Onko oma henkilökohtainen onnesi tärkein asia elämässäsi?

Kyllä sen pitäisi olla, mutta elämä ei ole mennyt niin.

Minusta nämä *lasteni onni on parasta* -ihmiset eivät vain ole vielä kokeneet lastensa murrosikää.

Vierailija kirjoitti:

Nyt 53 vuotiaana se vihdoinkin on. Näin pitkään piti elää ymmärtääkseen.

Tosin huono omatunto siitä vaivaa vielä välillä

Moikka, ikätoveri ja onnea. Älä turhaan kanna huonoa omatuntoa.

Itse en ole vielä löytänyt itseäni ollenkaan, enkä kykene arvostamaan itseäni niin että soisin itselleni oikein mitään onnellista. Olenkin aika kurjassa mielentilassa tuon vuoksi. Läheiseni onnellisus ja hyvinvointi menevät minulla aina minun itseni ohi. Toivon läheiselleni kaikkea hyvää mutta en itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähänhän kuuluu vastata että "ei, tärkeintä on se että lapseni on onnellinen" ja lässyn lässyn

Juuri näin. Omien geenien jatkumon narsistinen palvonta on ainoa oikea ratkaisu!

Jos oma onni menee kaiken muun, esim. lapsien edelle, liittäisin narsisti-sanan kyllä siihen.  Omalla onnella ja kerran elämisellä voi perustella monta todella itsekästä ratkaisua, miksi esim. uuden kumppanin valinnassa olisi oikeus pistää oma onni vaikkapa lasten onnen edelle? 

Itselleni lapsen onni ykkönen, lapsella vielä elämä edessä, ja minun tehtäväni on vaalia sitä.

Tähän pitäisi vastata että on. Mutta ei ole. Haluan että asiat sujuvat. Yleensä se ei ole minun kannaltani onnellista, vaan vaivalloista.

Saan tyydytystä siitä, että asiat sujuvat. Se vähentää ahdistustani. Mutta ei tuo onnellisuutta.

En tavoittele elämässä mitään, millä onnistumista ja onnellisuutta voisi mitata.

En edes haluaisi onnellisuutta. Sitten sen voisi joku pilata. Parempi vain saada asioita sujumaan ja mieluiten hiljaisesti ja niin ettei kukaan huomaa tai kommentoi.

Selvästikään oma onneni ei ole minulle tärkeintä. Muutoin lopettaisin sijaisvanhempana olon välittömästi. Nämä kolme teiniä kaikkine ongelmineen ja erityis-etuliitteineen ovat saaneet minut niin uupuneeksi, että epäilen mielenterveyttäni, kun suostun jatkamaan. Nyt toivon vaan, että saatuani heidät maailmalle terveyttä olisi sen verran jäljellä, että voisin vielä elämästä vähän nauttiakin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Kyllä mulle on tärkeintä elämässä, että lapsillani on kaikki hyvin.

Sama. Lasten onni on oman onnen lähde. Tämä korostuu kun asuvat vielä kotona, ihan sama mitä elämä tuo niin sillä hetkellä kun aloitetaan lautapeli-ilta herkkuineen ja läpänheittoineen niin kaikki unohtuu 😍

T. Yh

Ehdottomasti on. Tämä on syy, miksi haluan läheisteni ja ystävieni olevan myös onnellisia, sillä se kaikkien onni tekee minustakin onnellisen.

Vierailija kirjoitti:

Nyt 53 vuotiaana se vihdoinkin on. Näin pitkään piti elää ymmärtääkseen.

Tosin huono omatunto siitä vaivaa vielä välillä

51-vuotiaana suurin onni on lasten onni. Johtuu ehkä huonosta kulissiavioliitosta. 

Kun ostan jotain lapselleni, saan siitä suurimmat onnellisuuden tunteet..

Ehkä onni on väärä sana. Onnellisuus on elämässä vain hetkellinen ohimenevä tunne. Parempi olisi puhua tyytyväisyydestä omaan elämään.

Tyytyväisyys tulee siitä että on sinut tekemiensä valintojen kanssa. Se on syvempää onnellisuutta. Ja se ei tarkoita että kaikki valinnat olisivat helppoja ja kivoja. Kuten yllä kerrottu hankalien sijaislasten kasvatus, mutta se on yhden ihmisen valinta, jonka kautta hän on tyytyväinen elämäänsä. Englanniksi se olisi 'fullfilled', mutta suomeksi en ihan tunne yhtä hyvää sanaa, siksi sanoin tyytyväinen.

Se, että sanoo asettavansa lastensa onnen omansa edelle, on todella tietynlaista jargonia, jota "hyvän äidin" myytti edellyttää. Naisilla on edelleen kova tarve esittää täydellistä naista, hyvää äitiä ja muita rooleja, jotka miellyttävät heidän käsitysten mukaan toisia ihmisiä. Näiden roolipelejen kautta jotkut naiset kuvittelevat lunastavansa muiden arvostuksen.

Jos lapsellasi menee huonosti, koetko että olet surullinen hänen takiaan vai että koet huonoa omatuntoa, koska tunnet olevasi "huono äiti"? Vaikea erotella todelliset tunteet. Se, että huolehti omasta lapsestaan on tavallaan sekä uhrautumista mutta toisaalta myös hyvin itserakasta, sehän on osa sinua, sinun lapsesi. Sinun elämäsi laajentuma maailmassa. Kun lapsi kasvaa, monet äidit oikein ripustautuvat lapseensa, koska "lapsi on heidän onnensa".

Lopputulema jonka tajuaa vasta kypsempänä on se, että kukaan ei voi olla onnellinen toisen edestä, jokaisen pitää löytää itsensä, tehdä omat valintansa ja luoda oma onnensa -- ja antaa lastensa elää oma elämänsä itse. Tämä on se vanha viisaus siitä kuka sen kissan hännän nostaa...

Ei

Vierailija kirjoitti:

Ehkä onni on väärä sana. Onnellisuus on elämässä vain hetkellinen ohimenevä tunne. Parempi olisi puhua tyytyväisyydestä omaan elämään.

Tyytyväisyys tulee siitä että on sinut tekemiensä valintojen kanssa. Se on syvempää onnellisuutta. Ja se ei tarkoita että kaikki valinnat olisivat helppoja ja kivoja. Kuten yllä kerrottu hankalien sijaislasten kasvatus, mutta se on yhden ihmisen valinta, jonka kautta hän on tyytyväinen elämäänsä. Englanniksi se olisi 'fullfilled', mutta suomeksi en ihan tunne yhtä hyvää sanaa, siksi sanoin tyytyväinen.

Se, että sanoo asettavansa lastensa onnen omansa edelle, on todella tietynlaista jargonia, jota "hyvän äidin" myytti edellyttää. Naisilla on edelleen kova tarve esittää täydellistä naista, hyvää äitiä ja muita rooleja, jotka miellyttävät heidän käsitysten mukaan toisia ihmisiä. Näiden roolipelejen kautta jotkut naiset kuvittelevat lunastavansa muiden arvostuksen.

Jos lapsellasi menee huonosti, koetko että olet surullinen hänen takiaan vai että koet huonoa omatuntoa, koska tunnet olevasi "huono äiti"? Vaikea erotella todelliset tunteet. Se, että huolehti omasta lapsestaan on tavallaan sekä uhrautumista mutta toisaalta myös hyvin itserakasta, sehän on osa sinua, sinun lapsesi. Sinun elämäsi laajentuma maailmassa. Kun lapsi kasvaa, monet äidit oikein ripustautuvat lapseensa, koska "lapsi on heidän onnensa".

Lopputulema jonka tajuaa vasta kypsempänä on se, että kukaan ei voi olla onnellinen toisen edestä, jokaisen pitää löytää itsensä, tehdä omat valintansa ja luoda oma onnensa -- ja antaa lastensa elää oma elämänsä itse. Tämä on se vanha viisaus siitä kuka sen kissan hännän nostaa...

Tämä ”oma onneksi on tärkein” taas on sitä new age -jargonia. Jokainen vanhempi tietää että oman lapsen hyvinvointi on tärkeintä. Kuka voi olla onnellinen jos oma lapsi kärsii, vaikka pähde- tai mielenterveysongelmista, tai on vaikka kuolemansairas. Siinä ei omat onnet paljon paina.

Tällaista päästelee suustaan sellaiset joilla joko ei ole lapsia tai sitten ei ole tapahtunut mitään erityisen raskasta. Todella ylimielistä ja typerää.

Tietysti, miksi välittäisin muista?

On. 

Kun minä olen onnellinen ja voin hyvin, niin perheenikin voi hyvin.

Jos makaisin pohjalla, ei kukaan meidän perheestä olis edes tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä onni on väärä sana. Onnellisuus on elämässä vain hetkellinen ohimenevä tunne. Parempi olisi puhua tyytyväisyydestä omaan elämään.

Tyytyväisyys tulee siitä että on sinut tekemiensä valintojen kanssa. Se on syvempää onnellisuutta. Ja se ei tarkoita että kaikki valinnat olisivat helppoja ja kivoja. Kuten yllä kerrottu hankalien sijaislasten kasvatus, mutta se on yhden ihmisen valinta, jonka kautta hän on tyytyväinen elämäänsä. Englanniksi se olisi 'fullfilled', mutta suomeksi en ihan tunne yhtä hyvää sanaa, siksi sanoin tyytyväinen.

Se, että sanoo asettavansa lastensa onnen omansa edelle, on todella tietynlaista jargonia, jota "hyvän äidin" myytti edellyttää. Naisilla on edelleen kova tarve esittää täydellistä naista, hyvää äitiä ja muita rooleja, jotka miellyttävät heidän käsitysten mukaan toisia ihmisiä. Näiden roolipelejen kautta jotkut naiset kuvittelevat lunastavansa muiden arvostuksen.

Jos lapsellasi menee huonosti, koetko että olet surullinen hänen takiaan vai että koet huonoa omatuntoa, koska tunnet olevasi "huono äiti"? Vaikea erotella todelliset tunteet. Se, että huolehti omasta lapsestaan on tavallaan sekä uhrautumista mutta toisaalta myös hyvin itserakasta, sehän on osa sinua, sinun lapsesi. Sinun elämäsi laajentuma maailmassa. Kun lapsi kasvaa, monet äidit oikein ripustautuvat lapseensa, koska "lapsi on heidän onnensa".

Lopputulema jonka tajuaa vasta kypsempänä on se, että kukaan ei voi olla onnellinen toisen edestä, jokaisen pitää löytää itsensä, tehdä omat valintansa ja luoda oma onnensa -- ja antaa lastensa elää oma elämänsä itse. Tämä on se vanha viisaus siitä kuka sen kissan hännän nostaa...

Tämä ”oma onneksi on tärkein” taas on sitä new age -jargonia. Jokainen vanhempi tietää että oman lapsen hyvinvointi on tärkeintä. Kuka voi olla onnellinen jos oma lapsi kärsii, vaikka pähde- tai mielenterveysongelmista, tai on vaikka kuolemansairas. Siinä ei omat onnet paljon paina.

Tällaista päästelee suustaan sellaiset joilla joko ei ole lapsia tai sitten ei ole tapahtunut mitään erityisen raskasta. Todella ylimielistä ja typerää.

Ylimielistä ja typerää on kommentoida viestiä, jota ei ole lukenut tai edes yrittänyt ymmärtää.

Aiemmin oli aina ensin muut, sitten minä. Vuosien vieriessä huomasin olevani ainoa joka teki niin.

Nykyään ensisijaista on oma onneni, ja jos jotkut tekevät minut onnelliseksi yritän myös itse tehdä heidät onnelliseksi.

Täältä ei tipu enää yksisuuntaista apua.

Aloittaja! Mitä *itun muuta oma onni voi olla kuin "henkilökohtainen"?

Oletko kuullut pleonasmista?

Ajattelen, että olen, mutta en ole elänyt niin ja se vituttaa kuin pientä oravaa. Mutta syy on äitini narsismissa aikalailla. Narsisti opettaa, että sinä et ole mitään. Jos joku suuttuu sinulle, sinussa on aina vikaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että olen, mutta en ole elänyt niin ja se vituttaa kuin pientä oravaa. Mutta syy on äitini narsismissa aikalailla. Narsisti opettaa, että sinä et ole mitään. Jos joku suuttuu sinulle, sinussa on aina vikaa jne.

Vaikka vikahan on siis narsistissa. Hän ei ajattele keitään muita kuin itseään, ja hän ei hyväksy sitä, että sinä olisit onnellinen, jos haittaat sillä häntä hänen mielestään. Eli hän ei ole siis vastuussa itse elämästään, vaan hän kokee, että sinä olet.

Kantapään kautta olen oppinut, että oma onneni on tärkeintä. Voin tarjota lapsille mahdollisuuden olla onnellinen tarjoamalla heille katon pään päälle, ruokaa ja rakkautta, mutta en voi olla vastuussa heidän onnestaan tai onnellisuudestaan, enkä kenenkään muunkaan.

Olen joutunut luopumaan puolisoni hoitamisesta hänen sairastuttuaan. Tein sen itseni takia, koska se oli ainoa ratkaisu tilanteeseen. Valitettavasti silti tunnen velvollisuudentuntoa häntä kohtaan ja koen voimakkaasti olevani vastuussa hänen onnestaan, vaikka niin ei voi olla. Hän ei ota vastuuta itsestään millään tavalla.