Lue keskustelun säännöt.
Onkohan tämä "vahvuuteni" vain luonteenpiirre, opittu tapa, vai joku persoonallisuushäiriö
25.10.2018 |
Pärjään tosi vahvasti itsekseni, en tukeudu kehenkään, en pyydä apua keltään, harkitsen tarkkaan, järjestän, mitoitan ja teen kaikki asiat niin, että pärjään itse. Minulla on myös varasuunnitelmat, että mitä teen jos jotain pahaa tapahtuu.
En valita mistään kenellekään, työni hoidan kuten kuuluu, säästäväinen olen, pidän huolta itsestäni ja lapsistani, kaikki hoidan säntillisesti, kodin, puhtaat vaatteet lapsille, laskut ajallaan.
Kavereita ja mies mulla on, ja he ovat rakkaita ja pidän heidät mielellään elämässäni, mutta heillekään en juuri murheitani jaa, käsittelen ne itsekseni. En ole koskaan itkenyt kenenkään nähden. Huomasin myös että jotenkin ajattelen heistäkin niin, että vaikka menettäisin ystäväni ja mieheni, pärjäisin silti, en edes tiedä surisinko asiaa kauaa..? En siksi ettenkö rakastaisi,mutta jo lähtökohtaisesti ajattelen heidän olevan tässä aina vain "juuri nyt", en "aina".
Toisaalta minun on vaikea myöskään itse kestää, jos joku (muu kuin lapseni) ripustautuu ja tukeutuu minuun liikaa. Ärsyynnyn siitä, ja se ahdistaa minua. Haluaisin, että jokainen seisoo omilla jaloillaan.
Mietin joskus, mahtaako tämä juontua lapsuudesta, jolloin koin että minun tuli yksin selvitä ja pärjätä, äitini oli masentunut ja arka, hän itki ongelmiaan mulle, pelkäsi ihmisiä, minä en uskaltanut omilla ongelmillani vaivata häntä, koska koin että olisin lisännyt taakkaansa. Pidin ongelmani itselläni. Isääni tapasin harvoin.
Vaatteista ym. piti huolehtia ala-asteikäisenä itse, muistan kun kaverin luona katsoin kateellisena, kuinka kaverin äiti toi kaverin vaatekaappiin pinon puhdasta, viikattua pyykkiä. Mietin kuinka ihanaa olisikaan lähteä aamuisin kouluun, kun omastakin kaapista voisi vaan ottaa puhtaat ja ehjät vaatteet, jotka laittaa päälleen, eikä tarvitsisi likaisista pyykkipinoista etsiä vähiten likaista päällepantavaa.
Samoin inhosin uusia tilanteita, koulun joulujuhlia, sukujuhlia, virastoissa asioimista tms, jonne piti mennä äidin kanssa. Itseäkin lapsena jännitti ja pelotti, olisi ollut ihana voida tukeutua äitiin ja olla huoleton lapsi, mutta minun piti olla se vahva, äitini tukeutui minuun sosiaalisen pelkonsa vuoksi. Laittoi minut menemään edeltä, pyysi minua hoitamaan puhumiset aikuisten kanssa jne. Jännitti hirveästi ja stressasin miten äiti selviytyy ja minä itse aikuisten maailmassa.
Älkääkä nyt saako vääriä käsityksiä, olen ystävällinen, lämmin, hyvä kuuntelija, näin minulle on sanottu usein. Onnellinen nykyään, stressitön (olen mitoittanut kaiken elämässäni niin, että jaksan varmasti) Elämänhallinta on minulla todella hyvin hoidossa, ja olen siitä jopa ylpeä. Aina on ruokaa jääkaapissa, laskut maksettu ja rahaa säästössä, viikattua puhdasta vaatetta lapsille kaapissa, koti perussiisti. Enkä IKINÄ, ikinä ole itkenyt lasteni edessä. Ja äitinikin on tervehtynyt ja meillä on hyvät välit. Toki se olen edelleen minä, joka pidän äidistä huolta. Lainaan/annan rahaa, tuen, autan.
Mutta kunhan olen havahtunut miettimään asioita ja toimintaani nykyään, kun olen verrannut elämääni ja toimintaani muihin ikäisiini.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet lapsuutesi seurauksena omaksunut välttelevän kiintymyssuhdetyylin. Täältä voit lukea siitä lisää. http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisu…
Ei kuulostanut musta tuolta. Ap:han nimenomaan uskaltaa kritisoida äitiään! Eikä suinkaan puolustele. Ja uskaltaa rakastaa ja kiintyä.
Parempi on olla riippumaton niin pitkälle kuin se on mahdollista, tottakai jokainen tarvitsee muita, mutta ei ole hyvä olla liian riippuvainen, jos on terve. Itkeä voi tottakai muiden nähden, lastenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on yhtymäkohtia menneisyydessä, mutta minun äitini oli mukava ihminen, joka piti vaatteistani kyllä huolen. Sen sijaan hän ei osannut pitää minusta henkisesti huolta enkä minäkään voinut rasittaa häntä esimerkiksi surulla isästäni vaan käsittelin sen alle kouluiästä asti täysin yksin.
Aikuisena me olemme täysin erilaiset. Minä haistelen läheisteni tunnetiloja todella tarkalla vaistolla ja yritän hoivata ja auttaa välillä väsymiseen asti (läheiset, ystävät, työkaverit, asiakkaat). Istun sairaalasängyn vieressä ja käyn kaupassa ja ulkoilutan koiraa ja lohdutan ja kuuntelen. En edelleenkään osaa pyytää toisilta kuin äärimmäisen harvoin ja pakkoraossa. Joskus rakkaussuhteessa avaan itseni ja haavoitun, koska miehet eivät vaan ole mitään huolenpitäjiä ja sitten suhde kaatuu jne.
Varmaan riippuu siitä, joudutko tuon "vahvuutesi" ja "itsenäisyytesi" kanssa jatkuvasti ongelmiin muiden kanssa.
Kuulostaa lähinnä sitä, että olet varmasti saanut osaksesi myös oikeanlaisia huomionosoituksia lapsena, mutta toisaalta sinut on koulittu pärjäämään itsenäisesti. Pystyt ehkä näkemään itsesi riippumattomana, mutta pohjimmiltasi olet epävarma itsestäsi. Vaativuutta?
Koko ketju kuin suoraan omasta suusta. Mies kritisoi tätä vähän aikaa sitten, koska olen kuulemma "emotionaalisesti" kokoajan vähän etäällä. Annan rakkautta, huomiota ja hellyyttä päivittäin mutta jotenkin näen jatkuvasti seurustelun vaan yhdenlaisena ihmissuhteena muiden joukossa jotka voivat loppua koska vaan eikä niihin kannata kiintyä liikaa - työkaverit, hyvänpäiväntutut, harrastuskaverit, parhaat ystävät. Joku sanoikin sen täällä hyvin, en halua olla riippuvainen muista ihmisistä. Silti olen sosiaalinen, ystävällinen ja hauskaa seuraa. Lähimpiä ystäviä autan aina tarpeen tullen.
Minun äitini oli myös tavallaan etäinen, en muista koskaan sanoneeni rakastavani häntä eikä siltä tunnu tänäkään päivänä. Hänellä oli myös tapana reagoida purskahtamalla itkuun tai huutoraivoon, josta sain jo lapsena viestin että häneen ei voi luottaa. Näin opinkin käsittelemään rankatkin asiat(koulukiusaus, pahoinpidellyksi tuleminen sun muut) yksin koska ajattelin että äiti ei kestä niitä. Kerran n 5-vuotiaana olin vuotava haava takaraivossa puoli päivää tarhassa kertomatta kellekkään, vedin pipon päähän ja vasta päivän lopussa tädit huomasivat. Muistan silloinkin pelänneeni äidin reaktiota enemmän kuin itse damagea, sain kivasti sitten tikit päähän.
Pitääpä tutustua enemmän tuohon välttelevään kiintymyssuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli aloittajalla on kaikki hyvin ja silti pitää oikein kaivamalla kaivaa ongelmia? En kyllä ikinä ymmärrä naisia. Jos on huonosti, märistään, jos on hyvin, ollaan paranoidin ahdistuneita ja etsitään vikaa tikulla. Onko nyt niin että do or don't, you're damned.
RUpeapa vaikka kirjoittamaan päiväkirjaa tai tekemään hyväntekeväisyystöitä niin vähenee tuo oman navan kaivelu.
Itse ainakin koen miehenä tämän ketjun hyvin mielenkiintoiseksi.
M44
Mikä sinua tässä kiinnostaa?
Ihmisten tunne-elämä ja sen haavoittuvuudet.
M44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koko ketju kuin suoraan omasta suusta. Mies kritisoi tätä vähän aikaa sitten, koska olen kuulemma "emotionaalisesti" kokoajan vähän etäällä. Annan rakkautta, huomiota ja hellyyttä päivittäin mutta jotenkin näen jatkuvasti seurustelun vaan yhdenlaisena ihmissuhteena muiden joukossa jotka voivat loppua koska vaan eikä niihin kannata kiintyä liikaa - työkaverit, hyvänpäiväntutut, harrastuskaverit, parhaat ystävät. Joku sanoikin sen täällä hyvin, en halua olla riippuvainen muista ihmisistä. Silti olen sosiaalinen, ystävällinen ja hauskaa seuraa. Lähimpiä ystäviä autan aina tarpeen tullen.
Minun äitini oli myös tavallaan etäinen, en muista koskaan sanoneeni rakastavani häntä eikä siltä tunnu tänäkään päivänä. Hänellä oli myös tapana reagoida purskahtamalla itkuun tai huutoraivoon, josta sain jo lapsena viestin että häneen ei voi luottaa. Näin opinkin käsittelemään rankatkin asiat(koulukiusaus, pahoinpidellyksi tuleminen sun muut) yksin koska ajattelin että äiti ei kestä niitä. Kerran n 5-vuotiaana olin vuotava haava takaraivossa puoli päivää tarhassa kertomatta kellekkään, vedin pipon päähän ja vasta päivän lopussa tädit huomasivat. Muistan silloinkin pelänneeni äidin reaktiota enemmän kuin itse damagea, sain kivasti sitten tikit päähän.
Pitääpä tutustua enemmän tuohon välttelevään kiintymyssuhteeseen.
Tästä muistin jo unohtuneen jutun mun lapsuudesta. Poltin käsivarteni tosi pahasti kuumassa höyryssä, en uskaltanut kertoa sitä kenellekään. Äitini huomasi vääntelehtimisen ja kuten ollakaan, sain ensin haukkuryöpyn siitä, että olin ollut niin typerä. Hoivasi toki sen jälkeen, ei jäänyt arpea. Toi välttelevä kiintymyssuhde tuntuu tutulta, paitsi etten ole mitenkään pätemisenhaluinen, en upottaudu työhön tai harrastukseen.
Pyrit järjellistämään asioita ja kiellät tunnetason tarpeesi. Olet loppujen lopuksi vaille jäänyt: liian itsenäinen silloin, kun olisi ollut hyvä olla vielä riippuvainen ja turvautua vanhempien huolenpitoon ja apuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko ketju kuin suoraan omasta suusta. Mies kritisoi tätä vähän aikaa sitten, koska olen kuulemma "emotionaalisesti" kokoajan vähän etäällä. Annan rakkautta, huomiota ja hellyyttä päivittäin mutta jotenkin näen jatkuvasti seurustelun vaan yhdenlaisena ihmissuhteena muiden joukossa jotka voivat loppua koska vaan eikä niihin kannata kiintyä liikaa - työkaverit, hyvänpäiväntutut, harrastuskaverit, parhaat ystävät. Joku sanoikin sen täällä hyvin, en halua olla riippuvainen muista ihmisistä. Silti olen sosiaalinen, ystävällinen ja hauskaa seuraa. Lähimpiä ystäviä autan aina tarpeen tullen.
Minun äitini oli myös tavallaan etäinen, en muista koskaan sanoneeni rakastavani häntä eikä siltä tunnu tänäkään päivänä. Hänellä oli myös tapana reagoida purskahtamalla itkuun tai huutoraivoon, josta sain jo lapsena viestin että häneen ei voi luottaa. Näin opinkin käsittelemään rankatkin asiat(koulukiusaus, pahoinpidellyksi tuleminen sun muut) yksin koska ajattelin että äiti ei kestä niitä. Kerran n 5-vuotiaana olin vuotava haava takaraivossa puoli päivää tarhassa kertomatta kellekkään, vedin pipon päähän ja vasta päivän lopussa tädit huomasivat. Muistan silloinkin pelänneeni äidin reaktiota enemmän kuin itse damagea, sain kivasti sitten tikit päähän.
Pitääpä tutustua enemmän tuohon välttelevään kiintymyssuhteeseen.
Tästä muistin jo unohtuneen jutun mun lapsuudesta. Poltin käsivarteni tosi pahasti kuumassa höyryssä, en uskaltanut kertoa sitä kenellekään. Äitini huomasi vääntelehtimisen ja kuten ollakaan, sain ensin haukkuryöpyn siitä, että olin ollut niin typerä. Hoivasi toki sen jälkeen, ei jäänyt arpea. Toi välttelevä kiintymyssuhde tuntuu tutulta, paitsi etten ole mitenkään pätemisenhaluinen, en upottaudu työhön tai harrastukseen.
Tuohan olisi paras hoitaa toisinpäin eli ensin hoitaa haava ja sitten rauhallisesti keskustella miksi kuuman höyryn päällä ei kannata pitää kättä/jäällä pitää olla varovainen/mitälie. Kun ensimmäinen reaktio on sekoaminen niin lapsi ei enää luota vanhempansa kykyyn käsitellä asioita tai huolehtia. Näin mulle ainakin kävi.
T. Lainaamasi
Tuo on terve ja oikea asenne, nyt juurihan ne rakkaat siinä on. Ei aina välttämättä.