Lue keskustelun säännöt.
Onko oma henkilökohtainen onnesi tärkein asia elämässäsi?
Kommentit (118)
En voi olla onnellinen. Kunhan voisi olla edes neutraalissa olotilassa vajoamatta syvään masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on. Uskon lahja on tärkeintä elämässä ja siksi olen siis Onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se siinä mielessä, että kun ensin huolehdin itsestäni, jaksan ja osaan sitten huolehtia muistakin. Jos jättää huolehtimatta omista tarpeistaan, muuttuu taakaksi itselleen ja muille.
Tämä on aivan totta. Ei pysty antamaan toisille tukea, jos on takki aivan tyhjä.
Kyllä minä olin monesti ihan tyhjä ja iloton omaishoitaja-aikoina, mutta silti vaan jaksoin auttaa toista. Oli pakko.
Ei. Oikein eläminen on tärkeämpää.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on. Uskon lahja on tärkeintä elämässä ja siksi olen siis Onnellinen.
Mutta silloinhan usko on sinulle tärkeintä, ja onni vain sen seuraus.
Joskus uskosta voi koitua onnettomiakin tunteita, esim. siinä vaiheessa kun meitä uskovaisia aletaan vainota. Siinä vaiheessa täytyy miettiä, oliko se oma onni vai sittenkin usko tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan. Olen onnellinen kun lapseni ovat onnellisia. Heidän onnensa siis tekee minut onnelliseksi.
Ei ole. Lasten onnellisuus menee omani edelle. Tosiaan ihmettelen näitä ”minun onneni on tärkein”-ihmisiä, tekevät omilla valinnoillaan muut onnettomiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joo kait, mutta se kyllä hirveesti riippuu siitä, missä jamassa viisihenkisen perheen muut jäsenet ovat. Varsinkin kun kolme viidestä on kuitenkin vielä reilusti alaikäisiä eli tavallaan vanhempansa jatkeita vielä. Myöhemmin tulevat sitten ne ajat kun "löydän" itseni ja "ymmärrän" että minun onneni on tärkeintä.
Näille joille "lapsen onni on tärkein" sanoisin, että kyllä varmaan, niin kauan kuin sen lapsen oma käsitys onnesta on jotenkin hyväksytyissä puitteissa.
Mutta entäs sitten jos lapsi sanoo, että olisi onnellisin jos liittyisi liivijengiin ja ryhtyisi käymään huumekauppaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole koskaan ollut onnellinen. Olisi kiva joskus kokea se. Tyytyväinen ole toisinaan elämääni.
Ei ole, olen onnellinen, kun läheisenikin ovat onnellisia. Pyrin toimimaan niin, että toimintani edistää läheisteni onnellisuutta (tai ei ainakaan vähennä sitä) ja tuolloin teen toisinaan valintoja, jotka eivät muuten ehkä olisi ykkösvalintojani. Useimmiten tämä merkitsee jostakin luopumista.
Olen sitä mieltä, että terveesti itsekäs pitää olla sillä tavalla, ettei alistu kynnysmatoksi. Maailma olisi kuitenkin kaiken kaikkiaan parempi paikka, jos ihmiset useammin laittaisivat muiden onnellisuuden omansa edelle tai tyytyisivät edes vähempään onnellisuutta määrittäessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se siinä mielessä, että kun ensin huolehdin itsestäni, jaksan ja osaan sitten huolehtia muistakin. Jos jättää huolehtimatta omista tarpeistaan, muuttuu taakaksi itselleen ja muille.
Tämä on aivan totta. Ei pysty antamaan toisille tukea, jos on takki aivan tyhjä.
Kyllä minä olin monesti ihan tyhjä ja iloton omaishoitaja-aikoina, mutta silti vaan jaksoin auttaa toista. Oli pakko.
Pakkokaan ei riitä motivaatioksi, jos uupumuksen takia pää hajoaa.
Vierailija kirjoitti:
Näille joille "lapsen onni on tärkein" sanoisin, että kyllä varmaan, niin kauan kuin sen lapsen oma käsitys onnesta on jotenkin hyväksytyissä puitteissa.
Mutta entäs sitten jos lapsi sanoo, että olisi onnellisin jos liittyisi liivijengiin ja ryhtyisi käymään huumekauppaa?
No eihän se lapsi silloin ymmärrä, mikä on onni :) Moni sanoo että pitää vaihtaa kumppania niin tulee onnelliseksi. Heillekin sanon, etteivät tiedä mitä oikea onni on.
Oikea onni on mm.sisäistä rauhaa ja oikein tekemistä ja elämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, mutta se tarkoittaa myös ympäristöni onnellisuutta.
En tule onnelliseksi siitä että muut ovat onnettomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näille joille "lapsen onni on tärkein" sanoisin, että kyllä varmaan, niin kauan kuin sen lapsen oma käsitys onnesta on jotenkin hyväksytyissä puitteissa.
Mutta entäs sitten jos lapsi sanoo, että olisi onnellisin jos liittyisi liivijengiin ja ryhtyisi käymään huumekauppaa?
No eihän se lapsi silloin ymmärrä, mikä on onni :) Moni sanoo että pitää vaihtaa kumppania niin tulee onnelliseksi. Heillekin sanon, etteivät tiedä mitä oikea onni on.
Oikea onni on mm.sisäistä rauhaa ja oikein tekemistä ja elämistä.
Uusi kumppani voi hyvinkin tuoda onnen ja sisäisen rauhan. Tekemiset ja eläminen riippuu hyvin pitkälle siitä, kenen kanssa tehdään ja eletään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 53 vuotiaana se vihdoinkin on. Näin pitkään piti elää ymmärtääkseen.
Tosin huono omatunto siitä vaivaa vielä välilläTäällä yksi kohtapuolin viisikymppinen nainen, joka myös on vasta ihan viime aikoina ymmärtänyt vihdoin rankata itsensä oman elämänsä ykköseksi. Harmittaa hieman, että asian ymmärtäminen vaati näinkin pitkään. Mutta kyllä nyt viimein nautinkin elämästäni!
On aika tavallista, että ensin hoidetaan velvollisuudet ja sitten on kaikki pedattu itseään varten. Niinhän se toimii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähänhän kuuluu vastata että "ei, tärkeintä on se että lapseni on onnellinen" ja lässyn lässyn
Juuri näin. Omien geenien jatkumon narsistinen palvonta on ainoa oikea ratkaisu!
Joku kateellinen saa kaiken käännettyä muiden vioiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se siinä mielessä, että kun ensin huolehdin itsestäni, jaksan ja osaan sitten huolehtia muistakin. Jos jättää huolehtimatta omista tarpeistaan, muuttuu taakaksi itselleen ja muille.
Tämä on aivan totta. Ei pysty antamaan toisille tukea, jos on takki aivan tyhjä.
Kyllä minä olin monesti ihan tyhjä ja iloton omaishoitaja-aikoina, mutta silti vaan jaksoin auttaa toista. Oli pakko.
Pakkokaan ei riitä motivaatioksi, jos uupumuksen takia pää hajoaa.
Mulle kävi juuri näin puolisoani hoitaessa. Päädyin psykiatriselle osastolle huilaamaan. Siinä kohtaa oli vakava miettimisen paikka, mitä haluan elämältäni. Olin elänyt puolison elämää, en omaani ja päädyin siihen tulokseen, että en voi toimia omaishoitajana itseni kustannuksella. Päätös oli vaikea ja joudun sen seuraukset kantamaan mukanani lopun elämääni.
Puolisoni on nyt hoitokodissa, mutta yhä riippuvainen minusta henkisellä tasolla ja se on raskasta. Hän on mm. uhannut itsemurhalla, jos otan eron. Koen vastuuta, vaikka tilanne on aivan sairas. En ikimaailmassa uhkailisi itsemurhalla, se on alhaista, vaikka olen ollut tosiaan itsetuhoisten ajatusten vallassa.
Täällä yksi kohtapuolin viisikymppinen nainen, joka myös on vasta ihan viime aikoina ymmärtänyt vihdoin rankata itsensä oman elämänsä ykköseksi. Harmittaa hieman, että asian ymmärtäminen vaati näinkin pitkään. Mutta kyllä nyt viimein nautinkin elämästäni!