Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Avasin tän ketjun nyt, kun anoppi alkanut ahdistaa täälläkin.

Vauva on nyt kuusiviikkoinen ja anoppi on alkanut marista, ettei näe ikinä vauvaa yms.

Olen kahdesti ottanut hänet kylään ja koen vierailut raskaana.

Hurahtamista oli havaittavissa jo raskausaikana, mutta se ei ärsyttänyt vielä.

Anoppi dokasi mieheni lapsuudessa ja raitistui muutama vuosi sitten, ja potee selvästi nyt kroonista syyllisyyttä, ja krääsällä ja höösäämällä paikkaa menetettyjä mieheni lapsuusvuosia.

Saatiin vielä poika, ja selkeesti projisoi nyt menetettyä äitiyttään poikaan.

Ongelma on kuitenkin, että anoppi ei varsinaisesti tee mitään vauvan suhteen (ei vaihda vaippaa tai auta fyysisesti), vaan istuu nojatuolissa ja odottaa että vauva nostetaan hälle syliin!

On kieltäytynyt vaipanvaihdosta ja on hyvin epävarma pitelemään, ei nostele itse.

Kun vauva alkaa hamuta tissiä, ei anna vauvaa pois vaan lässyttää että mummo hoitaa/mummo osaa.

Viimeksi otin väkisin pojan tissille.

Meillä ollessakin istuu monta tuntia muistellen, miten hänen lapsensa eivät itkeneet.

Ei varmaan kännäilyltään muista.🙄

Kun vaihdoin vaippaa ja vauva itki, nauroi selän takana että olipa iso kakka.

Ihan kuin anoppi olisi jotenkin infantti.

Koko ihminen alkanut ärsyttämään, koko ajan pitäis käydä kylässä siellä, että hän voi ihailla vauvaa, mutta mitään ei tee vauvalle.

Kieltäydyin menemästä enää kylään, hirveän työlästä vieraassa paikassa hoitaa/nukuttaa vauvaa.

Meillekään en ole kutsunut häntä istua löhöttämään, vauva ei ole näyttelyesine.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on menossa ensikohtaaminen ketjun teemana olevan isoäidin kanssa koko pitkän korona-ajan jälkeen. Voi taivas, jos jotain hyvää on koronasta ollut niin se että on saatu olla rauhassa tältä showlta.

Meillä on kaupungissa sijaitsevassa okt:ssa meneillään remonttia ja kyseessä anoppi, joka asuu kaukana. Halusi välttämättä useamman viikon reissun nyt kun matkaan lähti, joten päädyttiin siihen että meillä ei kyllä nyt todellakaan onnistu yöpyminen viikkotolkulla kun pari päivääkin on jo ihan kestokyvyn rajoilla. Saatiin aikaiseksi ratkaisu, että isoäiti menee ihan lähellä sijaitsevaan hotelliin.

Meillä pyörii nyt ihan normaali etätyö- ja päiväkotiarki, ja lapsi vierastaa isoäitiään voimakkaasti, koska tämä käyttäytyy niin omituisesti jo pikkulapsenkin silmään. Sovittiin siis jo kauan ennen vierailun alkua, että sovitaan ihan päiväkohtaisesti, koska vietetään yhteistä aikaa ja koska ei. Ja että rauhoitetaan vierailuilta tietyt kohdat päivästä, esim se hetki kun pitää aamulla saada aikaiseksi se lähtö päiväkotiin ja on aikataulu päällä. Ok? Eikö kuulostakin selkeältä ja ihan reilulta? Eikö teistä vieraan asemassa olisi ihan mieluisaakin viettää osa päivästä ihan rauhassa ja toteuttaa oman mielen mukaista ohjelmaa?

No, tämän isoäidin kanssa se ei toimi. Tänä aamuna näin yläkerran ikkunasta, että rouva kävelee jo ainakin toista kertaa hiitaaasti talomme ohi. Ja kuinka ollakaan, päiväkotiin lähtiessä ihan sattumalta talon edessä törmättiin, kuten eilenkin. Ja eilen lapsen nukkumaanmenoajan lähestyessä, kun isoäidille oli jo tunti sitten sanottu hyvää yötä, alkoi yhtäkkiä takaterassilta kuulua jotain ääntä. "Huuu... huu huu..." Kun menin tilannetta tarkistamaan, niin anoppi siellä selkä kyyryssä ja silmät lautasen kokoisina kuiskaili tätä huhuiluaan. Kuulemma tuli takaovesta ja varovaisesti niin ei pelästytä lasta niin kovasti. Siis juuri tällainen epänormaali sekoilu lasta nimenomaan vieroksuttaa - isoäiti on kuin jokin saalistaja, joka vaanii väsymättä kohdettaan.

Eilisaamuna, kun olin yöpaidassa alkamassa pukeutumaan, näinkin ikkunan läpi anopin naaman katsomassa ikkunasta sisään. Muutenkin päivystää pihassamme koko ajan ja kiertää katsomassa, näkisikö meistä ikkunasta jonkin vilauksen. Siis todella kuumottavaa tehdä etätöitä ja olla videopalaverissa, kun ikkunan takana saattaa kohta seisoa joku tuijottamassa ja huiskuttamassa.

Siis hyvä tavaton, miten on mahdollista että joku aikuinen ihminen ei keksi itselleen mitään mukavampaa tekemistä kuin kärkkyä alistuvin katsein ikkunan takana? Kuin joku koira, joka odottaa makupalaa? Eikö olisi mukavampaa mennä kävelemään puistoon tai merenrantaan tai lukea vaikka kirjaa, tai mennä elokuviin tai mitä ikinä, kun tietää että sillä isäntäväellä ei ole aikaa olla seurana ennen kuin kello xx.xx? En suurin surminkaan voi kuvitella että tekisin tuollaista, siis ainakaan sen jälkeen kun olen jo täyttänyt 12 ja päässyt yli ensi-ihastuksesta ja ymmärtänyt, että kodin ympärillä stalkkaus on ahdistavaa.

On alkanut jo miehelle avautua, että kokee häntä syrjittävän ja on niin epäreilua, että häntä ei oteta kunnolla perheeseen mukaan. Tämä on niin hullua. Jos hän olisi normaali ihminen, niin ei olisi MITÄÄN, ei niin mitään ongelmaa siinä että viettää keskenään aikaa olohuoneessamme päivällä. Mutta kun ei ole , hän tulee silloin siihen työhuoneeseemme juttuseuraa etsimään.

Antakaa voimia.

Täytyy sanoa että jotkut ketjussa olleet aivan kummia miniöitä ja vaikuttaneet itse sekoprinsessoilta jotka hokee ammattimaista terminologiaa papukaijoina, mutta tämä. TÄMÄ menee yli ymmärryksen. Niin hullua touhua että naurattaa. Voisit tehdä käsikirjoituksen ja lähettää leffantekijöille, herkullista materiaalia. Vähän säälittävä mummeli mutta kaivaa parka omaa kuoppaansa.

Lähtee siis hotellilta teille?? Ei voi ymmärtää. Voimia!

Äläpä muuta sano!

Olen mielestäni nähnyt elämässä kaikenlaista ja ei hirveästi tule tilanteita, että ei löytäisi luontevaa tapaa jatkaa keskustelua missä vaan tilanteessa, eikä minusta ole edes vaikea ottaa asioita puheeksi.

Mutta mitä ihmettä voi sanoa, kun illalla joku puolisolle läheinen ihminen kyyristelee takaovella eikä kerro mitä on asiana, vaan viittilöi silmiään räpsytellen niin kuin salaliittolainen että olisi tulossa sisään. "Ai hei Leila, oletkin siellä meidän takaterassilla. Kiva nähdä. Äläpä kuitenkaan tule peremmälle, kun täällä on tosiaankin lapsen iltatoimet menossa ja sovittiin että et silloin tule". Vai pitäisikö huudella miehelle? "Hei kulta, äitisi tulikin uudestaan käymään! Täällä takaovella kyyristelee. Mitä? Ei, ei ole sanonut että mitä asiaa!"

Myöhempi kommentoija tästä ketjusta, meillä on kyllä ihan samanlaiset anopit. Tämä hiippailija myös on jo tällä vierailulla ehtinyt vaatia, että meidän pitäisi selittää tuskin puhumaan oppineelle lapselle, että hän on sitten lapselle yhtä läheinen ja tärkeä kuin toinen mumminsa (joka käyttäytyy normaalisti ja josta lapsi pitää). Ehdotti myös, että ruvetaan kutsumaan häntä myös mummiksi eikä isoäidiksi niin kuin tähän asti, niin sitten lapsi ymmärtää että hän on läheinen. Ei hahmota, miksi ei heti innostuta hänen hyvästä ideastaan.

Hän myös tasan tarkkaan mittaa ja vertailee, paljonko lapsen huomiota ja muita etuja minun äitini saa ja saman verran tulisi hänenkin vähintään saada. Ihan kuin olisi itsekin pieni lapsi. Tai jos lapsi leikkii hiekkalaatikolla ja ojentaa minulle tekemänsä "kakun" maistettavaksi, mummeli tivaa heti että entäs minä? Enkö minä saa kakkua?

Seuraavan kerran kun mummeli kykkii terassilla, soita poliisit. Voit väittää, että et tunnistanut, luulit äitiyshormonipäissäsi sarjamurhaajaksi.

Miksei miehesi pane äitiään ruotuun?

Itse kouluttaisin mummelia niin, että jokaisesta sopimusrikkomuksesta seuraa vuorokausi jäähyä. Minuuttikin etuajassa tapaamiseen--->mahdollisuus nähdä lasta seuraavan kerran ylihuomenna. Ihan sama, vaikka hän olisikin vieraassa kaupungissa hotellissa vain lapsenlasta nähdäkseen. Jos on tärkeää, luulisi kykenevän noudattamaan lapsen eduksi luotuja sääntöjä.

Itse olen vela, mutta jopa minun myötätuntoni riittää ymmärtämään, että lasten aamu- tai iltatoimia EI saa häiritä. Sen verran monen lapsiparan olen kuullut rappukäytävässä parkuvan, kun kiskotaan väkisin tarhaan tai nälkäisenä ja väsyneenä kotiin.

Järkyttävä stalkkerianoppi!!!🆘

Mulle riitti yksi kerta kutsumatta kylään tulemista. Toinen kerta viikon sisään pojan syntymästä riitti näyttämään, että anopilla on oma laki.

En tullut vauvan kanssa ollenkaan olkkariin, jossa kytisteli vauvaa ja odotti passausta. Makariin yritti änkeä niin pyysin poistumaan, koska tarvitsen nyt imetysrauhan.

Kärkkyi pari tuntia olkkarissa ja kun lopulta älysi häipyä, viestin perään että ens kerralla sitten kutsuttuna kylään eikö vaan.

En ole kutsunut, vitutti niin paljon tuo änkeytyminen.

Miehelle oli jo uhriutunut, että hänet on hylätty eikä näe vauvaa ikinä.

Sanoin miehelle, että en jaksa passattavia vieraita ja ehtii näkemään sitten vanhempana, kun on joku rytmi.

Ei ole mitään tarvetta mulla mennä kyläänkään sinne, ei anoppi ole yhtään hoivaava, haluaa vaan pällistellä vauvaa ja pitää sylissä, silloinkin niin että vauva ojennetaan kuningattarelle valmiiksi ja otetaan pois kun vaippa täytyy vaihtaa.

Vierailija kirjoitti:

Surullisia tarinoita monella tapaa. Itsellä ex-anoppi kuoli ennen pojan syntymää niin en tiedä miten olisi onnistunut mummin roolissa, haluaisin uskoa että hyvin. Oma äiti on ollut tärkeä tuki äitiydessä(kin) alusta asti ja on antanut meidän päättää lapsen kasvatuksesta. On ollut kyllä paljon lapsen kanssa pienestä pitäen, oli jopa yökyläilyjä (harvoin) jo alle 1 v. Ex-appi otti sitten enemmän roolia kun lapsi oli vähän vanhempi ja varmaan jo joskus 5-v alkaen on ollut yökylässä sielläkin. Varmaan turhaan kommentoin ketjussa jossa isovanhemmilla on oikeasti ongelmia ymmärtää omaa rooliaan mutta kun oma tilanne on ollut hyvä. Silti omaan korvaan särähtää tuo ydinperheen ihannointi, ihan kuin muilla sukulaissuhteilla ei olisi mitään arvoa. Itse olen vuosi(kymmenten) aikana tottunut ex-appeen, alussa oli hyvinkin haastavaa mm. Huumoriksi kai tarkoitetun sovinistisen puheen takia. Ja parisuhdetta kyllä rasitti aikoinaan kun apesta piti pitää huolta anopin kuoleman jälkeen kun oli tottunut vaimon passaukseen 🙄 Nykyisin kuitenkin jopa eron jälkeen välit ex-appeen erittäin hyvät ja on erinomainen ukki lapselleni. Noh, ehkä tuossakin suurimpana syynä se että minua on kuitenkin aina kunnioitettu äitinä.

Ydinperhe on se lapsen koti.

Muilla ihmisillä sen ydinperheen ulkopuolella on merkitystä sen mukaan, koetaanko heidät tueksi vai taakaksi. Itselläni on käsittämättömän raskas äiti, joka ei ymmärrä minkäänlaisia rajoja. Minä väsyin ja olin tolaltani monta viikkoa tapaamisten jälkeen, enkä halua häntä lasteni elämään juurikin siitä syystä, että hän sotkee aina ihan kaiken sillä käytöksellään. Eikä hän siitä muutu, oli kamala jo lapsuudessani ja on kamala lasteni lapsuudessa.

Suomessa elää käsittämätön syyllistäminen sen suhteen, että sukulaisia pitää sietää loputtomiin, varsinkin isovanhempia. Ei pidä. Ei meillä ole täällä kuin yksi elämä.

Ihan kasvotusten siihen kotinne ruokapöydän äären istutte kaikki: Iso-äiti,puoliso ja sinä.Mutkin joilla ongelmia tunkeilevasta iso-äidistä,iso-vanhemista tai ylensä ihmisistä.Kerotte mikä teille parhaiten sopii.Myös sen on teidän ydin perhe ja teidän ehdoilla teille tulee ne iso-äiti tai iso-vanhemmat serkun kumin kaimat.Kun puhutte asioista suoran kasvotusten asianomaiselle,Ei tule turhia luuloja,kuvitelmia,pahaa mieltä ja vasta puolelta oletuksiksa.Miksi on mahdotonta olla suora ja puhua asiat selvästi ja suoraan kasvotusten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi ei ota kuuleviin korviinsa mun sanomisia kun vauva on hänellä. Huudattaa ja huudattaa sanoen että kyllä mä jaksan kuunnella ja että ei tarvitse pelätä. Koitan siinä sitten sanoa että ei se pelkää, on vaan niin väsynyt/nälkäinen että huutaa. Mutta ei suostu uskomaan ennenkuin toinen on niin väsynyt ettei enää kontaktia saa tai niin nälkäinen että huuto kiirii koko naapuruston yli. Muuten todella ihana ihminen. Paljon hyviä ajanviettoja ja varmasti vielä tuleekin. Mutta tietystihän lapsiin liittyen korkeakoulutettu ihminen tietää parhaiten. Eikä äiti joka on ollut vauvan kanssa 24/7 syntymästä lähtien.

Oman äitini kanssa vauvaa on ihana hoitaa kun hän aina kysyy jos ei oo varma että mikä on ja mikä auttais. Harmi vaan kun välimatkaa on.

Minkä takia annat hänelle lasta hoitoon edes? Kuulostaa suoralta lapsen tarpeiden laiminlyönniltä.

Lapsi ei ole ollut koskaan hoidossa eikä tule olemaan ennenkuin osaa ilmaista itseään sanoin. Siihen asti tavataan päivisin niin että vähintään jompi kumpi meistä vanhemmista on paikalla. Lapsi ei ole edes kauaa anopin sylissä kun alkaa jompaa kumpaa itkeä, mutta ei se ole ihmekään kun jaksaa max 1,5h olla hereillä kerralla ja yleensä samanpituisen pätkän nukkuu. Lisäksi syö kahden tunnin välein niin todennäköisyys anopin sylissä itkemiseen on todella suuri. Ja sitten tosiaan alkaa lässytys perus äänen säikähtämisestä tai muuten vaan jännityksestä.

Ei hitto ihan ku mun anoppi. Piteli 4vkoista poikaani sylissä, vauva alkoi hamuta nyrkkiään niin anoppi:

Voi kun se söpösti syö nyrkkiä. Sanoin että tissille otan hänet.

”Eikä me tissiä kun mummoa halataan nyt!” No sitten alkoi vauvan itku ja eikun vaan olkapäälle vauva, että mummoa ei itku haittaa!

Suunnilleen revin pojan häneltä ja sanoin miehelle, että imetyksen jälkeen lähdetään kotiin.

Eikös anoppi hekotellut nykyvanhempien herkkyyttä siinä imetystä pällistellessään.

Marmatti kun heti lähdetään pois, ja voivotteli että koskas taas näkee.

Ei ole käyty sen jälkeen kylässä enkä mene, mies saa mennä kun kriittisin vauva-aika on ohi ja pärjää pojan kanssa kaksin.

Vituttaa, että mukavasta anopista kuoriutui tuollainen omiva mummo.

En ole tehnyt hänelle vauvaa, vaan ivf-hoidoilla tehtiin itsellemme sellainen, ja ei ole mikään tarve hoidattaa häntä nyt muilla.

Vierailija kirjoitti:

Avasin tän ketjun nyt, kun anoppi alkanut ahdistaa täälläkin.

Vauva on nyt kuusiviikkoinen ja anoppi on alkanut marista, ettei näe ikinä vauvaa yms.

Olen kahdesti ottanut hänet kylään ja koen vierailut raskaana.

Hurahtamista oli havaittavissa jo raskausaikana, mutta se ei ärsyttänyt vielä.

Anoppi dokasi mieheni lapsuudessa ja raitistui muutama vuosi sitten, ja potee selvästi nyt kroonista syyllisyyttä, ja krääsällä ja höösäämällä paikkaa menetettyjä mieheni lapsuusvuosia.

Saatiin vielä poika, ja selkeesti projisoi nyt menetettyä äitiyttään poikaan.

Ongelma on kuitenkin, että anoppi ei varsinaisesti tee mitään vauvan suhteen (ei vaihda vaippaa tai auta fyysisesti), vaan istuu nojatuolissa ja odottaa että vauva nostetaan hälle syliin!

On kieltäytynyt vaipanvaihdosta ja on hyvin epävarma pitelemään, ei nostele itse.

Kun vauva alkaa hamuta tissiä, ei anna vauvaa pois vaan lässyttää että mummo hoitaa/mummo osaa.

Viimeksi otin väkisin pojan tissille.

Meillä ollessakin istuu monta tuntia muistellen, miten hänen lapsensa eivät itkeneet.

Ei varmaan kännäilyltään muista.🙄

Kun vaihdoin vaippaa ja vauva itki, nauroi selän takana että olipa iso kakka.

Ihan kuin anoppi olisi jotenkin infantti.

Koko ihminen alkanut ärsyttämään, koko ajan pitäis käydä kylässä siellä, että hän voi ihailla vauvaa, mutta mitään ei tee vauvalle.

Kieltäydyin menemästä enää kylään, hirveän työlästä vieraassa paikassa hoitaa/nukuttaa vauvaa.

Meillekään en ole kutsunut häntä istua löhöttämään, vauva ei ole näyttelyesine.

Toi dokausnuoruus on muuten aika monen nykymummon tauti.

Omat lapset on kasvatettu vähän niin ja näin 80-luvun tyyliin, käytetty alkoholia reilusti ja tupakoitu sisällä.

Tästä kroonisesti syyllisinä larpataan sitten täydellistä mummoa ja hössöttämällä ja lellimällä pyritään lapsenlasten silmissä olemaan täydellisiä ja parempia kuin lasten äiti, miniä.

Näitä on omassa tuttavapiirissä useita, omakin anoppi itkeskellyt, kun tuli juotua joskus.

Ja se näkyy mummoilussa, ihan hurahtanut ja selvästi hoivaa meidän poikaa nyt kauhealla vimmalla, kuten hoivaisi taas omaa lastaan.

Ja sehän on vinksahtanutta ja aivan varmasti aiheuttaa miniässä raivoa, jos tuota ei tunnista.

Mä olen lähes nelikymppinen itse ja tunnistan kuvion, en tosiaankaan hypi anopin traumataustan mukaan.

Käykööt teatterissa ja jumpissa, keksikööt eläkepäiville muutakin harrastusta kuin mummoilun.

tia.a69v.iso-äiti.äiti siskotätiläheinen kirjoitti:

Ihan kasvotusten siihen kotinne ruokapöydän äären istutte kaikki: Iso-äiti,puoliso ja sinä.Mutkin joilla ongelmia tunkeilevasta iso-äidistä,iso-vanhemista tai ylensä ihmisistä.Kerotte mikä teille parhaiten sopii.Myös sen on teidän ydin perhe ja teidän ehdoilla teille tulee ne iso-äiti tai iso-vanhemmat serkun kumin kaimat.Kun puhutte asioista suoran kasvotusten asianomaiselle,Ei tule turhia luuloja,kuvitelmia,pahaa mieltä ja vasta puolelta oletuksiksa.Miksi on mahdotonta olla suora ja puhua asiat selvästi ja suoraan kasvotusten?

Koska se suoraan puhuminen ei auta yhtään mitään rajattomien ihmisten kanssa. He vakuuttaa siinä sun pöytäsi ääressä sata hyvää ja tuhat parasta ja jo takkia pukiessaan alkaa se ihan sama rajojen ylittely.

Miksi kirjoitat”iso-äiti”?

Mun anoppi osoitti vastaavaa orastavaa hulluutta, otin luulot pois heti toisella kerralla.

Anoppi on aina kunnioittanut rajoja eikä ole änkenyt kutsumatta kylään, muutenkin ollut neutraalin mukava ja itsenäinen.

Vauvan myötä ilmeisesti kokee olevansa osa perhettä nyt ja tuli viikko pojan syntymästä kylään kutsumatta, ilmoitti vaan olevansa meillä 20min päästä et on varmaan ok.

Ärsyynnyin niin, että sen vierailun jälkeen selitin viestillä, että vauvan ekat kuukaudet ovat mulle tärkeitä äiti-lapsi -kiintymyssuhteen kannalta. Haluan oppia tuntemaan lapseni rytmin ja ilmaisutavat, enkä halua häiriötekijöitä, mummoilla ehtii myöhemmin sitte.

En tiedä suuttuiko hän, ehkä, ei kiinnosta.

Kukaan ei tätä ainutlaatuista vauva-aikaa minulta vie.

Mieshän oli menossa vauvan kanssa äidilleen kylään vauvan ollessa kk ikäinen, että saan omaa aikaa.

Kysyin että otatko tissini mukaan? ”Ai niin…”… oli varmaan anopin idea, koska oli just niin älytön.

Vierailija kirjoitti:

tia.a69v.iso-äiti.äiti siskotätiläheinen kirjoitti:

Ihan kasvotusten siihen kotinne ruokapöydän äären istutte kaikki: Iso-äiti,puoliso ja sinä.Mutkin joilla ongelmia tunkeilevasta iso-äidistä,iso-vanhemista tai ylensä ihmisistä.Kerotte mikä teille parhaiten sopii.Myös sen on teidän ydin perhe ja teidän ehdoilla teille tulee ne iso-äiti tai iso-vanhemmat serkun kumin kaimat.Kun puhutte asioista suoran kasvotusten asianomaiselle,Ei tule turhia luuloja,kuvitelmia,pahaa mieltä ja vasta puolelta oletuksiksa.Miksi on mahdotonta olla suora ja puhua asiat selvästi ja suoraan kasvotusten?

Koska se suoraan puhuminen ei auta yhtään mitään rajattomien ihmisten kanssa. He vakuuttaa siinä sun pöytäsi ääressä sata hyvää ja tuhat parasta ja jo takkia pukiessaan alkaa se ihan sama rajojen ylittely.

Miksi kirjoitat”iso-äiti”?

Koska elämän-koulu

Moni mummo sanoo hoida itse.

Jos olisin sinä alottaja, en jättäisi pientä mummon hoitoon.

Pysy lujana, vain vauvasi ja sinä kuulutte yhteen, jos ei käy mummolle niin ei väkisin.

Itse otin veljenpoikani 4kk pulloruokinnassa yöhoitoon, vaikka omiakin lapsia oli, mutta veljenvaimo oli niin väsynyt. Ajattelin saavatpa olla kaksistaan, edes vähän aikaa.

Mä voin kertoa lapsen ominaisuudessa, millaista ahdistusta takertuvat isovanhemmat aiheuttavat. Kasvoin kroonisen syyllisyyden keskellä, kun mummo syyllisti ettei nähä ikinä (viikottain nähtiin monesti) ja naapurin vanha täti itki yksinäisyyttään mulle kun olin keinumassa.

Olin 8v kun muutettiin kaupunkiin ja naapurin rouva tuli mulle itkemään, että hylätään hänet nyt.

Se tuntui kauhealta!

Mummoni taas syyllisti ja takertui kuolemaansa asti, kun olin 37v.

Vasta sen jälkeen ymmärsin millainen taakka hän oli ja voin vihdoin hengittää🤕

Älkää mummot ripustautuko, traumatisoitte lapsen!

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa lapsen ominaisuudessa, millaista ahdistusta takertuvat isovanhemmat aiheuttavat. Kasvoin kroonisen syyllisyyden keskellä, kun mummo syyllisti ettei nähä ikinä (viikottain nähtiin monesti) ja naapurin vanha täti itki yksinäisyyttään mulle kun olin keinumassa.

Olin 8v kun muutettiin kaupunkiin ja naapurin rouva tuli mulle itkemään, että hylätään hänet nyt.

Se tuntui kauhealta!

Mummoni taas syyllisti ja takertui kuolemaansa asti, kun olin 37v.

Vasta sen jälkeen ymmärsin millainen taakka hän oli ja voin vihdoin hengittää🤕

Älkää mummot ripustautuko, traumatisoitte lapsen!

Ai niin ja äitini sanoi joskus, että muutettiin anoppinsa läheltä kauemmas, kun mummon jatkuva kyläily ja päsmäröinti ahdisti.

Mummo puhui ikävästi äidistä aina, aikuisena vasta ymmärsin sen ivan määrän.

Aina maris, että äitini oli kehno valinta miniäksi eikä ollut riittävän hyvä isälle (joka oli juoppo elämäntaparikollinen, äitini absolutisti ja uskovainen).

Joten takertumalla ja lapsen äitiä haukkumalla kaivatte vaan oman haudan.

Vierailija kirjoitti:

tia.a69v.iso-äiti.äiti siskotätiläheinen kirjoitti:

Ihan kasvotusten siihen kotinne ruokapöydän äären istutte kaikki: Iso-äiti,puoliso ja sinä.Mutkin joilla ongelmia tunkeilevasta iso-äidistä,iso-vanhemista tai ylensä ihmisistä.Kerotte mikä teille parhaiten sopii.Myös sen on teidän ydin perhe ja teidän ehdoilla teille tulee ne iso-äiti tai iso-vanhemmat serkun kumin kaimat.Kun puhutte asioista suoran kasvotusten asianomaiselle,Ei tule turhia luuloja,kuvitelmia,pahaa mieltä ja vasta puolelta oletuksiksa.Miksi on mahdotonta olla suora ja puhua asiat selvästi ja suoraan kasvotusten?

Koska se suoraan puhuminen ei auta yhtään mitään rajattomien ihmisten kanssa. He vakuuttaa siinä sun pöytäsi ääressä sata hyvää ja tuhat parasta ja jo takkia pukiessaan alkaa se ihan sama rajojen ylittely.

Miksi kirjoitat”iso-äiti”?

Juuri näin, koska heitä ei kiinnosta alkujaankaan sen miniän hyvinvointi.

Itse kokeilin viestin suoraan ja sydämellisesti, että en oikeasti jaksa nyt vieraita ja vaalin vauva-aikaa ja että kyläilyt sitten kun rytmi kunnossa, että nukun pari tuntia yössä vaan ja että päivisin nukun vauvan tahtiin yms.

Anoppi ei vastannut mitään, luki viestit, ja soitti marttyyrina miehelleni, ettei hän ikinä nyt enää näe vauvaa ja hänellä niin paha mieli.

Saatanan itsekäs ihminen.

Miehelle sanoin, että ei auta mun ohittaminen, entistä varmemmin saa pysyä nyt pois.

Mun normaaliksi luulema äitini kajahti jouluna, eikä sen jälkeen meidän suunnasta ole siihen suuntaan viestitty mitään, millään välineillä. Kajahtaminen johtui siitä, kun totesin vastaukseksi jatkuvaan tinkaamiseen, että ei, meillä ei tulla kuulemaan minkäänlaista pikkujalkojen tepsutusta, että yhden teinin lompsiminen riittää. Sieltä päin ajoittain tulee syyllistävää viestiä, niin isän kuin äidinkin toimesta.

Vaimon kanssa ollaan oltu yksissä jo päälle 10v, vaimolla on aiemmasta suhteesta lapsi joka on mulle kuin oma. Jo vuosia sitten tultiin yhdessä siihen tulokseen, että meille riittää yksi lapsi, ja kaikki on tyytyväisiä. Paitsi mun mutsi. Omat sisarukset on saaneet lapsia viimeisen viiden vuoden aikana noin vauva per vuosi tahtia, ja joka raskausuutisen jälkeen mutsi on vihjaillut myös meille, että olisipa kiva jos tekin vielä. En tiedä oliko syyllinen jouluillallisen punaviini vai mikä, mutta mutsi sai kunnon marttyyrikohtauksen, ja alkoi syyttää vaimoa siitä, että mä jään ikuisiksi ajoiksi lapsettomaksi ja muuta sontaa, meni todella asiattomaksi. Teinilläkään ei kuulema ole enää asiaa mummolaan, kun ei ole oikea lapsenlapsi. Lähdettiin samantien kotiin, ja nyt tilanne on se, että vaimo on estänyt mutsin numeron, niitä haukkumisviestejä ja -soittoja tuli kymmenittäin. Minä en ole estänyt, mutta en pahemmin vastailekaan.

En tiedä mistä reaktio johtui, siitä että olen esikoinen? Käsittämätöntä käytöstä joka tapauksessa, luulisi, että se lasten tekeminen tai tekemättä jättäminen olisi kahden ihmisen välinen asia. Ei näköjään ole. Eniten vituttaa teinin ja vaimon puolesta, ei vaimo yksin ole päättänyt olla tekemättä enempää.

Mä tykkäsin anopistani ennen vauvaa, arvostin itsenäistä ja omatoimista tuoretta eläkeläistä, joka ei tuppautunut kylään ja joka kunnioitti rajoja.

Nyt vauvan jälkeen jostain syystä kuvittelee, että haluan hänet yhtäkkiä kylään viikoittain ja kutsumatta?! Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä vasta alle 3 vuotta ja anoppia on nähty kerran parissa kk.

Mieskään ei ole läheinen äitinsä kanssa.

Tuntuu oudolta, että nyt yhtäkkiä kotonani istuisi viikoittain tunteja vieras ihminen.

Mikseivät nämä mummot tajua, että biologinen side ei tee heistä yhtään läheisempiä poikansa perhettä kohtaan?

Miehestäkin on outoa, että äitinsä yhtäkkiä tulisi istumaan sohvalle jatkuvasti, kun ei heillä ole mitään puhuttavaa ollut ennenkään.

Oli vaivaannuttavaa, kun anoppi istui meillä viikko vauvan syntymän jälkeen tunteja ja vaan möllötti.

Must on todella outoa, että mummot yrittävät muodostaa läheistä suhdetta lapsenlapseen väkisin. Ei vastasyntynyt kaipaa mummoa sylittelemään tai pussailemaan viikon välein, se on vauvalle jopa traumaattista, jos viedään äidin sylistä yhtäkkiä vieraalle.

Ja mummo ON vieras ekan vuoden ajan ja niin tulee ollakin, harvassa nykytaloudessa isovanhemmat elävät samassa taloudessa.

Suhde mummoon rakennetaan kahdesta vuodesta eteenpäin, kun kiintymyssuhde vanhempiin on lujittunut.

Toki on vanhempia, jotka tekevät karhunpalveluksen lapselleen ja jättävät lapsen jo sylivauvoina päiväkausiksi hoitoon, mutta sitä hedelmää he ”nauttivat” kantapään kautta myöhemmin.

Äidin ja vauvan kiintymyssuhde on ainutlaatuinen ja sitä tukemalla välit isovanhempiin rakentuvat taatusti kuin itsestään.

Pahinta on mennä väliin ja syrjäyttää/moittia äitiä, silloin saa hyvästellä myöhemmät mummottelutkin.

Meillä anoppi on kärsinyt rajuista huimauskohtauksista, syytä ei ole löytynyt, päivystyksessäkin käynyt ja aivokuvauksissa.

Dokaillut ikänsä, sittemmin eläkkeellä raitistunut. Liekö jättänyt jälkiä…

Marmattaa, että hän haluaa hoitaa vauvaa ja käydä vaunulenkeillä. En luonnollisesti halua tätä, jos saa kohtauksen.

Miksei aikuinen ihminen käsitä tätä ja silti mankuu vauvaa itselleen?!

Klassikkoketju johon minulla on antaa vähän toista näkökulmaa.

Olin siis tuon lapsen asemassa. Kirjoitan tämän tänne varoituksena ja pyyntönä, että yliomistautuvat sukulaiset otetaan vakavasti ja tosissaan. Mummoni oli täysi sekopää, mutta vaikutti muille kuitenkin kiltiltä. Yksi ensimmäisiä muistojani on kun mummoni kertoi minulle yhteisen salaisuuden, että hän on oikeasti äitini. Tämä jankkaus ja minulle uskoutuminen jatkui koko lapsuuteni, enkä hämmennykseltäni kertonut kenellekään varsinkaan kun mummoni aina painotti asian salaisuutta, ja sitä että meidän pitää suojella ”valeäitiäni”. Olimme jollain tavalla erityisiä, siis minä ja mummo.

En halua kertoa yksityiskohtia liian tunnistettavasti, mutta terapian ja psykiatrisen hoidon myötä minulle on avautunut muitakin häiriintyneitä muistoja, ja nämä haudatut kokemukset ovat osasyy dissosiaatiohäiriööni sekä yleiseen häilyvän todellisuudentajuun. Herkille ihmisillä tämän kaltaiset varhaiset muistot ja kokemukset voivat todella horjuttaa psyyken lujuutta jopa aikuisena, jos aisaa ei hoideta terapiassa. Ulkopuolisille mummoni näyttäytyi noihin aikoihin vain todella rakastavalta isoäidiltä joka aina tarpeen tullen (ja vähän enemmänkin) oli auttamassa.

Isoäidit voi kokea syyllisyyttä monistakin syistä, miten ovat sössineet asioita omien lastensa kohdalla. Sivusta seuranneena, sijaisperheessä elävä huostaanotettu lapsenlapsi on herkkupala biologisen OIKEAN isoäidin "eheytymiselle" . Sijaisperhe on ihan helisemässä tämän ihmisen kanssa.

Up