Onko oma henkilökohtainen onnesi tärkein asia elämässäsi?

On - heti lasten onnen jälkeen.

Eli ehkä sitten ei 🤔 Toisaalta, oma onneni on riippuvainen lasteni onnesta. Joten sikäli, kyllä.

Kun minä olen onnellinen, on lapsenikin onnellinen.

Ja muu lähiympäristöni lienee myös onnellinen, jos minä olen, koska niin pitkään aikaan en ole ollut ja vaihtelevasti nykyäänkin sairaudestani johtuen.

VoiHyvääPäivää kirjoitti:

Kantapään kautta olen oppinut, että oma onneni on tärkeintä. Voin tarjota lapsille mahdollisuuden olla onnellinen tarjoamalla heille katon pään päälle, ruokaa ja rakkautta, mutta en voi olla vastuussa heidän onnestaan tai onnellisuudestaan, enkä kenenkään muunkaan.

Olen joutunut luopumaan puolisoni hoitamisesta hänen sairastuttuaan. Tein sen itseni takia, koska se oli ainoa ratkaisu tilanteeseen. Valitettavasti silti tunnen velvollisuudentuntoa häntä kohtaan ja koen voimakkaasti olevani vastuussa hänen onnestaan, vaikka niin ei voi olla. Hän ei ota vastuuta itsestään millään tavalla.

Millälailla ottaisi vastuuta? Intoilisi turhasta toivosta, vai?

Se on kumma tuo käsitys, että jos voi hyvin, perhekin voi hyvin. Voihan itse voida hyvin, mutta kohdella muita huonosti.

Vierailija kirjoitti:

VoiHyvääPäivää kirjoitti:

Kantapään kautta olen oppinut, että oma onneni on tärkeintä. Voin tarjota lapsille mahdollisuuden olla onnellinen tarjoamalla heille katon pään päälle, ruokaa ja rakkautta, mutta en voi olla vastuussa heidän onnestaan tai onnellisuudestaan, enkä kenenkään muunkaan.

Olen joutunut luopumaan puolisoni hoitamisesta hänen sairastuttuaan. Tein sen itseni takia, koska se oli ainoa ratkaisu tilanteeseen. Valitettavasti silti tunnen velvollisuudentuntoa häntä kohtaan ja koen voimakkaasti olevani vastuussa hänen onnestaan, vaikka niin ei voi olla. Hän ei ota vastuuta itsestään millään tavalla.

Millälailla ottaisi vastuuta? Intoilisi turhasta toivosta, vai?

Tuossa aikaisemmin kirjoitinkin, että puolisoni on uhannut itsemurhalla, jos otan eron. Mielestäni hänen tulisi ottaa vastuu omasta onnellisuudestaan, vaikka en voi antaa hänelle mitä hän haluaa. Hän kävi painostuksestani lääkärissä, mutta ei suostunut ottamaan terapiaa tai lääkkeitä vastaan. Enempää minulta ei voi kohtuudella vaatia.

Lisättäköön vielä, että mies ei ota vastuuta mistään, ei edes omasta fyysisestä kunnostaan tai edes omista tunteistaan, puhumattakaan käytännön asioista.

Tärkeintä on kohdella muita mahdollisimman huonosti, jottei kenelläkään muullakaan olisi kivaa kun ei minullakaan ole.

Kyllä. Ei ole lapsia mutta jos olisi niin pitäisin silti omaa onneani todella tärkeänä. Jos minä olisin onnellinen silloin pystyisin olemaan myös paras mahdollinen äiti ja vaimo.

Kyllä on nykyisin. Huomasin että muiden onnen asettaminen omani edelle ei mitenkään lisännyt omaa onnellisuuttani. Nyt kun toimin uudella tavalla, pystyn huomioimaan myös niitä joihin kannattaa satsata.

Lasteni onni menee omani edelle. Niin se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Alkuun meinasin lähes ajattelematta vastata, että oma onneni on tärkeintä. Mutta teen paljon palkatonta hyväntekeväisyystyötä, jonka vastuu stressaa minua enemmän kuin se tuottaa minulle iloa. Olisin ehkä onnellisempi jos käyttäisin sen ajan rentoutumiseen, mutta toivon tulevaisuudessa kokemuksestani olevan hyötyä.

Pidän muutenkin muiden auttamisesta ja voisin silmää räpäyttämättä tehdä palveluksia vaikka tuntemattomille naapureilleni, mutta sehän tuottaa minulle iloa. :)

Olet onnellinen kun autat muita. Eli loppupeleissä sinun onnesi tulee ensin. ..

Eiköhän useimmille nykyään ole se oma onni tärkein asia. Ollaan sellaisia "minä, minä, minä" tai "minä, minä ja mun lapset"-ihmisiä. Eli itsekeseisiä ja itsekkäitä ja oma henkilökohtainen onni pyritään saamaan jopa muiden kustannuksella. Siksi meillä on myös nykyään niin paljon mielenterveysongelmia ja pahoinvontia. Yhteisöllisyys ja muuhun kuin omaan napaan katsominen takuulla vähentäisi niitä. 

VoiHyvääPäivää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se siinä mielessä, että kun ensin huolehdin itsestäni, jaksan ja osaan sitten huolehtia muistakin. Jos jättää huolehtimatta omista tarpeistaan, muuttuu taakaksi itselleen ja muille.

Tämä on aivan totta. Ei pysty antamaan toisille tukea, jos on takki aivan tyhjä.

Kyllä minä olin monesti ihan tyhjä ja iloton omaishoitaja-aikoina, mutta silti vaan jaksoin auttaa toista. Oli pakko.

Pakkokaan ei riitä motivaatioksi, jos uupumuksen takia pää hajoaa.

Mulle kävi juuri näin puolisoani hoitaessa. Päädyin psykiatriselle osastolle huilaamaan. Siinä kohtaa oli vakava miettimisen paikka, mitä haluan elämältäni. Olin elänyt puolison elämää, en omaani ja päädyin siihen tulokseen, että en voi toimia omaishoitajana itseni kustannuksella. Päätös oli vaikea ja joudun sen seuraukset kantamaan mukanani lopun elämääni.

Puolisoni on nyt hoitokodissa, mutta yhä riippuvainen minusta henkisellä tasolla ja se on raskasta. Hän on mm. uhannut itsemurhalla, jos otan eron. Koen vastuuta, vaikka tilanne on aivan sairas. En ikimaailmassa uhkailisi itsemurhalla, se on alhaista, vaikka olen ollut tosiaan itsetuhoisten ajatusten vallassa.

Jos puolisosi on lopullisesti hoitokodissa, ota vähitellen etäisyyttä ja ala elää oman näköistä elämää vähä vähältä enemmän. Hänen itsetuhoisuutensa ei ole sinun vikasi tai edes hallinnassasi. Jos hän vahingoittaa itseään, et kuitenkaan mahda asialle mitään.

Kyllä on. Myös puolisoni onni on tärkeää ja perheeni.

Ei ole. Joskus ennen oli. Nyt kun itselläni 3 lasta, heidän terveytensä ja onnensa menee kaiken yli. Minulla oli vaikeuksia tulla raskaaksi, keskenmenoja ja vielä viimeisimmäksi suurta huolta lapsen terveydestä. Minulle onnea on se, kun lapseni voivat hyvin.

Voi kun olisikin. Pitäisi olla.

Omat lapset ovat aikuisia ja olen eronnut ja yksinäinen.

Kun lapset olivat pieniä, ihmettelin milloin ruuhka ja kiire helpottaa

Sitten siihen elämään meni sisään ja tottui elämään muiden palvelijana.

Minusta tuli ihminen joka toteuttaa itseään kokaten isolle väelle hyvää ruokaa, preppaa tentteihin, huoltaa vaatteet, järjestää juhlat, huolehtii lahjat, oman virka-aikaan tapahtuvan vaativan työn lisäksi.

Sitten nämä lensivät pesästä Eurooppaan ja kauas kotoa. Mieskin lähti.

Missä aikataulussa tällaisen mamman pitäisi suoriutua sinkkunaiseksi joka välittää vain itsestään ja työpäivän jälkeen keskittyy ihon kuorintaan ja jalkahoitoon?

Ja varmaan pitäis miehiä pokata tinderistä kun ikää on vain 51v.

No en jaksa.

Juu , MINÄKIN olen niin uhrautuva että MINUN lasteni onni menee MINUN onneni edelle. Samoin MINÄ en voi olla onnellinen ellei MINUN lapseni ja MINUN mieheni ole onnellisia. MINUN perheeni menee MINUN onneni edelle. MINÄ en koskaan ajattele itseäni vaan MINUN lapsiani, Jne jne jne...

Kovin epäitsekästä :)

Vierailija kirjoitti:

Voi kun olisikin. Pitäisi olla.

Omat lapset ovat aikuisia ja olen eronnut ja yksinäinen.

Kun lapset olivat pieniä, ihmettelin milloin ruuhka ja kiire helpottaa

Sitten siihen elämään meni sisään ja tottui elämään muiden palvelijana.

Minusta tuli ihminen joka toteuttaa itseään kokaten isolle väelle hyvää ruokaa, preppaa tentteihin, huoltaa vaatteet, järjestää juhlat, huolehtii lahjat, oman virka-aikaan tapahtuvan vaativan työn lisäksi.

Sitten nämä lensivät pesästä Eurooppaan ja kauas kotoa. Mieskin lähti.

Missä aikataulussa tällaisen mamman pitäisi suoriutua sinkkunaiseksi joka välittää vain itsestään ja työpäivän jälkeen keskittyy ihon kuorintaan ja jalkahoitoon?

Ja varmaan pitäis miehiä pokata tinderistä kun ikää on vain 51v.

No en jaksa.

Sä valitsit väärin. Elit muiden kautta. Teit itsestäsi muiden palvelijan. Nyt itket ettei turhaksi jäänyt palvelija kiinnosta ketään.

Kyllä routa porsaat kotiin ajaa, eli lapsesi tulevat vielä takaisin kun tarvitsevat omille lapsilleen ilmaista lastenhoitajaa.

Mutta haluatko elää niin vai luoda tasa-arvoisen suhteen lapsiisi ja lapsenlapsiisi? Ei kyse ole mistään itsensä hemmotelusta vaan siitä että elää täysivaltaisena ihmisenä eikä muiden kautta, joka tekee päätökset omilla ehdoillaan.

Kyllä oma onneni on tärkein. Mutta onni muodostuu monista asioista.

"Lasteni onni on tärkein" -tyypeille sanoisin, että muilutatte lapsillenne tuossa aika paljon vastuuta.

Kylläpä se oikeastaan on. Silloin kun on itse onnellinen, on hyvässä paikassa elämässään. Sitten tottakai on tärkeää, että mies on minun kanssani onnellinen :D ja kunhan lapsia tulee, en tiedä meneekö heidän onni vielä omani edelle? 🤔 Ehkä joku lapsellinen osaisi vastata kuinka käy.

Kyllä. Elämä on kovin kurjaa, jos ei itse ole onnellinen.