En halua riidellä parisuhteessa. Muita?

a p kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen, mutta mies. Sitä ei julkisesti voi edes kertoa koska eihän mies saa olla herkkä.

Silloin harvoin kun riitaa on, vaimo huutaa ja tiuski ja minä yritän keskustella.

Tiuskimksesta, huutamisesta puhumattakaan, menen liki paniikkiin. Lapsena en koskaan nähnyt riitelyä eikä kukaan huutanut. Ehkä siksi se yllättää aina niin pahasti.

Minä juoksin kerran mökillä metsään siäkähtyneenä, kun meillä vieraana ollut pariskunta alkoi riidellä kovaäänisesti. En tajua miksi minun pitäisi tehdä niin, tuntuu että meidän kaltaisemme ovat harvassa. :(

No voi tsiisus sentään miten on jollakin herkkää elämää! Mitä traumoja sinulla voi olla riitelemiseen, kun pitää ihan metsään asti juosta? Normaali ihminen sietää hyvin hieman kähinääkin ja ei itkeä tihrusta heti kun äänet kohoavat. Sellainenhan on jo ihan sairasta!

Minkälaisia nämä riidasta säikähtäjät ovat? Minkälainen heidän lapsuutensa on ollut? Ilmeisesti heillä ei ole ollut sisaria ja kavereita yhtään, sillä sisaruksen kanssa oppii hyvin helposti pitämään puoliaan ja ei tule mitään itkuesitystä heti.

Riidellä voi fiksusti ja välillä äänet voivat kohota, mutta asiat ne yleensä riitelevät, eivät ihmiset. Jos riita menee yli, niin aikalisän jälkeen sitä jatketaan ja asiat selvitetään niin, että molemmat tuntevat olevansa tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vaimoni kanssa 22 vuotta yhdessä. Siinä ajassa on koettu erimielisyyksiäkin, vaikka useimmiten olemme aika sopuisia. Olen kuitenkin huomannut, että jos haluan vaikuttaa johonkin hänen tapaansa, joka on selvästi haitallinen, kaunis puhe ei auta. Ei minulla ole kovinkaan usein mitään moittimista, mutta joskus pännii, että minun kyllä pitää muuttaa toimintamallejani pienestä vihjauksestakin, mutta nainen se vain jatkaa entisiä meininkejään, vaikka kuinka yrittäisi puhua.

Valitettavasti ainoa keino todella vaikuttaa häneen on suuttua. En tee sitä kuin ani harvoin, en edes kerran vuodessa. Mutta kun ryöpytän niin, että hän pelästyy, niin muutos tapahtuu. Ei tämä minusta hyvä ole, mutta jotkut eivät muuta toimintatapojaan ilman järisyttäviä tunnereaktioita.

Mulle asioille olet siis ryöpyttänyt? Onko vaimosi ihan normaali aikuinen nainen...?

Tässä on nyt mennyt riitelyt ja raivoamiset ja pahimmillaan ainakin henkinen väkivalta sekaisin.

On surullista jos ap on törmännyt vain tällaisiin raivoajiin kun kertoi, ettei sopuisia miehiä ole tullut kohdalle. Tai sitten hän on yliherkkä, muttei yliherkän merkityksessä, vaan loukkaantuu kohtuuttomasti asiasta, jota ei ole tarkoitettu loukkaamaan. Se on tehokas alitajuntainen taktiikka välttää epämiellyttävän asian näkeminen ja korjaaminen. Voi mennä itseensä ja loukkaantua loukkaantumisesta ja alkuperäinen toista loukkaava asia sivuutetaan toisarvoisena.

Raivotautisia kannattaa välttää, tietenkin, ja onhan heitä.

Terveessä parisuhteessa kuuluu voida näyttää tunteita, myös niitä negatiivisia. Se ei tarkoita huutamista ja haukkumista, mutta äreä saa olla kunhan osaa käyttäytyä. Erimielisyyden saa tuoda esille myös suoraan tunteitaan peittelemättä. Se ei ole syy loukkaantua vaikka tunteita sekin herättää.

Kuulostaa vähän siltä, että itselläsi on tapana vetää marttyyrinviitta suojaksesi kun toinen ottaa negatiivisen asian puheeksi. Loukkaantuminenkin on tunne, muttei yhtään korkea-arvoisempi kuin toisen turhautumien tai avuksi asian käsittelyssä.

Jos pystyt pääasiassa pitämään pääsi kylmänä ja puhumaan asioista neutraaliin sävyyn niin hyvä. Erittäin hyvä, pikkuasioista on turha nostaa meteliä.

Mutta jos haaveena on pitkäikäinen ja läheinen ihmissuhde niin myös riitoihin pitää oppia suhtautumaan niin, että asiat riitelevät ja joskus asiat saavat vastapuolen jopa ärtyneeksi. Ärtynesyydestä loukkaantuminen vaikeuttaa asian käsittelyä ja voi tehdä sen jopa mahdottomaksi. -> Se ajaa suhteen osapuolet erilleen kun asia jää ratkaisematta ja vaivaamaan.

Kasvata rohkeutta ja opettele riitelemään kumppanisi kanssa niin, että asia saadaan ratkaistua. Myöhemmin voitte myös käsitellä sitä sujuiko riita asiallisesti, pitääkö käytöstapoja hioa.

Jos et halua syvällistä ja pitkäikäistä ihmissuhdetta niin kannattaa lähteä aina kun jotain epämiellyttävää ilmenee. Alkuhuumassa harvoin nousee esiin sellaisia ristiriitoja, että niiden esiinnostaminen loukkaisi sinunkaan mieltäsi. Koskaan ei kannata ottaa kumppaniksi sellaista, joka välttää riitaa loputtomasti. Suhde tulee silloin kaatumaan selvittämättömiin ristiriitoihin koska aivan kaikesta ei voida päästä yhteisymmärrykseen ilman, että välissä ollaan napit vastakkain.

(Ja riitelyllä en tarkoita väkivaltaa vaan suhteen osapuolten tasaväkistä kiistelyä, jossa tunteetkin saavat näkyä. Joskus on vain näytettäväkin siltä, että ärsyttää kun kertoo, että jokin ärsyttää, jotta asia tulee ymmärretyksi oikein.)

Hyvillä keskustelutaidoilla varustetuilla, sopuisilla ja samankaltaisilla ihmisillä riidanaiheet käydään vähiin kun yhteiselo suunnitellaan molempia miellyttäväksi. Riidoilta ei kuitenkaan kuulu täysin välttyä pitkässä suhteessa.

Olen yliherkistynyt ja kai ihan traumatisoitunut huutamiselle ja raivoamiselle, kun ex-mies aina teki sitä. Pitkään eron jälkeenkin vielä yritti hallita ja kiukutella, kun kehtasin jättää hänet. Mikään muu ei auttanut, kuin tämän ihmisen täysi huomiotta jättäminen. Monta vuotta meni, mutta ei montaa kertaa vuodessa tarvitse enää törkyviestejä lukea. Ihan parasta, kun sillonkin voi vaan jättää asian siihen. Ei minun tarvitse yrittää enää puolustautua.

Uudessa liitossa meillä ei onneksi huudeta. Ihan parhaan miehen olen löytänyt. Rakkaus on myös vahvaa, mahtaakohan siitäkin johtua tämä sopuisuus. Entisessä suhteessa ei rakkautta ollut, oli vain halveksuntaa.

Minä haaveilisin dramaattisesta leikkiriitelijästä, jonka kanssa ei tarvitsisi koskaan tosissaan loukata toista ja loukkaantua, vaan voitaisiin vääntää verenpaineet katossa vaikka porkkanoiden oikeasta väristä.

Riitely on yhtä kuin olla eri mieltä jostakin. Tempperamentista riippuen erimielisyydet käsitellään joko rauhallisemmin, toiset taas kiihkeämmin. Jälkimmäinenkin on ihan ok kunhan homma ei lähde lapasesta.

Mieheni on perheestä, jossa ei riidellä. Negatiivisia tunteita ei näytetä. Mistään vaikeista asioista ei keskustella. Minun lapsuuden perheeni on päinvastainen. Tajusin sen eron kyllä suhteemme alkuaikoina mutta vasta noin 7 vuoden yhdessä olon jälkeen homma läsähti silmille aika rajusti.

Olimme naimisissa ja yksi lapsi oli syntynyt. Kaikki meni päällisin puolin hyvin. Välillä oli pieniä riitoja ja luulin, että kaikki on ok. Kunnes ilmeni, että mies oli ihastunut toiseen ja ei ole tyytyväinen suhteeseemme. Sain raahattua mieheni pariterapiaan ja siellä asia alkoi avautua. Mieheni oli näiden vuosien ajan jättänyt sanomatta todella monesta häntä häiritsevästä asiasta koska ei halunnut riidellä. Koska ei osannut riidellä. Koska hänen mielestään riita tarkoitti automaattisesti eroa. Painekattila oli siis kasautunut seitsemän vuoden ajan ja hänen päässään ainoa mahdollinen ratkaisu asiaan oli vaihtaa uuteen.

Mieheni perheessä ollaan ihan mestareita piilottamaan tunteita ja mieheni on tällainen myös. Kun mietin, ja minulta kysyttiinkin asiasta, että etkö muka huomannut että toista ärsyttää niin vastaus oli ei. Totta kai välillä huomasi toisen hetkellisesti olevan ärtynyt mutta kuka ei välillä olisi. Oletin aina, että kyllä aikuinen ihminen osaa kertoa jos joku asia keittää liikaa yli. Mutta niinpä opin, että näin ei todellakaan ole. Ja että itseasiassa Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tunteitaan ilmaista. Suomessa on niin vahvana ollut vielä 70- ja 80 -luvuillakin syntyneillä se raskas vaikenemisen kulttuuri.

Tapauksesta on nyt yli 8 vuotta ja olemme edelleen yhdessä. Minä olen oppinut hillitsemään luonnettani. Joka asiasta ei tarvitse sanoa ja tapa voi olla sovinnollisempi. Mies on taas tehnyt isomman työn. Hän on oppinut puhumaan tunteistaan. Ja isoin asia hänen päässään on tapahtunut sen suhteen, että hän ymmärtää sen, että kukaan ei hylkää häntä vaikka hän olisikin asioista eri mieltä ja tuo sen esille.

Meille on tullut myös kaksi lasta lisää ja heille opetamme sitä, että kaikki tunteet on sallittuja. Riidatkin ovat normaaleja asioita. Koko elämää ei voi elää myötäilemällä muita. Tärkeää vain on se, että riitelee reilusti ja että asiat sovitaan kun tunteet tasaantuu.

Vierailija kirjoitti:

Riitely on yhtä kuin olla eri mieltä jostakin. Tempperamentista riippuen erimielisyydet käsitellään joko rauhallisemmin, toiset taas kiihkeämmin. Jälkimmäinenkin on ihan ok kunhan homma ei lähde lapasesta.

Mieheni on perheestä, jossa ei riidellä. Negatiivisia tunteita ei näytetä. Mistään vaikeista asioista ei keskustella. Minun lapsuuden perheeni on päinvastainen. Tajusin sen eron kyllä suhteemme alkuaikoina mutta vasta noin 7 vuoden yhdessä olon jälkeen homma läsähti silmille aika rajusti.

Olimme naimisissa ja yksi lapsi oli syntynyt. Kaikki meni päällisin puolin hyvin. Välillä oli pieniä riitoja ja luulin, että kaikki on ok. Kunnes ilmeni, että mies oli ihastunut toiseen ja ei ole tyytyväinen suhteeseemme. Sain raahattua mieheni pariterapiaan ja siellä asia alkoi avautua. Mieheni oli näiden vuosien ajan jättänyt sanomatta todella monesta häntä häiritsevästä asiasta koska ei halunnut riidellä. Koska ei osannut riidellä. Koska hänen mielestään riita tarkoitti automaattisesti eroa. Painekattila oli siis kasautunut seitsemän vuoden ajan ja hänen päässään ainoa mahdollinen ratkaisu asiaan oli vaihtaa uuteen.

Mieheni perheessä ollaan ihan mestareita piilottamaan tunteita ja mieheni on tällainen myös. Kun mietin, ja minulta kysyttiinkin asiasta, että etkö muka huomannut että toista ärsyttää niin vastaus oli ei. Totta kai välillä huomasi toisen hetkellisesti olevan ärtynyt mutta kuka ei välillä olisi. Oletin aina, että kyllä aikuinen ihminen osaa kertoa jos joku asia keittää liikaa yli. Mutta niinpä opin, että näin ei todellakaan ole. Ja että itseasiassa Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tunteitaan ilmaista. Suomessa on niin vahvana ollut vielä 70- ja 80 -luvuillakin syntyneillä se raskas vaikenemisen kulttuuri.

Tapauksesta on nyt yli 8 vuotta ja olemme edelleen yhdessä. Minä olen oppinut hillitsemään luonnettani. Joka asiasta ei tarvitse sanoa ja tapa voi olla sovinnollisempi. Mies on taas tehnyt isomman työn. Hän on oppinut puhumaan tunteistaan. Ja isoin asia hänen päässään on tapahtunut sen suhteen, että hän ymmärtää sen, että kukaan ei hylkää häntä vaikka hän olisikin asioista eri mieltä ja tuo sen esille.

Meille on tullut myös kaksi lasta lisää ja heille opetamme sitä, että kaikki tunteet on sallittuja. Riidatkin ovat normaaleja asioita. Koko elämää ei voi elää myötäilemällä muita. Tärkeää vain on se, että riitelee reilusti ja että asiat sovitaan kun tunteet tasaantuu.

Riidat ovat normaaleja, kyllä, mutta kaiken kaataminen läheisten kannettavaksi ei ole kivaa. Oma äitini on hyvin temperamenttinen ihminen, kiihtyy nollasta sataan sekunnissa ja syyksi riittää kärpäsen kakka. Isä on saanut niskaansa paljon, mutta me lapset saimme kyllä osamme. Lapset ovat puolustuskyvyttömiä tuossa mikä jätti jäljet etenkin, kun tuohon aikaan sanojen lisäksi sateli iskut. Niin parisuhteessa kuin perheessä yleensäkin täytyisi riidoissa kunnioittaa kaikkia. Itse inhoan huutamista, olen sitä lapsuuteni kuunnellut. Nykyisessä suhteessa emme huuda mutta riitelemme, meidän riitamme ovat pieniäänisempiä muttei niistä tunteet puutu, viimeksi mies näytti pahan olonsa kyynelin. Kumpikaan ei halua loukata toista eikä sitä tehdäkään, mutta arjessa joskus vain väsymys, pettymykset ja väärinymmärrykset on pakko keskustella läpi. Hiljaisuus ja maton alle lakaisu ei toimi, siitä on kokemusta edellisessä liitossani.

Et haaveile turhaan. Itsekin inhoan riitelyä, enkä koe sen johtavan mihinkään. Jos asioita suhteessa pitää muuttaa, niin sitten niitä vaan muutetaan, ja ongelma on ratkaistu sillä. Ei riitelystä ole mitään hyötyä.

Onneksi olen löytänyt samalla tavalla ajattelevan ihmisen vierelleni. Me ei riidellä. Ainakaan vielä ei ole tullut vastaan sellaista tilannetta, että olisi tarvinnut!

a p kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en riitele. Onneksi olen löytänyt puolison, joka on myös tasainen, ja osaa purkaa asiat puhumalla. Kavahdan huutamista ja raivoa, ja lähden aina pois tilanteesta jossa riidellään. Se on niin tarpeetonta ja kamalaa, kun asiat pystyy selvittämään muutenkin.

Nimenomaan!! Silti tuntuu että tosi iso osa ihmisistä pitää riitelyä parisuhteessa täysin normaalina. Minä en osaa missään tilanteessa pitää toiselle huutamista normaalina, vaan erittäin kauheana asiana. 

 

Hyvin sanottu. Huutaminen ja kiukuttelu on tyhmien ihmisten tapa hoitaa asiat. En pysty arvostamaan huutavaa ihmistä, kunnioitus menee saman tien. Sama työelämässä. Asioita ei vain hoideta niin.

Riitely on minunkin mielestäni sitä, että asioista ollaan eri mieltä. Ihmisen pitää olla melkoinen tahdoton lapanen jos ei koskaan uskalla omaa kantaansa puolustaa. Se miten riidellään on sitten eri asia. Ihan mahtavaahan olisi jos kaikki pystyisivät hillittyyn ajatustenvaihtoon. Mutta kun meitä ihmisiä on erilaisia. Jotkut ovat vähemmän rauhallisempia kuin toiset.

Ystäväni, joka on lähempänä 50 ikävuotta, sairastui masennukseen parisen vuotta sitten. Hän on saanut terapiasta paljon apua. Yksi ydinsanoma hänelle sieltä on se, että pitää oppia ottamaan vastuu omasta elämästä. Ystäväni on ollut kohta 20 vuotta liitossa ja perheellinen. Ennen masennustaan hän aina kehui kuinka he eivät koskaan riitele. Hänen mielestään riitely on turhaa. Että hän on sen verran joustava ettei riitaa tule. Toisin sanoen heidän perheessään tehtiin kaikki aina sen mukaan mitä mies halusi. Nainen laittoi miehen ja lapset aina oman edun edelle. Näin tapahtui ainakin 15 vuotta kunnes sitten ei enää jaksanutkaan olla se joka asiassa joustava.

Tämä muistuttaa vähän tuolla edellä olevan kirjoittajan miehen kertomusta. Ammattiavun avulla ystäväni vihdoinkin pikkuhiljaa on alkanut uskaltaa tuoda omia tarpeitaan ja mielipiteitään esille. Siinä on liitto kriisissä kun mies on tottunut aina siihen, että asiat tehdään juuri niin kuin hän haluaa. Hän on tottunut sellaiseet joustavaan ja alistuvaan vaimoon ja nut puhaltaakin uudet tuulet. Saa nähdä kestääkö heidän liittonsa tätä kriisiä.

Tässäkin tämä ”mei ei riidellä koskaan kun se on turhaa” osoittautui ihan potaskaksi. Siinäkin kun pariskunta olisi alusta asti hionut kulmiaan toisille sopiviksi niin tässä tilanteessa ei oltaisi. Kun kaksi ihmistä elää yhdessä saman katon alla, tulee väkisinkin ristiriitatilanteita, jotka pitää ratkoa. Jos ei tule, kannattaa miettiä kumpi tässä on se osapuoli joka aina myötäilee. Ja onko sellainenkaan tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Riitely on yhtä kuin olla eri mieltä jostakin. Tempperamentista riippuen erimielisyydet käsitellään joko rauhallisemmin, toiset taas kiihkeämmin. Jälkimmäinenkin on ihan ok kunhan homma ei lähde lapasesta.

Mieheni on perheestä, jossa ei riidellä. Negatiivisia tunteita ei näytetä. Mistään vaikeista asioista ei keskustella. Minun lapsuuden perheeni on päinvastainen. Tajusin sen eron kyllä suhteemme alkuaikoina mutta vasta noin 7 vuoden yhdessä olon jälkeen homma läsähti silmille aika rajusti.

Olimme naimisissa ja yksi lapsi oli syntynyt. Kaikki meni päällisin puolin hyvin. Välillä oli pieniä riitoja ja luulin, että kaikki on ok. Kunnes ilmeni, että mies oli ihastunut toiseen ja ei ole tyytyväinen suhteeseemme. Sain raahattua mieheni pariterapiaan ja siellä asia alkoi avautua. Mieheni oli näiden vuosien ajan jättänyt sanomatta todella monesta häntä häiritsevästä asiasta koska ei halunnut riidellä. Koska ei osannut riidellä. Koska hänen mielestään riita tarkoitti automaattisesti eroa. Painekattila oli siis kasautunut seitsemän vuoden ajan ja hänen päässään ainoa mahdollinen ratkaisu asiaan oli vaihtaa uuteen.

Mieheni perheessä ollaan ihan mestareita piilottamaan tunteita ja mieheni on tällainen myös. Kun mietin, ja minulta kysyttiinkin asiasta, että etkö muka huomannut että toista ärsyttää niin vastaus oli ei. Totta kai välillä huomasi toisen hetkellisesti olevan ärtynyt mutta kuka ei välillä olisi. Oletin aina, että kyllä aikuinen ihminen osaa kertoa jos joku asia keittää liikaa yli. Mutta niinpä opin, että näin ei todellakaan ole. Ja että itseasiassa Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tunteitaan ilmaista. Suomessa on niin vahvana ollut vielä 70- ja 80 -luvuillakin syntyneillä se raskas vaikenemisen kulttuuri.

Tapauksesta on nyt yli 8 vuotta ja olemme edelleen yhdessä. Minä olen oppinut hillitsemään luonnettani. Joka asiasta ei tarvitse sanoa ja tapa voi olla sovinnollisempi. Mies on taas tehnyt isomman työn. Hän on oppinut puhumaan tunteistaan. Ja isoin asia hänen päässään on tapahtunut sen suhteen, että hän ymmärtää sen, että kukaan ei hylkää häntä vaikka hän olisikin asioista eri mieltä ja tuo sen esille.

Meille on tullut myös kaksi lasta lisää ja heille opetamme sitä, että kaikki tunteet on sallittuja. Riidatkin ovat normaaleja asioita. Koko elämää ei voi elää myötäilemällä muita. Tärkeää vain on se, että riitelee reilusti ja että asiat sovitaan kun tunteet tasaantuu.

Minulla on kokemus juuri tällaisesta ystävästä, kuin millainen miehesi oli. Erittäin hämmentävää. Luulin meidän olevan parhaita ystäviä, kunnes kaikki lopulta päättyi kuin seinään, kun hän purki kerralla kaiken vuosien aikana keräämänsä kaunan minuun.

Kaffepulla kirjoitti:

a p kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en riitele. Onneksi olen löytänyt puolison, joka on myös tasainen, ja osaa purkaa asiat puhumalla. Kavahdan huutamista ja raivoa, ja lähden aina pois tilanteesta jossa riidellään. Se on niin tarpeetonta ja kamalaa, kun asiat pystyy selvittämään muutenkin.

Nimenomaan!! Silti tuntuu että tosi iso osa ihmisistä pitää riitelyä parisuhteessa täysin normaalina. Minä en osaa missään tilanteessa pitää toiselle huutamista normaalina, vaan erittäin kauheana asiana. 

 

Hyvin sanottu. Huutaminen ja kiukuttelu on tyhmien ihmisten tapa hoitaa asiat. En pysty arvostamaan huutavaa ihmistä, kunnioitus menee saman tien. Sama työelämässä. Asioita ei vain hoideta niin.

Osa ihmisistä ei suostu kuuntelemaan, jos yrittää puhua nätisti, vaan mitätöi toista tai poistuu paikalta. Huutaminen voi silloin olla se viimeinen yritys saada viesti perille ennen kuin lopettaa tämän ihmisuhteen.

Itse en ainakaan halua sanoa jos olen eri mieltä. Voin rivien välistä vihjailla, mutta en sano suoraan sillä silloin toisen on reagoitava joko antamalla periksi minulle tai väittämällä vastaan. Jos toinen antaa periksi hän menettää kasvonsa tai jos on parisuhteesta kyse niin hän tulee onnettomaksi ja minun myötäily johtaa eroon. Jos taas toinen väittää vastaan niin minä tulen ahdistuneeksi koska olen vaatinut jotain kohtuutonta toiselta joten parisuhteessa sekin johtaa eroon.

En vain käsitä miksi ihmiset jatkavat sukulaisuus, ystävyys tai parisuhteita jos ovat olleet jostain eri mieltä. Jos joku sanoo minulle ettei pidä minusta niin ihan kohteliaisuudesta häntä kohtaan ja hänen pyynnöstään lopetan kaiken kanssakäymisen.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan halua sanoa jos olen eri mieltä. Voin rivien välistä vihjailla, mutta en sano suoraan sillä silloin toisen on reagoitava joko antamalla periksi minulle tai väittämällä vastaan. Jos toinen antaa periksi hän menettää kasvonsa tai jos on parisuhteesta kyse niin hän tulee onnettomaksi ja minun myötäily johtaa eroon. Jos taas toinen väittää vastaan niin minä tulen ahdistuneeksi koska olen vaatinut jotain kohtuutonta toiselta joten parisuhteessa sekin johtaa eroon.

En vain käsitä miksi ihmiset jatkavat sukulaisuus, ystävyys tai parisuhteita jos ovat olleet jostain eri mieltä. Jos joku sanoo minulle ettei pidä minusta niin ihan kohteliaisuudesta häntä kohtaan ja hänen pyynnöstään lopetan kaiken kanssakäymisen.

Heikot sosiaaliset taidot. Voisit hyötyä terapiasta.

Vierailija kirjoitti:

Opetelkaa riitelemään, ihmiset! Näennäinen rauhallisuus ja riidattomuuden ihannointi on usein vain kyvyttömyyttä kokea ja osoittaa aitoja tunteita. Siinä voi käydä niin, että ne tunteet kertyvät painekattilaan, joka lopulta poksahtaa. Parempi riidellä (rakentavasti tietty) kun vältellä ristiriitoja. Ne ovat kuitenkin normaali osa ihmiselämää.

Jos rauhallisuus ja riidattomuus ei olekaan näennäistä. Tuo "riitelemisen ihannointi" maalaa rauhallisista pariskunnista aina sellaisen "virtahepo olohuoneessa" kuvan, kuin rauhallisuus olisi aina hyssyttelyä ja asioiden maton alle lakaisemista. Onhan sekin valitettavasti totta monessa perheessä, mutta on myös pariskuntia, jotka osaavat keskustella rakentavasti, toista kuunnellen, etteivät asiat eskaloidu riidaksi. Ilman padottuja tunteita, koska on paljon helpompi ottaa vaikeatkin asiat esille, kun ei tarvitse pelätä, räjähtääkö se toinen heti ihan täysin ("vaikka ainahan se parin päivän päästä sitten rauhoittuu...")

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan halua sanoa jos olen eri mieltä. Voin rivien välistä vihjailla, mutta en sano suoraan sillä silloin toisen on reagoitava joko antamalla periksi minulle tai väittämällä vastaan. Jos toinen antaa periksi hän menettää kasvonsa tai jos on parisuhteesta kyse niin hän tulee onnettomaksi ja minun myötäily johtaa eroon. Jos taas toinen väittää vastaan niin minä tulen ahdistuneeksi koska olen vaatinut jotain kohtuutonta toiselta joten parisuhteessa sekin johtaa eroon.

En vain käsitä miksi ihmiset jatkavat sukulaisuus, ystävyys tai parisuhteita jos ovat olleet jostain eri mieltä. Jos joku sanoo minulle ettei pidä minusta niin ihan kohteliaisuudesta häntä kohtaan ja hänen pyynnöstään lopetan kaiken kanssakäymisen.

Heikot sosiaaliset taidot. Voisit hyötyä terapiasta.

Ei terapiakaan auta ketään aina joustamaan. Jossain vaiheessa jousto loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Opetelkaa riitelemään, ihmiset! Näennäinen rauhallisuus ja riidattomuuden ihannointi on usein vain kyvyttömyyttä kokea ja osoittaa aitoja tunteita. Siinä voi käydä niin, että ne tunteet kertyvät painekattilaan, joka lopulta poksahtaa. Parempi riidellä (rakentavasti tietty) kun vältellä ristiriitoja. Ne ovat kuitenkin normaali osa ihmiselämää.

Juuri parisuhdeterapiassa juuri opeteltiin järkevään riitelyyn:

Väkivallaton vuorovaikutus (Nonviolent communication, NVC) on Marshall Rosenbergin kehittämä vuorovaikutusmenetelmä, jolla pyritään selkeyttämään kuuntelemista ja puhumista. Sitä käytetään erityisesti kriittisissä tilanteissa, joissa ihmisten välistä kommunikaatiota on poikkeuksellisen vaikeaa saada toimimaan.

Suosittelen. 

Yksi ikivanha pari sanoi, että heidän onnensa salaisuus on että riitelevät eri aikaan. Aika monestihan näin menee, ihminen hermostuu jostain omasta jutustaan. Riippuu toisen kypsyydestä mitä tekee kun näkee toisen olevan kiukkuinen: ärsyyntyykö itsekin vai antaako toisen rauhoittua ennen kuin puhutaan asiat läpi. Keskustelu silloin kun jompi kumpi on hyvin vihainen ei varmasti auta parisuhdetta, avoin keskustelu sen jälkeen kun on rauhoitettu ja kyetään kuuntelemaan kumppania kannattaa.

Tässä keskustelussa käy hyvin ilmi, että ihmiset tarkoittavat "riitelyllä" ihan eri asioita. Jostain syystä fraasia "riitely on ihan normaali osa parisuhdetta" tai "kaikissa perheissä riidellään" käyttävät yleensä juuri ne, jotka riitelevät sillä aggressiivisella ja loukkaavalla tavalla, jota kukaan asiantuntija ei suosittele.

Mun mielestä taas erimielisyys on aivan eri asia kuin riita. Riidassa ollaan vihaisia henkilölle, huudetaan ja loukataan sekä pidetään mykkäkoulua, erimielisyydessä taas mielipiteet jostain asiasta poikkeaa toisistaan ja saatetaan olla hieman ärtyisiä.

Erimielisyyksiä meillä mieheni kanssa kyllä on aivan normaaliin tapaan, mutta riitoja ei ole ollut yhtään emmekä ole koskaan esim. haukkuneet toisiamme. Asiat eivät kehity riidoiksi kun molemmat kertovat aina kun jokin vaivaa, ja molemmat myös kysyvät toiselta onko kaikki ok, jos toinen vaikuttaa alakuloiselta. AP:n toive siitä että kotona olisi turvaisa olla on mielestäni ihan kohtuullinen.

Vierailija kirjoitti:

Opetelkaa riitelemään, ihmiset! Näennäinen rauhallisuus ja riidattomuuden ihannointi on usein vain kyvyttömyyttä kokea ja osoittaa aitoja tunteita. Siinä voi käydä niin, että ne tunteet kertyvät painekattilaan, joka lopulta poksahtaa. Parempi riidellä (rakentavasti tietty) kun vältellä ristiriitoja. Ne ovat kuitenkin normaali osa ihmiselämää.

Juuri näin!

Tällaisissa aloituksissa vain tahdotaan luoda sellainen mielikuva, ettei sellainen ihminen, joka joskus korottaa ääntään, tai uskaltaa olla asioista eri mieltä, voi olla kiltti, tunteellinen ja empaattinen. Pikemminkin kyseenalaistaisin sellaisten joojoo ihmisten aidon empaattisuuden, jotka eivät ole koskaan mistään asioista eri mieltä ja häipyvät metsään, kun kuulevat jonkun korottavan ääntään.

Rehelliseen parisuhteeseen kuuluu pienet riidat ja erimielisyydet ja kiukuttelutkin. Ei ihminen voi aidosti olla aina vain hyvällä päällä. Tällä en missään nimessä tarkoita sitä, että toisella on aina oikeus kaataa aina kaiken paskansa toisen niskaan, enkä myöskään sitä, että eletään jatkuvassa riitelyn ja vittuilun ilmapiirissä. Joskus vaan on pakko päästää paineet pihalle, mutta sitä ei saa tehdä niin, että huutaa toiselle kurkku suorana ja sen jälkeen häipyy ovet paukkuen pihalle, vaan asiat pitää keskustella loppuun niin, ettei kummallekaan jää mitään hampaankoloon, traumoista puhumattakaan.