Lue keskustelun säännöt.
Onkohan tämä "vahvuuteni" vain luonteenpiirre, opittu tapa, vai joku persoonallisuushäiriö
25.10.2018 |
Pärjään tosi vahvasti itsekseni, en tukeudu kehenkään, en pyydä apua keltään, harkitsen tarkkaan, järjestän, mitoitan ja teen kaikki asiat niin, että pärjään itse. Minulla on myös varasuunnitelmat, että mitä teen jos jotain pahaa tapahtuu.
En valita mistään kenellekään, työni hoidan kuten kuuluu, säästäväinen olen, pidän huolta itsestäni ja lapsistani, kaikki hoidan säntillisesti, kodin, puhtaat vaatteet lapsille, laskut ajallaan.
Kavereita ja mies mulla on, ja he ovat rakkaita ja pidän heidät mielellään elämässäni, mutta heillekään en juuri murheitani jaa, käsittelen ne itsekseni. En ole koskaan itkenyt kenenkään nähden. Huomasin myös että jotenkin ajattelen heistäkin niin, että vaikka menettäisin ystäväni ja mieheni, pärjäisin silti, en edes tiedä surisinko asiaa kauaa..? En siksi ettenkö rakastaisi,mutta jo lähtökohtaisesti ajattelen heidän olevan tässä aina vain "juuri nyt", en "aina".
Toisaalta minun on vaikea myöskään itse kestää, jos joku (muu kuin lapseni) ripustautuu ja tukeutuu minuun liikaa. Ärsyynnyn siitä, ja se ahdistaa minua. Haluaisin, että jokainen seisoo omilla jaloillaan.
Mietin joskus, mahtaako tämä juontua lapsuudesta, jolloin koin että minun tuli yksin selvitä ja pärjätä, äitini oli masentunut ja arka, hän itki ongelmiaan mulle, pelkäsi ihmisiä, minä en uskaltanut omilla ongelmillani vaivata häntä, koska koin että olisin lisännyt taakkaansa. Pidin ongelmani itselläni. Isääni tapasin harvoin.
Vaatteista ym. piti huolehtia ala-asteikäisenä itse, muistan kun kaverin luona katsoin kateellisena, kuinka kaverin äiti toi kaverin vaatekaappiin pinon puhdasta, viikattua pyykkiä. Mietin kuinka ihanaa olisikaan lähteä aamuisin kouluun, kun omastakin kaapista voisi vaan ottaa puhtaat ja ehjät vaatteet, jotka laittaa päälleen, eikä tarvitsisi likaisista pyykkipinoista etsiä vähiten likaista päällepantavaa.
Samoin inhosin uusia tilanteita, koulun joulujuhlia, sukujuhlia, virastoissa asioimista tms, jonne piti mennä äidin kanssa. Itseäkin lapsena jännitti ja pelotti, olisi ollut ihana voida tukeutua äitiin ja olla huoleton lapsi, mutta minun piti olla se vahva, äitini tukeutui minuun sosiaalisen pelkonsa vuoksi. Laittoi minut menemään edeltä, pyysi minua hoitamaan puhumiset aikuisten kanssa jne. Jännitti hirveästi ja stressasin miten äiti selviytyy ja minä itse aikuisten maailmassa.
Älkääkä nyt saako vääriä käsityksiä, olen ystävällinen, lämmin, hyvä kuuntelija, näin minulle on sanottu usein. Onnellinen nykyään, stressitön (olen mitoittanut kaiken elämässäni niin, että jaksan varmasti) Elämänhallinta on minulla todella hyvin hoidossa, ja olen siitä jopa ylpeä. Aina on ruokaa jääkaapissa, laskut maksettu ja rahaa säästössä, viikattua puhdasta vaatetta lapsille kaapissa, koti perussiisti. Enkä IKINÄ, ikinä ole itkenyt lasteni edessä. Ja äitinikin on tervehtynyt ja meillä on hyvät välit. Toki se olen edelleen minä, joka pidän äidistä huolta. Lainaan/annan rahaa, tuen, autan.
Mutta kunhan olen havahtunut miettimään asioita ja toimintaani nykyään, kun olen verrannut elämääni ja toimintaani muihin ikäisiini.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Mitä pelkäät että tapahtuu, jos kokisitkin välittäväsi jostain niin paljon että sen menettäminen harmittaisi? Pelkäät tod näk hylätyksi tulemista niin paljon että olet sammuttanut osan tunne-elämästäsi. Ei se ainakaan tervettä ole.
Ei ole, välttelevässä kiintymyssuhdetyylissä on kyse jonkin asteisesta dissosiaatiosta. Pystyäkseen toimimaan halutulla tavalla on ihminen katkaissut osittain yhteyden tunteisiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.
Jos aloittaja kokisi kaiken olevan hyvin, niin tuskin hän olisi tätä aloitusta tänne laatinut.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa, että käsitteletkö surun, vihan, pettymyksen tunteet aidosti vai siirrätkö ne sivuun? Onko niitä? Perustuuko vahvuutesi hallinnantunteeseen?
Kysyn aidosta mielenkiinnosta. Järkevyydessä ei ole mitään pahaa, kunhan se ei ole pakoa tai suojakeino vaikeita tunteita vastaan...
Tunnistan tuon fiiliksen, että on vaikea olla empaattinen ja myötätuntoinen toisia kohtaan, jos ollaan jatkuvasti saman ongelman äärellä. Koska minä itsekin selvitin omat ongelmani itse ilman muiden apua ja tukea, miksei tuo toinenkin. Totuus omassa elämässäni oli se, että sain ex-mieheltäni paljonkin tukea huomaamatta sitä. Avioeron myötä tajusin kuinka paljon.
Totta kai minulla on surun, vihan ja pettymyksen tunteita. Ja mielestäni käsittelenkin ne. Mietin ja pohdin niitä, syitä, seurauksia, miten parhaiten pääsisin yli, onko jotain opittavaa, onko jotain positiivisia puolia. Päänsisäistä puhetta itsekseni, lohdutan, tsemppaan ja kannustan itse itseäni. Itkenkin jos itkettää, mutta vain yksin ollessani. Kirjoitan välillä päiväkirjaa, työstän ajatuksiani. Asenteeni on kuitenkin melko positiivinen nykyään, lapsena olin niin ahdistunut ja peloissani välillä, että siihen verrattuna näin aikuistuttuani elämä on tuntunut paljon helpommalta, kevyeltä. Lapsena ongelmat ja pelot saivat isot mittasuhteet, aikuisena ne osaa mitoittaa paremmin.
Ja tokihan minäkin saan esim. mieheltäni tukea. Vaikken murheitani hänelle jaakaan, hän on silti siinä ja auttaa konkreettisissa asioissa. Talvirenkaat juuri vaihtoi autooni, esimerkiksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tottakai lapsuus ja aikainen itsenäistyminen, turvan puute on muokannut sinua ja selittää, miksi olet muovautunut sellaiseksi kuin olet. Olet vahvempi kuin moni, koska sinun on ollut pakko olla, mutta et silti ole katkeroitunut.
Olet rakentanut oman elämäsi, saanut perheen, osaat olla onnellinen - sinä olet selvinnyt, ponnistanut huonoista lähtökohdista hyvään elämään.
Saat olla juuri sellainen kuin olet, ja hyvä tuollaisena.
Kuulostat entiseltä psykologiltani, jota suurella lämmöllä muistelen.
Samantapaisia kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, äidistä jonka edessä ei saanut olla heikko. Kasvoin vahvaksi ja itsenäiseksi aikuiseksi, joka ei tukeutunut keneenkään vaan oli - aivan mielellään - tuki ja turva toisille. Empaattinen ja hellä muille, mutta itselleni tiukka. Niinhän siinä sitten kävi, että sairastuin vakavaan masennukseen. Nykyään pyydän apua ja annan ystävien hoivata, kun tarvin sitä. Itken usein. Vahvimmillani olin sairain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.
Itse ainakin koen miehenä tämän ketjun hyvin mielenkiintoiseksi.
M44
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.
Itse ainakin koen miehenä tämän ketjun hyvin mielenkiintoiseksi.
M44
Mikä sinua tässä kiinnostaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.
Itse ainakin koen miehenä tämän ketjun hyvin mielenkiintoiseksi.
M44
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli on yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa, joten ei välttämättä ole mikään ihme, jollet näe mitään ongelmaa. Moni on huono kyseenalaistamaan omaa toimintaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa, että käsitteletkö surun, vihan, pettymyksen tunteet aidosti vai siirrätkö ne sivuun? Onko niitä? Perustuuko vahvuutesi hallinnantunteeseen?
Kysyn aidosta mielenkiinnosta. Järkevyydessä ei ole mitään pahaa, kunhan se ei ole pakoa tai suojakeino vaikeita tunteita vastaan...
Tunnistan tuon fiiliksen, että on vaikea olla empaattinen ja myötätuntoinen toisia kohtaan, jos ollaan jatkuvasti saman ongelman äärellä. Koska minä itsekin selvitin omat ongelmani itse ilman muiden apua ja tukea, miksei tuo toinenkin. Totuus omassa elämässäni oli se, että sain ex-mieheltäni paljonkin tukea huomaamatta sitä. Avioeron myötä tajusin kuinka paljon.
Totta kai minulla on surun, vihan ja pettymyksen tunteita. Ja mielestäni käsittelenkin ne. Mietin ja pohdin niitä, syitä, seurauksia, miten parhaiten pääsisin yli, onko jotain opittavaa, onko jotain positiivisia puolia. Päänsisäistä puhetta itsekseni, lohdutan, tsemppaan ja kannustan itse itseäni. Itkenkin jos itkettää, mutta vain yksin ollessani. Kirjoitan välillä päiväkirjaa, työstän ajatuksiani. Asenteeni on kuitenkin melko positiivinen nykyään, lapsena olin niin ahdistunut ja peloissani välillä, että siihen verrattuna näin aikuistuttuani elämä on tuntunut paljon helpommalta, kevyeltä. Lapsena ongelmat ja pelot saivat isot mittasuhteet, aikuisena ne osaa mitoittaa paremmin.
Ja tokihan minäkin saan esim. mieheltäni tukea. Vaikken murheitani hänelle jaakaan, hän on silti siinä ja auttaa konkreettisissa asioissa. Talvirenkaat juuri vaihtoi autooni, esimerkiksi.
Ap
Eihän tuossa ole mitään ongelmaa, jos koet olevasi onnellinen aidosti ja tunne-elämä on tyydyttävä. Ulkoisesti asiat ovat mitä ilmeisimmin kunnossa, jos sisäisestikin, niin sen kun nauttii elämästä. Jos taas tunne-elämässä tuntuu kaiherrusta, tyhjyyttä, yhteydentunne muihin ihmisiin puuttuu, niin sitten itsetutkistelu/terapia voisi olla paikallaan. Mut vastauksen tähän tiedät vain itse...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinussa on samoja piirteitä kuin minussa. Olen joutunut pärjäämään aina yksin ja aikuistuin todella varhain. Olen henkisesti vahva.
Lapsena toiset lapset itkivätidilleen mutta minä pärjäsin jo varsin varhain ilman aikuisia. Enkä olisi heiltä apua edes saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olet kehittänyt lapsuuden vaillejäämisestä näennäisen vahvuuden. Sisimmässäsi kiellät itseltäsi sen kipeimmän tosiasian, että ihminen on lopulta riippuvainen toisesta ihmisestä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä pelkäät että tapahtuu, jos kokisitkin välittäväsi jostain niin paljon että sen menettäminen harmittaisi? Pelkäät tod näk hylätyksi tulemista niin paljon että olet sammuttanut osan tunne-elämästäsi. Ei se ainakaan tervettä ole.
Joo, kyllä aika karulta kuulosti ap:n kuvailu siitä, että ei varmaan surisi perheenjäsenten menetystä kauan ja ajattelee heidän olevan siinä "juuri nyt, muttei aina" tms. Uskoisin useimmille ihmisille olevan aika kestämätön ajatus menettää esim. lapsensa, eikä sitä halua edes kuvitella, kun tuntuu, ettei selviäisi sellaisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinussa on samoja piirteitä kuin minussa. Olen joutunut pärjäämään aina yksin ja aikuistuin todella varhain. Olen henkisesti vahva.
Kovuudeksi ja normaalien, inhimillisten ominaisuuksien kieltämiseksi sanoisin tuollaista kuin ap:llä, en vahvuudeksi. Olen pahoillani, että jotkut joutuvat kehittämään tuollaisia selviytymiskeinoja.
Minä olen/olin kuin ap, mutta se katkaisi kamelin selän kun akka vei mennessään ainoan lapsen, sen jälkeen en ole oikein saanut elämässä mistään kiinni, maksan laskut kun sattuu huvittamaan, töissä käyn pakosta, kotona istun ja ihmettelen, koneellisesti suoritan pakolliset hommat.
Mielessä on käynyt kaulakiikkukin, tuntuu että pitäisi varmaan myydä talo ja autot pois, lopettaa työt ja muuttaa johonkin vuokra yksiöön loppuelämäksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä pelkäät että tapahtuu, jos kokisitkin välittäväsi jostain niin paljon että sen menettäminen harmittaisi? Pelkäät tod näk hylätyksi tulemista niin paljon että olet sammuttanut osan tunne-elämästäsi. Ei se ainakaan tervettä ole.
Joo, kyllä aika karulta kuulosti ap:n kuvailu siitä, että ei varmaan surisi perheenjäsenten menetystä kauan ja ajattelee heidän olevan siinä "juuri nyt, muttei aina" tms. Uskoisin useimmille ihmisille olevan aika kestämätön ajatus menettää esim. lapsensa, eikä sitä halua edes kuvitella, kun tuntuu, ettei selviäisi sellaisesta.
Luepas aloitukseni uudelleen, luit meinaan väärin. Kirjoitin, että jos menettäisin ystäväni ja mieheni, en välttämättä surisi kauaa. (Siis elämäni ei romahtaisi, kykenisin jonkin ajan kuluttua menemään eteenpäin). Lapsia en siinä maininnut, ihan tarkoituksellisesti. He ovat kyllä "heikko kohtani", jos menettäisin heidät, olisi kyllä todella, todella kova paikka.
Vähän tarkkuutta, kiitos.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Meillä isä oli masentunut. Hänen kiintymyssuhdetyylinsä oli välttelevä. Hän ilmeisesti siksi usein ärtynyt lasten tarvitsevuudesta. Itse olen joutunut terapiassa opettelemaan sitä, että on aivan normaalia tukeutua toisiin ihmisiin. Silti yhä huomaan ylisuorittavani ihmisuhteita "kaikki on minusta kiinni"- mentaliteetilla.
Tuntuu vaikealta myöntää itselleen, että läheisissä ihmissuhteissa on aina jossain määrin riippuvainen toisten tuesta ja huomiosta. Jollain tavalla oma tarvitsevuus yhä hävettää, vaikka tiedostaakin ettei siinä ole mitään pahaa. Kun oma tunteiden käsittely on hankalaa, niin toisten vaikeat tunteet alkavat helposti ärsyttää. Mutta tätähän elämä on, sen opettelua miten eletään itsensä ja toisten kanssa.
Tuttua täälläkin. Muuten ihan tasapainoinen ja elämää monelta kantilta ajatteleva olen, ymmärrän monenlaisia ihmisiä ja syitä ihmisten käytökseen, itseni mukaan lukien. Mutta toiseen ihmiseen tukeutuminen on käsittämättömän vaikeaa, paniikkihäiriö nostaa päätään helposti. Inhoan sitä luottamusharjoitusta, missä toinen on sun takana ja ottaa kiinni.
Ap, olet hienosti selvinnyt elämästäsi ja osaat analysoida sitä. Tunnut olevan myös ihan tasapainoinen, työteliäs ihminen. Kannat vastuusi hyvin. Jos kuitenkin joskus tuntuu siltä,että haluaisit tutustua siihen hieman spontaanimpaankin ja sattumia kohtaavaan minuuteesi, ota vähän rennommin - joskus. Älä suunnittele kaikkea, vaan tutustu siihen leikkivään minuuteesikin. Olet loistoyksilö ja pieni sattumien kultasade valaisisi vielä enemmän upeaa minuuttasi.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai lapsuus ja aikainen itsenäistyminen, turvan puute on muokannut sinua ja selittää, miksi olet muovautunut sellaiseksi kuin olet. Olet vahvempi kuin moni, koska sinun on ollut pakko olla, mutta et silti ole katkeroitunut.
Olet rakentanut oman elämäsi, saanut perheen, osaat olla onnellinen - sinä olet selvinnyt, ponnistanut huonoista lähtökohdista hyvään elämään.
Saat olla juuri sellainen kuin olet, ja hyvä tuollaisena.
Näin juuri. Toki tuo lapsuus on vaikuttanut, mutta lopuksi kaikki on hyvin. Ei tartte nähdä ongelmia jos niitä ei ole. Tuo että haluat että jokainen seisoo omilla jaloillaan, on mullekin tuttu tunne. Sairaan vanhuksen kanssa siitä on kyllä joustettava. Ihan kuten niiden lastenkin kanssa.
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.