Lapsen vaikea isäsuhde

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Lapsen huolto päättyy, kun lapsi täyttää kahdeksantoista vuotta tai ellei sitä ennen menee avioliittoon.

Olet ihan oikeassa ja kaikki me keskustelijat tiedämme tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Mies on oli niin ihana ja ystävällinen, kun tapasitte <3 Mutta vasta lapsi ajoi ulos persoonallisuushäiriön? Maltoit seurustella riittävän pitkää ja otit riittävän tarkkaa taustoista ennen perhee perustamista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Mies on oli niin ihana ja ystävällinen, kun tapasitte <3 Mutta vasta lapsi ajoi ulos persoonallisuushäiriön? Maltoit seurustella riittävän pitkää ja otit riittävän tarkkaa taustoista ennen perhee perustamista?

Vähän off topic, mutta kaverini oli naimisissa diagnosoidun narskun kanssa. He olivat naimisissa viisi vuotta ennen esikoista. Mies oli vähän outo, mutta ihan normaali. Vasta lapsen syntymä teki elämästä helvetin.

Selitys löytyy jotenkin sieltä, että nainen ei enää anna täyttä huomiota narskulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi tässä on se toimiva subjekti? Isä vai lapsi? Kumpi pitää yhteyttä, jne?

Tämä on se minunkin kysymykseni. Kuka on se joka ohjaa ja säätelee näitä tilanteita?

Huhuu ap. Jos aloituksen tekee olisi ihan hyvä jäädä edes hetkeksi paikalle vastaamaan näihin kysymyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Lapsen huolto päättyy, kun lapsi täyttää kahdeksantoista vuotta tai ellei sitä ennen menee avioliittoon.

Olet ihan oikeassa ja kaikki me keskustelijat tiedämme tämän.

Silloin edellinen kirjoittaja myös tiettää, että on vanhemman loputon tehtävä jaksaa ponnistella? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Lapsen huolto päättyy, kun lapsi täyttää kahdeksantoista vuotta tai ellei sitä ennen menee avioliittoon.

Olet ihan oikeassa ja kaikki me keskustelijat tiedämme tämän.

Silloin edellinen kirjoittaja myös tiettää, että on vanhemman loputon tehtävä jaksaa ponnistella? 

En tiedä vastaanko nyt ihan kysymykseen, tipuin jo kärryiltä, mutta minä olen vastuussa lapseni hyvinvoinnista. En ponnistelusi isän vanhemmuuden eteen, jos se olisi ristiriidassa lapseni hyvinvoinnin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Mies on oli niin ihana ja ystävällinen, kun tapasitte <3 Mutta vasta lapsi ajoi ulos persoonallisuushäiriön? Maltoit seurustella riittävän pitkää ja otit riittävän tarkkaa taustoista ennen perhee perustamista?

Vähän off topic, mutta kaverini oli naimisissa diagnosoidun narskun kanssa. He olivat naimisissa viisi vuotta ennen esikoista. Mies oli vähän outo, mutta ihan normaali. Vasta lapsen syntymä teki elämästä helvetin.

Selitys löytyy jotenkin sieltä, että nainen ei enää anna täyttä huomiota narskulle.

Diagnosoitu ja silti perusti tälläinen miehen kanssa sen perheen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Mies on oli niin ihana ja ystävällinen, kun tapasitte <3 Mutta vasta lapsi ajoi ulos persoonallisuushäiriön? Maltoit seurustella riittävän pitkää ja otit riittävän tarkkaa taustoista ennen perhee perustamista?

Vähän off topic, mutta kaverini oli naimisissa diagnosoidun narskun kanssa. He olivat naimisissa viisi vuotta ennen esikoista. Mies oli vähän outo, mutta ihan normaali. Vasta lapsen syntymä teki elämästä helvetin.

Selitys löytyy jotenkin sieltä, että nainen ei enää anna täyttä huomiota narskulle.

Diagnosoitu ja silti perusti tälläinen miehen kanssa sen perheen?

Diagnoosi tuli 10 vuotta eron jälkeen. Toisessa tilanteessa.

Usko tai älä, tämä kaverini on psykologi. Eikä huomannut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Missään vaiheessa ei ole ollut käytössä tuettua- tai valvottujatapaamisia vaan olet altistanut lapsesi tuollaiselle käytökselle? Tämä olisi ajan sitten ratkaissut ongelmasi, mutta et ole ottanut selvää lapsesi laillista oikeukista ja edusta?

Nainenkin voi olla narsisti. Marttyyriäidit ovat usein tällaisia.

Tähän kaivattaisiin kyllä jonkinlainen tukiryhmä! Oma tilanteeni on se, että lapsen isä lähti, kun lapsi oli vasta vauva. Suhteemme oli ollut hänen osaltaan henkistä väkivaltaa, mielivaltaista käytöstä, minun haukkumistani ja vähättelyä, jne.

Ensin miehestä ei kuulunut mitään. Sitten, kun lapsi oli parivuotias, mies halusi alkaa tavata tätä. Tilanne on vaikea. Lapsi ei haluaisi tapaamisiin mennä, edelleenkään. Isä ei häntä tunnetasolla tue, jos lapsi esim itkee ikäväänsä, hänelle huudetaan, näin lapsen kertoman mukaan. Lapsen pitää siellä olla iloinen, reipas ja hauska, muuten häntä ei hyväksytä.

Voi sitten vaan arvata, mikä tilanne on monta päivää kotona näiden vierailujen jälkeen, kun lapsi on siellä pari päivää oikein tsempannut.

Isä myös lupailee lapselle asioita, jotka ei sitten toteudukaan. Tyyliin, tule vaan, minun luona on jäätelöä. Lapsi ilahtuu - mutta sitten kotona itkee jälkikäteen, että ei ollutkaan jäätelöä.

En ole lapselle ikinä sanonut mitään negatiivista tästä miehestä. Oli niin pitkä tauko, kun emme olleet missään tekemisissä, että minulla ei onneksi ole enää mitään tunteita tätä miestä kohtaan, negatiiviset tunteetkin olen käsitellyt pois. Minusta on hyvä, että lapsi saa nyt ihan itse tutustua isäänsä ja luoda tästä omat käsityksensä. Mutta silti mies alkaa syytellä minua, jos lapsi ei jää sinne kuin itkien. Tosin, sellainen hän on. Syy on aina muissa, ei suinkaan siinä, miten hän itse toimii.

Mutta miten parhaiten tukisin lasta tässä tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi tässä on se toimiva subjekti? Isä vai lapsi? Kumpi pitää yhteyttä, jne?

Tämä on se minunkin kysymykseni. Kuka on se joka ohjaa ja säätelee näitä tilanteita?

Huhuu ap. Jos aloituksen tekee olisi ihan hyvä jäädä edes hetkeksi paikalle vastaamaan näihin kysymyksiin.

Totta. Nytkin alkaa muodostumaan näitä sivujuonipäivityksiä, että saadaan edes joku keskustelu aikaiseksi :D

Vierailija kirjoitti:

Lapsen isä muutti eron jälkeen pois kotoa, eikä 13-vuotias nuori halua olla missään tekemisissä isänsä kanssa. Mies ei suostu ymmärtämään, että vika on hänessä ja siinä millainen vanhempi on lapselle aina ollut. On aina nöyryyttänyt, haukkunut, kurittanut ja valehdellut lapselle. Lapselle on aina selvinnyt jos isä on häntä juksannut jossain.

Lapsi ei miehen asuessa kotona tullut tämän kanssa toimeen ja vältteli tätä aina, kertoi ettei voi sietää tämän käytöstä. Lapsi kertoo, ettei voi luottaa isään ja pelkää häntä. Mies ei ymmärrä tekemiään virheitä ja narsistisuuttaan, joka on tuhonnut välit lapseen kokonaan.

Mies puhuu suvulleen, että olen mustamaalannut häntä lapselle ja minun takiani lapsi ei halua häntä enää nähdä. Miehen suku katkaisi minuun välit puheiden perusteella, vaikka aina ollaan tultu hyvin toimeen ja tuntevat minut. Sukulaiset myös syyllistävät lasta tästä, eivätkä kuuntele mitä lapsi kertoo tapahtuneista itkien. Lapsella on todella kurja olla, häntä syyllistetään ja pakotetaan tapaamisiin miehen suvun puolelta.

Lapsi on useasti yrittänyt keskustella isänsä kanssa asioista, mutta mies kiistää kaikki virheensä ja lopulta nauraa lapselle väittäen hänen keksineen kaiken ja valehtelevan. Lapsi kertoo minulle tuntevansa suurta syyllisyyttä asiasta, ja että hän olisi tässä ongelma. Olen yrittänyt kannustaa lasta kertomaan isänsä äidille eli mummulleen asioista miten ne ovat kotona pienestä pitäen olleet. Mummukaan ei usko lasta, vaan syyllistäminen jatkuu. Lasta on alettu eristämään suvun tapaamisista, koska hänet koetaan ongelmana. Voinko tehdä asian eteen jotain? Alan olla toivoton ja säälittää lapsen puolesta niin paljon

Miten mahtaa olla. Tässähän sinä mustamaalaat miestä, mikä ei ole uutta. Minulle lapsi sanoo vaikka mitä asioita äidistään, päiväkodistaan, mistä tahansa. Tässä koko suku on paha. Vähän kummallista että eristävät tätä lastakin. Jokin tarinassasi ei sovi kuvioon.

Vierailija kirjoitti:

Tähän kaivattaisiin kyllä jonkinlainen tukiryhmä! Oma tilanteeni on se, että lapsen isä lähti, kun lapsi oli vasta vauva. Suhteemme oli ollut hänen osaltaan henkistä väkivaltaa, mielivaltaista käytöstä, minun haukkumistani ja vähättelyä, jne.

Ensin miehestä ei kuulunut mitään. Sitten, kun lapsi oli parivuotias, mies halusi alkaa tavata tätä. Tilanne on vaikea. Lapsi ei haluaisi tapaamisiin mennä, edelleenkään. Isä ei häntä tunnetasolla tue, jos lapsi esim itkee ikäväänsä, hänelle huudetaan, näin lapsen kertoman mukaan. Lapsen pitää siellä olla iloinen, reipas ja hauska, muuten häntä ei hyväksytä.

Voi sitten vaan arvata, mikä tilanne on monta päivää kotona näiden vierailujen jälkeen, kun lapsi on siellä pari päivää oikein tsempannut.

Isä myös lupailee lapselle asioita, jotka ei sitten toteudukaan. Tyyliin, tule vaan, minun luona on jäätelöä. Lapsi ilahtuu - mutta sitten kotona itkee jälkikäteen, että ei ollutkaan jäätelöä.

En ole lapselle ikinä sanonut mitään negatiivista tästä miehestä. Oli niin pitkä tauko, kun emme olleet missään tekemisissä, että minulla ei onneksi ole enää mitään tunteita tätä miestä kohtaan, negatiiviset tunteetkin olen käsitellyt pois. Minusta on hyvä, että lapsi saa nyt ihan itse tutustua isäänsä ja luoda tästä omat käsityksensä. Mutta silti mies alkaa syytellä minua, jos lapsi ei jää sinne kuin itkien. Tosin, sellainen hän on. Syy on aina muissa, ei suinkaan siinä, miten hän itse toimii.

Mutta miten parhaiten tukisin lasta tässä tilanteessa?

Perheneuvola, sosiaalitoimen eri tukimuodot, seurakunnat ja muut hyväntekeväisyysjärjestöt ja liitot esim. YVPL järjestää mitä monimuotoisempia tukimuotoja perheille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Pitää olla joku raja siinä ponnistelussakin. Jonkun pitää riittää, ei voi olla niin, että lapsen ja lähin pitää aina vaan jaksaa ja taipua. Minusta on hyvä, että havaitset sen rajan tulleen vastaan. Ei aikuinenkaan kaikkea kestä, saati lapsi.

Omat lapseni ovat jo aikuisia ja samantapaista taustaa heillä on. Eron jälkeen ja jo ennen ero olin tosi tarkka siitä, että en sano isästä lapsille mitään ikävää, koskaan. Suomeksi selittelin kaikki pahat asiat parhain päin lapsille. Tästä olen saanut kritiikkiä varsinkin pojaltani. Hän kertoo olleensa hyvin hämmentynyt. Hän näki, etä isä tekee väärin, mutta äiti ei koskaan ilmaise, että tämä ei ole ok. Hän alkoi epäillä omaa moraaliaan, että mitä saa tehdä, mikä on oikein. Hän kertoo kaivanneensa minulta viestiä, että isä teki pahasti, noin ei saa tehdä.

Joten minä olen kyllä sitä mieltä, että totuudessa täytyy pysyä. Lapselle ei pidä valehdella eikä kaunistella. Ei ne lapset tyhmiä ole. Onhan se kiva ajatus, että puhutaan isästä lapselle vain hyvää, mutta jos sitä hyvää ei oikein ole, niin mitä sitten? Jätetään vastaamatta kun lapsi kysyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Pitää olla joku raja siinä ponnistelussakin. Jonkun pitää riittää, ei voi olla niin, että lapsen ja lähin pitää aina vaan jaksaa ja taipua. Minusta on hyvä, että havaitset sen rajan tulleen vastaan. Ei aikuinenkaan kaikkea kestä, saati lapsi.

Omat lapseni ovat jo aikuisia ja samantapaista taustaa heillä on. Eron jälkeen ja jo ennen ero olin tosi tarkka siitä, että en sano isästä lapsille mitään ikävää, koskaan. Suomeksi selittelin kaikki pahat asiat parhain päin lapsille. Tästä olen saanut kritiikkiä varsinkin pojaltani. Hän kertoo olleensa hyvin hämmentynyt. Hän näki, etä isä tekee väärin, mutta äiti ei koskaan ilmaise, että tämä ei ole ok. Hän alkoi epäillä omaa moraaliaan, että mitä saa tehdä, mikä on oikein. Hän kertoo kaivanneensa minulta viestiä, että isä teki pahasti, noin ei saa tehdä.

Joten minä olen kyllä sitä mieltä, että totuudessa täytyy pysyä. Lapselle ei pidä valehdella eikä kaunistella. Ei ne lapset tyhmiä ole. Onhan se kiva ajatus, että puhutaan isästä lapselle vain hyvää, mutta jos sitä hyvää ei oikein ole, niin mitä sitten? Jätetään vastaamatta kun lapsi kysyy?

Minullakin on ollut samanlaista ongelmaa. Miten sanoa lapselle, että isä ei toimi oikein, jos häntä pitää vain tukea?

Jos isä vaikka syyllistää kaikesta, ja sinä sanot lapselle, että isä ei sitä tarkoita ja isä vain luulee väärin tms. Niin lopputuloksena kasvatat psyykkisesti sairaan lapsen, joka on ime yt koko maailman syyllisyyden itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen isä muutti eron jälkeen pois kotoa, eikä 13-vuotias nuori halua olla missään tekemisissä isänsä kanssa. Mies ei suostu ymmärtämään, että vika on hänessä ja siinä millainen vanhempi on lapselle aina ollut. On aina nöyryyttänyt, haukkunut, kurittanut ja valehdellut lapselle. Lapselle on aina selvinnyt jos isä on häntä juksannut jossain.

Lapsi ei miehen asuessa kotona tullut tämän kanssa toimeen ja vältteli tätä aina, kertoi ettei voi sietää tämän käytöstä. Lapsi kertoo, ettei voi luottaa isään ja pelkää häntä. Mies ei ymmärrä tekemiään virheitä ja narsistisuuttaan, joka on tuhonnut välit lapseen kokonaan.

Mies puhuu suvulleen, että olen mustamaalannut häntä lapselle ja minun takiani lapsi ei halua häntä enää nähdä. Miehen suku katkaisi minuun välit puheiden perusteella, vaikka aina ollaan tultu hyvin toimeen ja tuntevat minut. Sukulaiset myös syyllistävät lasta tästä, eivätkä kuuntele mitä lapsi kertoo tapahtuneista itkien. Lapsella on todella kurja olla, häntä syyllistetään ja pakotetaan tapaamisiin miehen suvun puolelta.

Lapsi on useasti yrittänyt keskustella isänsä kanssa asioista, mutta mies kiistää kaikki virheensä ja lopulta nauraa lapselle väittäen hänen keksineen kaiken ja valehtelevan. Lapsi kertoo minulle tuntevansa suurta syyllisyyttä asiasta, ja että hän olisi tässä ongelma. Olen yrittänyt kannustaa lasta kertomaan isänsä äidille eli mummulleen asioista miten ne ovat kotona pienestä pitäen olleet. Mummukaan ei usko lasta, vaan syyllistäminen jatkuu. Lasta on alettu eristämään suvun tapaamisista, koska hänet koetaan ongelmana. Voinko tehdä asian eteen jotain? Alan olla toivoton ja säälittää lapsen puolesta niin paljon

Tämä voisi olla oma kirjoitukseni.

Tosin olen jo nelikymppinen ja tapahtumista on jo vuosia aikaa.

Suhteet isän puolen sukuun ovat menneet täysin, olivat sitä mieltä, että vika on minussa - lapsessa.

Toipuminen vei aikaa, mutta aikuisena sitä alkoi ymmärtää, että en ole ainoa tällaisessa tilanteessa ja että selviän kyllä. Kipeää se teki ja osin tekee edelleenkin, mutta voin hyvin ja elän onnellista elämää ilman isänpuoleista sukua.

Tsemppiä lapsellesi!

Minä yrittäisin selittää lapselle että vanhemmatkin ovat tavallisia epätäydellisiä ihmisiä.

Esimerkiksi todella huono itsetunto aiheuttaa tuollaista. Se oma itse on hyväksyttävissä vain jos se on virheetön, ja sehän ei ole jos on mokannut, jolloin on pakko suojella itseä kritiikiltä kieltämällä kaikki ja mahdollisesti käymällä kritisoijan kimppuun.

Jos tällaisen ihmisen kanssa välttämättä haluaa keskustella ongelmista, kannattaa palaute antaa tyylillä kehu1-palaute-kehu2 ja käyttämällä tarkasti minusta tuntuu - ja minä-ilmaisuja, mutta tämä lienee liikaa vaadittu noin hankalassa tilanteessa.

Itse kehottaisin lasta kasvamaan rauhassa vahvaksi isästä erillään, ja ottamaan yhteyttä sitten kun tuntuu siltä että sen yhteyden kestää ja sitä haluaa vaikka se tulisikin välillä nenille.

Vierailija kirjoitti:

Tähän kaivattaisiin kyllä jonkinlainen tukiryhmä! Oma tilanteeni on se, että lapsen isä lähti, kun lapsi oli vasta vauva. Suhteemme oli ollut hänen osaltaan henkistä väkivaltaa, mielivaltaista käytöstä, minun haukkumistani ja vähättelyä, jne.

Ensin miehestä ei kuulunut mitään. Sitten, kun lapsi oli parivuotias, mies halusi alkaa tavata tätä. Tilanne on vaikea. Lapsi ei haluaisi tapaamisiin mennä, edelleenkään. Isä ei häntä tunnetasolla tue, jos lapsi esim itkee ikäväänsä, hänelle huudetaan, näin lapsen kertoman mukaan. Lapsen pitää siellä olla iloinen, reipas ja hauska, muuten häntä ei hyväksytä.

Voi sitten vaan arvata, mikä tilanne on monta päivää kotona näiden vierailujen jälkeen, kun lapsi on siellä pari päivää oikein tsempannut.

Isä myös lupailee lapselle asioita, jotka ei sitten toteudukaan. Tyyliin, tule vaan, minun luona on jäätelöä. Lapsi ilahtuu - mutta sitten kotona itkee jälkikäteen, että ei ollutkaan jäätelöä.

En ole lapselle ikinä sanonut mitään negatiivista tästä miehestä. Oli niin pitkä tauko, kun emme olleet missään tekemisissä, että minulla ei onneksi ole enää mitään tunteita tätä miestä kohtaan, negatiiviset tunteetkin olen käsitellyt pois. Minusta on hyvä, että lapsi saa nyt ihan itse tutustua isäänsä ja luoda tästä omat käsityksensä. Mutta silti mies alkaa syytellä minua, jos lapsi ei jää sinne kuin itkien. Tosin, sellainen hän on. Syy on aina muissa, ei suinkaan siinä, miten hän itse toimii.

Mutta miten parhaiten tukisin lasta tässä tilanteessa?

Voi olla että luen kurjoittamasi väärin, mutta mun nähdäkseni on ihan asiallista todeta esimerkiksi että joo, ei ole oikein aikuiselta lupailla ja sitten jättää toteuttamatta.

On eri asia märehtiä sitä omaa mennyttä suhdetta lapselle kuin olla lapselle se tukeva turvallinen aikuinen jolle voi kertoa vaikeistakin asioista.

Tuossa tilanteessa en oikein ymmärrä miksi lapsi olisi tuollaisen isän kanssa yökylässä ylipäätään. Yhteishuoltajuudessakaan ei ole mikään pakko päästää lasta kiusattavaksi jos tilanne kiusaamista on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen saa jo itse päättää, tapaako vai ei. Ei sitä voi pakottaa.

Tuon ikäisetkään ei saa mitään päättää vaan heidän mielipidettään tulee kuulla ja lähivanhemman tulee ponnistella sen eteen, että lapsen oikeudet molempiin vanhempiin toteutuu. 

Entä kun on vuosikausia ponnistelut? Isänsä sen kun jatkaa törkeätä käytöstään. Persoonallisuushäiriöinen lukee ne ponnistelut täysin pieleen. Ponnisteluja, jotka tein lapseni takia, isänsä lukee hänelle alistumisena, etten osaa pitää puoliani häntä vastaan. Ei lähivanhempikaan voi taikoa kaikkea hyväksi. Etävanhemmalla on myös oma vastuunsa. Murrosikäiselle ei voi enää selitellä isän huonoa käytöstä hyväksi, ei mene läpi. Kannustan tapaamisiin, puhun isästään hyvää, olen sovitteleva. Kaikkeni olen tehnyt. Mitta alkaa olla täynnä. Vika on aina joko minussa tai lapsessa. Tai molemmissa.

Mies on oli niin ihana ja ystävällinen, kun tapasitte <3 Mutta vasta lapsi ajoi ulos persoonallisuushäiriön? Maltoit seurustella riittävän pitkää ja otit riittävän tarkkaa taustoista ennen perhee perustamista?

Vähän off topic, mutta kaverini oli naimisissa diagnosoidun narskun kanssa. He olivat naimisissa viisi vuotta ennen esikoista. Mies oli vähän outo, mutta ihan normaali. Vasta lapsen syntymä teki elämästä helvetin.

Selitys löytyy jotenkin sieltä, että nainen ei enää anna täyttä huomiota narskulle.

Oma isäni muuttui minua kohtaan hirviöksi siinä vaiheessa, kun nousin uhmaamaan häntä. Kun en enää lapsena suostunut katsomaan vierestä, miten käyttäytyi äitiäni kohtaan.