ja vain keräsin rohkeutta. Eron jälkeen selvisi sekin että miehelläni oli jo uusi nainen valmiina.
Yh aika oli upeaa. Rahaa oli vähän mutta aitoa välittämistä ja naurua sitäkin enemmän. N vuosi eron jälkeen havahduin kun silloin 11v tyttäreni sanoi minulle: Äiti mä en ole koskaan ennen nähnyt sun nauravan!?
Eli avioliiton ahdistus kyllä näkyy ja tuntuu lasten elämässä vaikka kuinka yrittäisi peitellä ja feikata. Mietin vain jälkeenpäin ehtikö tuo 5 huonoa vuotta tekemään hallaa lapsille.
3v yh ajan jälkeen löysin ihanan miehen joka halusi koko paketin ja on ollut yli 20v ihana isä kaikille lapsille (yksi yhteinen) tasapuolisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin esitellä kaikille joiden mielestä ei pidä erota äitini perheen. Isovanhempani erosivat kun nuorin lapsi muutti pois.
Alkoholisoitunut ukki joka koki että ainostaan työ oli se mistä hän ikinä nautti elämässään.
Yhä vain katkera mummi joka jaksaa kertoa miten tuhlasi elämänsä lasten takia ja nyt he ovat hänelle velkaa.
Äitini joka ei teininä enää halunnut olla kotona tai viettää aikaa vamhempiensa kanssa jotka koko ajan jostain löysivät aiheen nälviä toisiaan. Aikuisena itse kyyninen, koitti väkisin olla yhdessä isäni kanssa koska erota ei voi. Ei ole ikinä onnellinen.
Enoni joka ei kai koskaan ole rakastanut ketään vaan ollut kolme kertaa naimisissa jokaisen liiton päättyen siihen että hän pettää.
Kaksi sukupolvea katseltuani tuota ja itse sen keskellä kun yritin kasvaa normaalin tunne-elämän omaavaksi aion kyllä erota enkä kiduttaa lapsiani pakottamalla heitä katselemaam jotain parisuhteen irvikuvaa silloin kun tarvitsevat esikuvia.
Olen erolapsi, enkä rehellisesti sanottuna oikein edes huomannut vanhempieni eroa. Ei se aina järkytä lapsia. Itse olin 9-vuotias. Isä oli siihenkin asti ollut aika etäinen ja aina töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapset alkavat kärsiä tilanteesta. Esim. vaikka sinusta.
Tuosta, että ei ero välttämättä ole kriisi lapselle. Ei, ei välttämättä olekaan. Varsinkaan, jos toinen vanhempi on miutenkin aina poissa kotoa, eikä tähän oikein ole tunnesuhdetta, niin ei se ero lapselle mikään maatamullistava asia ole.
Ja muutenkin, kyllähän lapsi erosta selviytyy muussakin tapauksessa.
Mutta: ihmiset eivät tajua sitä eron vaikeutta etukäteen. En olisi ikinä osannut aavistaa ennen eroa seuraavia asioita:
- että minun ja eksäni välit voisivat joku päivä tulehtua niin, että ne katkeavat. Olin satavarma, että olemme aina hyvissä väleissä. Tänään emme edes puhu toisillemme.
- että lapseni joutuvat uuspeheilyyn mukaan vain puoli vuotta eron jälkeen, ettei eksä anna heille tilaa toipua erosta.
- että uusperhe voi muuttaa lasten oloja niiiiiin paljon
Lisäksi Eksä ajatteli ennen eroa, että mikään ei elämässä muutu, vain rakkauden kohde vaihtuu. Hän maalaili yhteisiä mökkireissuja, ja jouluja isossa onnellisessa perheessä. Hän ei arvannut, että minusta ei sellaiseen ole. Eli hänenkin kuvitelmansa eron jälkeisestä elämästä oli toinen.
Eli ei se ero sinänsä ole se ongelmallinen, vaan kaikki muu sen jälkeen tapahtuva asia ovat lapsille niitä ongelmallisia. Sitä kun ei voi etukäteen tietää, miten kaikki menee. Venäläisessä ruletissa voi käydä miten tahansa.
(Enkä ota tässä kantaa niihin eroihin, jotka tapahtuvat niin painavasta syystä, ettei avioliitossa yksinkertaisesti pysty elämään hyvinvoivana)
Minäkin toivoin vanhempien eroa isäni harjoittaman henkisen väkivallan sekä riitojen vuoksi. Eivät eronneet ja kyllä tunnen vaikutukset näin aikuisenakin. Koen mm usein inhoavani vanhempiani vaikka meillä onkin pinnallisesti ok välit. Itsetunnon kanssa ongelmia myös.
Eihän omaa elämää pidä uhrata, eikä sekään ole hyvä malli lapsille.
Vastauksena kysymykseesi minun mielipide on, että kun nuorin lapsi on 3v. Luonnollisesti mikäli parisuhteessa ei ole fyysistä ja/tai (vakavaa) henkistä väkivaltaa. Lapsen persoonallisuus kehittyy 3-vuotiaaksi asti ja sen "myötöhenkiseen" kehitykseen olisi optimaalista saada molemmilta vanhemmilta tiivistä läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Alle 3-vuotiaat myös kärsivät esim. vuoroasumisesta.
Mutta eihän se aina mene niin. Huono parisuhde voi viedä vanhemmuudestakin mehuja.
Uskon kyllä, että moni pariskunta eroaa ennen kuin kaikki kivet on käännetty. Olisi hyvä käydä pariterapiassa ja molempien myös ihan itsenäisesti tutkia omaa lapsuuttaan kriittisin silmin. Mitä kotoa (positiivista ja negatiivista) tuodaan omaan parisuhteeseen ja perhe-elämään. Minkälainen kiintymyssuhde itsellä on ja millainen puolisolla. Sanoin pitäisi listata mitkä ulkopuoliset stressitekijät tuovat parisuhteeseen lisätyötä, esim. työ, paljon aikaa vievä harrastus, lapsen koliikki/uhmaikä/murrosikä, sukulaiset, ystävät jne. Sitten miettiä miten niiden vaikutus saadaan minimoitua ulkostamatta niitä täysin elämästä.
Nämä asiat olisi hyvä selvittää ihan eroakin ajatellen tukevaa yhteishuoltajuutta helpottaakseen.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin esitellä kaikille joiden mielestä ei pidä erota äitini perheen. Isovanhempani erosivat kun nuorin lapsi muutti pois.
Alkoholisoitunut ukki joka koki että ainostaan työ oli se mistä hän ikinä nautti elämässään.
Yhä vain katkera mummi joka jaksaa kertoa miten tuhlasi elämänsä lasten takia ja nyt he ovat hänelle velkaa.
Äitini joka ei teininä enää halunnut olla kotona tai viettää aikaa vamhempiensa kanssa jotka koko ajan jostain löysivät aiheen nälviä toisiaan. Aikuisena itse kyyninen, koitti väkisin olla yhdessä isäni kanssa koska erota ei voi. Ei ole ikinä onnellinen.
Enoni joka ei kai koskaan ole rakastanut ketään vaan ollut kolme kertaa naimisissa jokaisen liiton päättyen siihen että hän pettää.Kaksi sukupolvea katseltuani tuota ja itse sen keskellä kun yritin kasvaa normaalin tunne-elämän omaavaksi aion kyllä erota enkä kiduttaa lapsiani pakottamalla heitä katselemaam jotain parisuhteen irvikuvaa silloin kun tarvitsevat esikuvia.
36 jatkaa.
Minullekin oma äitini sanoi jokin aika eron jälkeen, ettei ole vuosiin nähnyt, että minulle nousee hymy silmiin asti. Mutta silti kyseenalaistan sen, että miksi ei voi sitä hymyä etsiä parisuhteen aikan? Miksi pitää erota? Hymy ja onni ovat kuitenkin aina sisältä tulevia asioita, ei niitä toinen ihminen anna kuin hetkellisesti.
Minä tein kaikkeni (ja eksänikin paljon) suhteemme ja avioliittomme pelastamiseksi reilun kuuden vuoden ajan ennen kuin luovutin. Eksäni oli jo pidempään ollut masentunut, välillä todella syvästi. Kaikki pyöri hänen hyvinvointinsa ympärillä. Mutta hän ei vaan osannut olla onnellinen. Loppuvuosina en minäkään. Hän oli kuin iso musta kivi joka imi kaiken ilon ka energian ympäriltään. Lapset eivät voineet esim tuoda kavereita meille, pienikin meluaminen aiheutti hänessä ahdistusta... Hän vetäytyi jatkuvasti omiin oloihinsa, eikä läsnäollessaankaan ollut henkisesti läsnä. Hän jätti minut yksin selviytymään kaikesta. Lopulta uuvuin niin, että itsellänikin alkoi katoamaan kaikki elämän ilo.
Ero oli eksälle vaikea ja lapsetkin surivat, vaikka se ei ollut loppujen lopuksi niin dramaattista. Iloa ja hassuttelua mahtuu taas tähän kotiin ja isäänsä heillä on hyvät välit vaikka näkevät häntä melko harvoin ja asuvat kokonaan minun luonani. Uusperhettä ei minulle tule. Minulla on kiva suhde lapsettomaan mieheen, mutta hän vain välillä vierailee emmekä ole muuttamassa ainakaan vuosiin yhteen ja silloin on nuoriakin jo melkein täysi-ikäinen.
* Jätettiin mätkittäväksi