Onko oma henkilökohtainen onnesi tärkein asia elämässäsi?

Vierailija kirjoitti:

Voi kun olisikin. Pitäisi olla.

Omat lapset ovat aikuisia ja olen eronnut ja yksinäinen.

Kun lapset olivat pieniä, ihmettelin milloin ruuhka ja kiire helpottaa

Sitten siihen elämään meni sisään ja tottui elämään muiden palvelijana.

Minusta tuli ihminen joka toteuttaa itseään kokaten isolle väelle hyvää ruokaa, preppaa tentteihin, huoltaa vaatteet, järjestää juhlat, huolehtii lahjat, oman virka-aikaan tapahtuvan vaativan työn lisäksi.

Sitten nämä lensivät pesästä Eurooppaan ja kauas kotoa. Mieskin lähti.

Missä aikataulussa tällaisen mamman pitäisi suoriutua sinkkunaiseksi joka välittää vain itsestään ja työpäivän jälkeen keskittyy ihon kuorintaan ja jalkahoitoon?

Ja varmaan pitäis miehiä pokata tinderistä kun ikää on vain 51v.

No en jaksa.

Jaksat siis huoltaa muita muttet itseäsi? Onko sinulla vaikeuksia kohdata itseäsi?

Näille, jotka irvailevat sitä, että jotkut sanoo lastensa onnellisuuden olevan tärkeintä, sanoisin, että niin kauan, kuin lapsillaan menee edes kohtuullisen hyvin tai jotenkin normaalisti, onkin helppoa ajatella sitä omaa onneaan ja siitä huolehtia.  Mutta heti kun lapsella alkaakin mennä huonosti, siis tarkoitan, että todella huonosti, niin kyllä se oma itse siinä toiseksi jää.  Silloin alkaa toivoa, että nimenomaan sillä lapsella alkaisi mennä paremmin, että se lapsi voisi kuitenkin olla onnellinen jne.   En usko, että kukaan normaali vanhempi voi sanoa olevansa onnellinen, jos hänen lapsellaan on asiat onnettomasti.   Ellei sitten ole tapahtunut jotain sellaista, mikä on täydellisesti rikkonut vanhempi-lapsi -suhteen.

Ihan kuin olisi jonkun mielestä itsekästä, kun huolehtii omasta lapsestaan?  Kuka hänestä sitten huolehtii?  Naapuriko?   Jos lapsi sairastuu vakavasti, niin kyllä se lapsi siinä etusijalla on. 

Ja vaikka tämä aika nykyään onkin itsekeskeisyyden täyttämää, niin kyllä ne ihmiset ennen vanhaankin on itsestään ja perheestään koittaneet huolen pitää ensisijaisesti. 

Tottakai oma onni on ykkönen. Tämä on oma elämäni eikä kenenkään muun. Olisi mielenkiintoista tietää KUKA edes voisi mennä oman onnen edelle? Ei minun onni ole muilta pois vaan kyllä se lisää perheeni onnea minkä onni taas lisää omaani ja positiivinen kierre on valmis.

Voin olla onnellinen silloin, kun lapsillani on asiat ja terveys kunnossa. Eli tärkeitä minulle on kollektiivinen hyvinvointi läheisteni kanssa. Uskon, että kaikki normaalit ihmiset ovat suurin piirtein samaa mieltä kanssani. Jos välittää vain itsestään, on pelottava ihminen.

Lasteni onni on etusijalla. Tietysti niin on helppo sanoa, sillä itsellä ei suurempaa murhetta ole... ts. terveys, parisuhde ym. ok. Jos ei olisi, niin en tiedä. Asettaisin ehkä oman onneni etusijalle? Ainakin kun lapset olisivat vanhempia.

Ei, lasten onnellisuus jahyvä tulevaisuus on tärkeämpää. Toteutuessaan ne kyllä tekevät minutkin onnelliseksi. Onneksi nämä asiat ei mitenkään riitele keskenään muutenkaan.

Ei. 2-vuotias tytär ja hänen hyvinvointinsa.

M38

Minun onneni on tärkeintä. Ellen ole onnellinen, niin en jaksa pitää huolta muista. Tämä havainto on auttanut karsimaan elämästä huonoja asioita pois. Se on kaikkien etu, myös lasteni.

Mulle tärkeintä on naapurin henkilökohtainen onni.

Ei ole. Lapseni hyvinvointi menee oman onnellisuuteni edelle. Enkä ole edes hoivaäitityyppiä. Muutoin kyllä huolehdin omasta onnellisuudestani ja teen sellaisia valintoja, jotka tuntuvat itsestä hyvältä. Mutta niin kauan kuin lapseni on alaikäinen eikä kykene huolehtimaan itsestään, on hänen onnensa se ykkösasia. Eikä se tunnu miltään uhraukselta tai että joutuisin kovasti edes tinkimään omista haluistani. Pikemminkin niin, että lapseni onnellisuus lisää omaani. 

Rakkaus ja musiikki ja ruoka. Asuntokin. Kun on näitä, olen tosi onnellinen. 

Ei ole, vaan ensisijaisempi asia on lapseni onni.

Ei. On tärkeämpiä asioita kuin onni.

Ei, lapsen onni on tärkein. Itse en ole koskaan ollut onnellinen enkä tule olemaan, tottakai tunnen iloa ja onnenmurusia ihan arjessa, muutoin olen aina ollut surumielinen ja vakavasti masentunutkin ihminen.  Ainoa mitä elämältä toivon, että lapseni kokis onnellisuutta mahdollisimman usein. Mikään ei saa mua paremmalle tuulelle kuin se että kuulen miten lapseni kikattaa tai kiljuu riemusta, tai selittää mulle onnellisena miten tapasi idolinsa.

 

Kunn perusasiatt on kunnossa niin sieltää on helpompi ponnistaa.

On.

Kunpa vaan olisikin. Varmaankin tulisin paljon onnellisemmaksi kuin nyt olen.

Ei ole. En ole koskaan kokenut niin, että omassa elämässä tarkoitukseni olisi hakeutua kohti henk.koht. onnellisuutta. Minulle suurempia arvoja ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus, totuus, rehellisyys, viisaus ja vaikkapa se, että yritetään säästää elämää maapallolla ja vähentää kärsivien kärsimystä. Valitsin ammattini sen mukaan ja olen pyrkinyt siihen monilta muoltakin osin. Toki tällainen tavoittelu tekee minut onnelliseksi sinällään, mutta monessa tilanteessa henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttäminen voisi silti tuottaa paljon suurempaa omaa onnellisuutta. Silti kyllä lasten haluaminen ja niiden saaminen on ollut sellainen erittäin itsekäs, omaa onnellisuuttani erittäin suuresti tietoisesti ajamani teko. Mitään altruismiahan siinä ei oikeasti ole, että asettaa omien tarpeidensa edelle henkilön, joka on sinulle kaikkea muuta rakkaampi ja tärkeämpi, se nyt on ihan luonnollista ja käytännössä juurikin ”oman onnellisuutensa priorisoimista”. Ja mikään ekoteko lisääntyminen nyt ei tosiaankaan ole, eikä palvelus sille lapsellekaan, vaikka jotkut keskenkasvuiset ihmiset edelleen niin kuuluvat väittävän.