Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Et ole tyhmä. Noin pientä lasta ei todellakaan viedä hoitoon edes kokonaiseksi päiväksi, eikä yhtään, jos ei äidistä siltä tunnu. Miehesi on lapsellinen ja itsekäs, eikä osaa ajatella asiaa lapsen näkökulmasta.
Nyt ilmoitat, että hoitoon kärttämisen loputtava, ja sinä pyydät sitten, kun hoitoa tarvitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Et ole tyhmä. Noin pientä lasta ei todellakaan viedä hoitoon edes kokonaiseksi päiväksi, eikä yhtään, jos ei äidistä siltä tunnu. Miehesi on lapsellinen ja itsekäs, eikä osaa ajatella asiaa lapsen näkökulmasta.
Nyt ilmoitat, että hoitoon kärttämisen loputtava, ja sinä pyydät sitten, kun hoitoa tarvitaan.
Juuri näin! Ja hienoa, että olet pystynyt suojelemaam lastasi vaikka muut yrittävät sinut ahdistelemalla saada tekemään vastoin vaistojasi. Ei tarvitse antaa hoitoon, jos ei tunnu hyvältä. Tiedät kyllä itse, että lapsi tarvitsee äitiään.
Meillä on 2v ollut kerran hoidossa muutaman tunnin illalla. Lisäksi on aloittanut päivähoidon lyhyillä päivillä. Koska päivähoitoon nyt oli pakko mennä, niin vältän edelleen mitään muita hoitoon viemisiä ettei käy lapselle kohtuuttoman rankaksi.
Ja miehesi on kyllä itsekäs.. Ei pidä tehdä lapsia, jos ei ole valmis jättämään omia tarpeitaan ja priorisoimaan lapsen tarpeita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Et ole tyhmä. Noin pientä lasta ei todellakaan viedä hoitoon edes kokonaiseksi päiväksi, eikä yhtään, jos ei äidistä siltä tunnu. Miehesi on lapsellinen ja itsekäs, eikä osaa ajatella asiaa lapsen näkökulmasta.
Nyt ilmoitat, että hoitoon kärttämisen loputtava, ja sinä pyydät sitten, kun hoitoa tarvitaan.
Juuri näin! Ja hienoa, että olet pystynyt suojelemaam lastasi vaikka muut yrittävät sinut ahdistelemalla saada tekemään vastoin vaistojasi. Ei tarvitse antaa hoitoon, jos ei tunnu hyvältä. Tiedät kyllä itse, että lapsi tarvitsee äitiään.
Meillä on 2v ollut kerran hoidossa muutaman tunnin illalla. Lisäksi on aloittanut päivähoidon lyhyillä päivillä. Koska päivähoitoon nyt oli pakko mennä, niin vältän edelleen mitään muita hoitoon viemisiä ettei käy lapselle kohtuuttoman rankaksi.
Ja miehesi on kyllä itsekäs.. Ei pidä tehdä lapsia, jos ei ole valmis jättämään omia tarpeitaan ja priorisoimaan lapsen tarpeita.
Mies on narsistisen perheen tuotos. Totutettu varjelemaan vanhempiensa hyvää oloa.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Tämä kirjoitus oli kuin minun kokemukseni. Ja voin sanoa, että tällainen kokemus v**uttaa vielä näin lähes 6 vuoden jälkeenkin. Luulen etten unohda ikinä sitä showta mikä esikoisen syntymästä lähti käyntiin.
Loukkaantunut anoppi joka ei saanut omasta mielestään luoda suhdetta vauvaan - mummoahan se vastasyntynyt aivan erityisesti tarvitsee eikä suhdetta synny jos ei mummo pääse just nimenomaan ekana vauvavuotena olemaan kaikessa mukana ja puuttua kaikkeen vauvaan liittyvään. Vaatimukset anoppi tietysti kohdisti miehelleni koska pystyi vetelemään naruista hänen suhteensa.
Helvetillinen stressi ja riitely miehen kanssa anopin vaatimusten takia ja parisuhteen lähes karille ajautuminen ovat päällimmäiset muistoni esikoiseni ensimmäisestä vuodesta. Onneksi mieheni sittemmin miehistyi ja onnistui katkaisemaan napanuoransa.
Ja nyt kun lapsi on isompi - mummeli käyttäytyy kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Itse en unohda, luottamus on menetetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Tämä kirjoitus oli kuin minun kokemukseni. Ja voin sanoa, että tällainen kokemus v**uttaa vielä näin lähes 6 vuoden jälkeenkin. Luulen etten unohda ikinä sitä showta mikä esikoisen syntymästä lähti käyntiin.
Loukkaantunut anoppi joka ei saanut omasta mielestään luoda suhdetta vauvaan - mummoahan se vastasyntynyt aivan erityisesti tarvitsee eikä suhdetta synny jos ei mummo pääse just nimenomaan ekana vauvavuotena olemaan kaikessa mukana ja puuttua kaikkeen vauvaan liittyvään. Vaatimukset anoppi tietysti kohdisti miehelleni koska pystyi vetelemään naruista hänen suhteensa.
Helvetillinen stressi ja riitely miehen kanssa anopin vaatimusten takia ja parisuhteen lähes karille ajautuminen ovat päällimmäiset muistoni esikoiseni ensimmäisestä vuodesta. Onneksi mieheni sittemmin miehistyi ja onnistui katkaisemaan napanuoransa.
Ja nyt kun lapsi on isompi - mummeli käyttäytyy kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Itse en unohda, luottamus on menetetty.
Mun esikoisen kohdalla oli just samanlaista. Anoppi puuttui ihan kaikkeen; syömisiin, lapsen pukeutumiseen, kodin sisustukseen, ulkoiluun... Ihan kaiken tein anopin mukaan väärin. Jopa siitä sain noottia, kun en halunnut käyttää lapsen vuonna 1974 syntyneelle sedälle alun perin ostettuja harsovaippoja, jotka on olleet vähintään viidellä vauvalla käytössä. Ja tosiaan, kun vielä oli eläkkeellä oleva ja naapurissa asuva, niin tavattiin harva se päivä, vaikka ihan suoraan sanottiin, ettei joka päivä tarvitse käydä
Eihän tuollaista kukaan ikuisesti jaksa. Välit ovat etäiset nykyään. Silti vieläkin nousee ahdistus, kun joku yllärivieras kaartaa autolla pihaan, vaikka anopin jatkuvista "toivotuista yllätysvierailuista" onkin jo aikaa useampi vuosi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Tämä kirjoitus oli kuin minun kokemukseni. Ja voin sanoa, että tällainen kokemus v**uttaa vielä näin lähes 6 vuoden jälkeenkin. Luulen etten unohda ikinä sitä showta mikä esikoisen syntymästä lähti käyntiin.
Loukkaantunut anoppi joka ei saanut omasta mielestään luoda suhdetta vauvaan - mummoahan se vastasyntynyt aivan erityisesti tarvitsee eikä suhdetta synny jos ei mummo pääse just nimenomaan ekana vauvavuotena olemaan kaikessa mukana ja puuttua kaikkeen vauvaan liittyvään. Vaatimukset anoppi tietysti kohdisti miehelleni koska pystyi vetelemään naruista hänen suhteensa.
Helvetillinen stressi ja riitely miehen kanssa anopin vaatimusten takia ja parisuhteen lähes karille ajautuminen ovat päällimmäiset muistoni esikoiseni ensimmäisestä vuodesta. Onneksi mieheni sittemmin miehistyi ja onnistui katkaisemaan napanuoransa.
Ja nyt kun lapsi on isompi - mummeli käyttäytyy kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Itse en unohda, luottamus on menetetty.
Mun esikoisen kohdalla oli just samanlaista. Anoppi puuttui ihan kaikkeen; syömisiin, lapsen pukeutumiseen, kodin sisustukseen, ulkoiluun... Ihan kaiken tein anopin mukaan väärin. Jopa siitä sain noottia, kun en halunnut käyttää lapsen vuonna 1974 syntyneelle sedälle alun perin ostettuja harsovaippoja, jotka on olleet vähintään viidellä vauvalla käytössä. Ja tosiaan, kun vielä oli eläkkeellä oleva ja naapurissa asuva, niin tavattiin harva se päivä, vaikka ihan suoraan sanottiin, ettei joka päivä tarvitse käydä
Eihän tuollaista kukaan ikuisesti jaksa. Välit ovat etäiset nykyään. Silti vieläkin nousee ahdistus, kun joku yllärivieras kaartaa autolla pihaan, vaikka anopin jatkuvista "toivotuista yllätysvierailuista" onkin jo aikaa useampi vuosi
Ihan samat ajatukset täälläkin. Aika rankasti otti päähän se, että kun mummo ei saanut tahtoaan läpi =minua takaisin töihin kun vauva oli 5,5 kk vanha ja häntä lapsen hoitajaksi alkoi painostus appiukon ja muun suvun toimesta. Kun en edelleenkään taipunut alkoivat he painostamaan miestäni joka sitten yritti miellyttää heitä ja selitti jotain:"jos olisit vaikka muutaman päivän töissä, kun äidille on niin tärkeää saada auttaa." Onneksi mies tajusi, että häneltä lähtee vaimo ja lapsi, jos homma ei muutu. Onneksi jaksoimme ja jaksamme taistella yhdessä, vaikka kaikkea paskaa tulee vieläkin niskaan. Lapsi on jo 3 vuotta vanha ja minä olen palannut työelämään. Sitä olen kaikki nämä vuodet miettinyt, että eikö tärkeintä olisi, että lapsella on turvallinen lapsuus vanhempiensa kanssa? Minkälainen ihminen haluaa tuhota lapsen perheen, koska hän haluaa auttaa? En tule ikinä unohtamaan mitä olen joutunut kokemaan miehen suvun takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Tämä kirjoitus oli kuin minun kokemukseni. Ja voin sanoa, että tällainen kokemus v**uttaa vielä näin lähes 6 vuoden jälkeenkin. Luulen etten unohda ikinä sitä showta mikä esikoisen syntymästä lähti käyntiin.
Loukkaantunut anoppi joka ei saanut omasta mielestään luoda suhdetta vauvaan - mummoahan se vastasyntynyt aivan erityisesti tarvitsee eikä suhdetta synny jos ei mummo pääse just nimenomaan ekana vauvavuotena olemaan kaikessa mukana ja puuttua kaikkeen vauvaan liittyvään. Vaatimukset anoppi tietysti kohdisti miehelleni koska pystyi vetelemään naruista hänen suhteensa.
Helvetillinen stressi ja riitely miehen kanssa anopin vaatimusten takia ja parisuhteen lähes karille ajautuminen ovat päällimmäiset muistoni esikoiseni ensimmäisestä vuodesta. Onneksi mieheni sittemmin miehistyi ja onnistui katkaisemaan napanuoransa.
Ja nyt kun lapsi on isompi - mummeli käyttäytyy kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Itse en unohda, luottamus on menetetty.
Mun esikoisen kohdalla oli just samanlaista. Anoppi puuttui ihan kaikkeen; syömisiin, lapsen pukeutumiseen, kodin sisustukseen, ulkoiluun... Ihan kaiken tein anopin mukaan väärin. Jopa siitä sain noottia, kun en halunnut käyttää lapsen vuonna 1974 syntyneelle sedälle alun perin ostettuja harsovaippoja, jotka on olleet vähintään viidellä vauvalla käytössä. Ja tosiaan, kun vielä oli eläkkeellä oleva ja naapurissa asuva, niin tavattiin harva se päivä, vaikka ihan suoraan sanottiin, ettei joka päivä tarvitse käydä
Eihän tuollaista kukaan ikuisesti jaksa. Välit ovat etäiset nykyään. Silti vieläkin nousee ahdistus, kun joku yllärivieras kaartaa autolla pihaan, vaikka anopin jatkuvista "toivotuista yllätysvierailuista" onkin jo aikaa useampi vuosiIhan samat ajatukset täälläkin. Aika rankasti otti päähän se, että kun mummo ei saanut tahtoaan läpi =minua takaisin töihin kun vauva oli 5,5 kk vanha ja häntä lapsen hoitajaksi alkoi painostus appiukon ja muun suvun toimesta. Kun en edelleenkään taipunut alkoivat he painostamaan miestäni joka sitten yritti miellyttää heitä ja selitti jotain:"jos olisit vaikka muutaman päivän töissä, kun äidille on niin tärkeää saada auttaa." Onneksi mies tajusi, että häneltä lähtee vaimo ja lapsi, jos homma ei muutu. Onneksi jaksoimme ja jaksamme taistella yhdessä, vaikka kaikkea paskaa tulee vieläkin niskaan. Lapsi on jo 3 vuotta vanha ja minä olen palannut työelämään. Sitä olen kaikki nämä vuodet miettinyt, että eikö tärkeintä olisi, että lapsella on turvallinen lapsuus vanhempiensa kanssa? Minkälainen ihminen haluaa tuhota lapsen perheen, koska hän haluaa auttaa? En tule ikinä unohtamaan mitä olen joutunut kokemaan miehen suvun takia.
Tuo on astetta pahempi tilanne, mun tarvitsi taistella vain anoppia vastaan. Jostain kumman syystä anoppi on riidoissa sukunsa kanssa milloin mistäkin. Mieheni sisarukset asuvat kaukana, eivätkä ikinä ole asettuneet ainakaan mun tietääkseni äitinsä puolelle, kun meillä on ollut ongelmia. Mieheni on ollut kahden tulen välissä, mutta valinnut oman perheensä.
Ja tuo hitsin auttamishalu. Tiettyyn rajaan ihan ok, mutta jos esim ikkunoiden pesu kielletään, niin onko ihan pakko väkisin ne pestä? Mulla ja anopilla on *kröhöm* erilainen käsitys mitä tarkoittaa puhdas ikkuna. Silti toinen tuli meille yllätykseksi pesemään ikkunat kun oltiin pois, sen jälkeen kuin olin ties kuinka monta kertaa kieltäytynyt "avusta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Tämä kirjoitus oli kuin minun kokemukseni. Ja voin sanoa, että tällainen kokemus v**uttaa vielä näin lähes 6 vuoden jälkeenkin. Luulen etten unohda ikinä sitä showta mikä esikoisen syntymästä lähti käyntiin.
Loukkaantunut anoppi joka ei saanut omasta mielestään luoda suhdetta vauvaan - mummoahan se vastasyntynyt aivan erityisesti tarvitsee eikä suhdetta synny jos ei mummo pääse just nimenomaan ekana vauvavuotena olemaan kaikessa mukana ja puuttua kaikkeen vauvaan liittyvään. Vaatimukset anoppi tietysti kohdisti miehelleni koska pystyi vetelemään naruista hänen suhteensa.
Helvetillinen stressi ja riitely miehen kanssa anopin vaatimusten takia ja parisuhteen lähes karille ajautuminen ovat päällimmäiset muistoni esikoiseni ensimmäisestä vuodesta. Onneksi mieheni sittemmin miehistyi ja onnistui katkaisemaan napanuoransa.
Ja nyt kun lapsi on isompi - mummeli käyttäytyy kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Itse en unohda, luottamus on menetetty.
Mun esikoisen kohdalla oli just samanlaista. Anoppi puuttui ihan kaikkeen; syömisiin, lapsen pukeutumiseen, kodin sisustukseen, ulkoiluun... Ihan kaiken tein anopin mukaan väärin. Jopa siitä sain noottia, kun en halunnut käyttää lapsen vuonna 1974 syntyneelle sedälle alun perin ostettuja harsovaippoja, jotka on olleet vähintään viidellä vauvalla käytössä. Ja tosiaan, kun vielä oli eläkkeellä oleva ja naapurissa asuva, niin tavattiin harva se päivä, vaikka ihan suoraan sanottiin, ettei joka päivä tarvitse käydä
Eihän tuollaista kukaan ikuisesti jaksa. Välit ovat etäiset nykyään. Silti vieläkin nousee ahdistus, kun joku yllärivieras kaartaa autolla pihaan, vaikka anopin jatkuvista "toivotuista yllätysvierailuista" onkin jo aikaa useampi vuosiIhan samat ajatukset täälläkin. Aika rankasti otti päähän se, että kun mummo ei saanut tahtoaan läpi =minua takaisin töihin kun vauva oli 5,5 kk vanha ja häntä lapsen hoitajaksi alkoi painostus appiukon ja muun suvun toimesta. Kun en edelleenkään taipunut alkoivat he painostamaan miestäni joka sitten yritti miellyttää heitä ja selitti jotain:"jos olisit vaikka muutaman päivän töissä, kun äidille on niin tärkeää saada auttaa." Onneksi mies tajusi, että häneltä lähtee vaimo ja lapsi, jos homma ei muutu. Onneksi jaksoimme ja jaksamme taistella yhdessä, vaikka kaikkea paskaa tulee vieläkin niskaan. Lapsi on jo 3 vuotta vanha ja minä olen palannut työelämään. Sitä olen kaikki nämä vuodet miettinyt, että eikö tärkeintä olisi, että lapsella on turvallinen lapsuus vanhempiensa kanssa? Minkälainen ihminen haluaa tuhota lapsen perheen, koska hän haluaa auttaa? En tule ikinä unohtamaan mitä olen joutunut kokemaan miehen suvun takia.
Tuo on astetta pahempi tilanne, mun tarvitsi taistella vain anoppia vastaan. Jostain kumman syystä anoppi on riidoissa sukunsa kanssa milloin mistäkin. Mieheni sisarukset asuvat kaukana, eivätkä ikinä ole asettuneet ainakaan mun tietääkseni äitinsä puolelle, kun meillä on ollut ongelmia. Mieheni on ollut kahden tulen välissä, mutta valinnut oman perheensä.
Ja tuo hitsin auttamishalu. Tiettyyn rajaan ihan ok, mutta jos esim ikkunoiden pesu kielletään, niin onko ihan pakko väkisin ne pestä? Mulla ja anopilla on *kröhöm* erilainen käsitys mitä tarkoittaa puhdas ikkuna. Silti toinen tuli meille yllätykseksi pesemään ikkunat kun oltiin pois, sen jälkeen kuin olin ties kuinka monta kertaa kieltäytynyt "avusta".
Auttaminen on kyllä vaikea laji ;) Meilläkin oli tuhkat lattialla ja lapsi noessa, koska mummo oli hoitamassa lasta. Pyykit oli kyllä viikattu ja tiskit laitettu (kaapeissa väärille paikoille) mutta lapsi oli ollut villi ja hankala. Niinpä niin. Miksi ei vain voi tehdä sitä mitä sovitaan? No 2 vuotta yritin antaa mahdollisuuksia, mutta ei onnistunut. Jos vaatimalla vaatii, että pitää saada hoitaa, niin miksi ei sitten hoida kun pyydetään.
Tää ketju on avannut silmiä paljonkin. Hyvä että joutuu miettimään näitä mahdollisuuksia, ennen kuin meillä edes on lapsia. Oon jakanu miehelleni näitä juttuja ja ollaan päivitelty että onneks mun äiti ei ole kuvioissa, jouduin katkomaan välit juurikin koska oli ihan täysin sekaisin jo pelkästään mua kohtaan. Omistushaluinen, ei käsitä että minulla on oma tahto, menee siitä tiedosta täysin tilttiin ja menee ihan omiin maailmoihin, vähän kuin kohtauksen saaneena... :'D
Mies on itsekin päätynyt miettimään äitisuhdettaan ja on onneksi kasvanut aivan täyspäiseksi ja hyvällä tavalla omapäiseksikin. Totesi suoraan että jos hänen äitinsä "hurahtaa" niin ei kiinnosta, jos meillä on lapsi niin sen lapsen ja ydinperheen etu menee aivan kaiken edelle, yhtään outoa käytöstä tai omimista ei suvaita. Kuulemma ei aio antaa tavata ollenkaan jos äitinsä yhdenkin kerran käyttäytyy uhkaavasti, tän ketjun kuvaamilla tavoilla. Hän on aika jämpti ja semmonen "tietenkin se on näin"-ihminen, mikä on hyvä koska olemme näistä isoista linjoista samaa mieltä. :D "Jos me saadaan lapsi, mun äiti ei kertaakaan tyydytä omia tarpeitaan lapsella. Lapselle ei ole turvallista semmonen. Mitään terapialelua hänestä ei tule. Lapsi ei tietenkään ole mikään esine tai väline, sanoohan sen jo järkikin. Ei ole loogista paapoa hulluja."
Anoppi on itse onneksi aika lailla tolkuissaan myös. On aina ollut yksinhuoltajaäiti, rakastaa lapsiaan muttei ole mikään erityinen "kultamamma". Tehnyt aina parhaansa ja ollut läsnä lapsilleen, valinnut uransakin sen mukaan että oli aikaa lapsille. Lapset kasvoivat ja sitten vasta vaihtoi vuorotöihin, sitä ennen oli opettaja. :) Juteltiin joskus anopin kanssa vauvoista ja hän siihen yllättäen totesi että ei pidä vauvoista, ovat kaikki hänestä samannäköisiä ja rasittavia. Naurettiin yhdessä että on se ärsyttävää kun ihmiset onnessaan odottavat ihailuja muttakun ei se toisen vauva meistä vaan tuoksu hyvältä, eikä me osata arvostaa vieraan vauvan puklua päällemme. Tuntuu pahalta feikata innostusta mutta kun vauvat nyt vaan ei ole kivoja. :DDD Anoppi siihen perään että toki hänestä omat vauvansa olivat kauniita, koska ne olivat hänen, mutta muiden vauvat saapi pysyä etäällä, "olen jo vauvani kasvattanut. kun vauva on isompi, voin toki suositella hyviä kirjoja". Kyllä nauratti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikista anopeista ei myöskään ole lapsen hoitajaksi. Oma anoppi aikoinaan keksi, että hänpä jää töistä kotiin hoitamaan lastamme. Tokihan hänelle olisi pitänyt maksaa se kotihoidontuki ja sen lisäksi 1000€/kk, koska hän joutuu irtisanoutumaan töistään. Ei tosiaan lapsi jäänyt hänelle, eikä olisi jäänyt edes ilmaiseksi. Vierailut kun oli sitä, että mumma meni tietokoneelle ja oli siellä ja lapsi yksin ja hoito sujui kuulemma hyvin sen ajan kun kävimme muualla mieheni kanssa. Ennätti kuulemma kerrankin olla koneella tunteja kun oli lapsi hoidettavana. Vuosien aikana tapahtui useita läheltä piti tilanteita, joissa lapsi meinasi mm. kuristua, jäädä auton alle(aiheutettiin vakava vaaratilanne tahallaan, lapsi ei karannut vaan mumma itse päästi lapsen laskemaan pulkalla mäkeä alas vilkkaalle tielle yhdessä suuressa kaupungissa). Työnsi salaa 2kk suuhun oikeaa ruokaa isoja kokkareita, koska suuttui etten minä antanut hänen syöttää vauvaa niin syöttipä itse salaa.
Tunnusti kerran, että hän laittaa salaa miehensä ruokaan rauhoittavia lääkkeitä, jotta se nukkuisi eikä touhuaisi koko ajan. Mitähän olisi tehnyt jos lapsi olisi halunnut puuhata koko päivän?
Viimeisimpänä viime viikolla minut on haukuttu koko suvulle siitä ettei hän saa mennä lastenlasten kanssa erääseen sisäpuistoon. Tokihan minulla oli syy; korona. Emme halua, että meidän riskiryhmän perheeseen haetaan tuolta koronaa. Ja ei, ulkopuisto ei käynyt vaan olisi pitänyt mennä ainoastaan sinne yhteen ja ainoaan koronalinkoon. Ja vasta vielä itse valitti miten naapurin lapsella on korona todettu, mutta juoksee ulkona ja ties missä sairaana.
Onneksi hän on jo iäkäs ja noh, ...iäkäs.
Tää on niin sairasta tekstiä lukea. Tuo ihminenhän on vaarallinen. Älkää missään nimessä jättääkö lasta tuommosille, ihmettelen miten jaksatte noin kärsivällisesti kaiken noiden ”vahinkojen” ( en usko, että,ovat edes vahinkoja) jälkeen selittää puistoon menosta. Nostan hattua, itse olisin työntänyt mummon jo aika etäälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt kokonaan liity isovanhempiin mutta voitteko kertoa olenko ihan tyhmä..
Heti kun vauva oli syntynyt niin isovanhemmat alkoivat puhua hoitoon ottamisesta ja siitä kuinka lähtevät seuraavana kesänä vauvan kanssa ulkomaille jotta saadaan omaa aikaa. Ahdisti ihan hitosti ja kerroin etten halua antaa vauvaa hoitoon vielä ainakaan vuoteen. Joka kerta nähdessämme hoitopuheet silti jatkuivat.
Vauva oli muutaman kk ikäinen kun mies alkoi puhumaan miten mä olen huijannut olevani perhekeskeinen ihminen. Hänen ajatuksissaan vauva olisi joka vkl hoidossa kun kerta haluavia hoitajia on. Mä sanoin että haluan itse viettää aikaa lapseni kanssa (mielestäni tämä on enemmän perhekeskeisyyttä kuin se että lapsi viedään jatkuvasti hoitoon).
No mies ahdisteli tällä hoitamisjutulla ja haukkui mua kun olen liian kiinni vauvassa ja ei ole normaalia ja mut pitää saada eroon vauvasta (ja se oli siis sen muutaman kk vanha). Pidin pääni riidoista huolimatta ja lopulta mies lopetti tuon jankkaamisen (isovanhemmat jatkaa edelleen). Nyt vauva on vajaa 1v ja ahdistaa entistä enemmän se että "pitäisi" kohta antaa vauva hoitoon. Jotenkin tuntuu että jotain "hajosi" tuolloin kun minua yritettiin erottaa vauvasta vaikka halusin olla sen kanssa. Nyt mieheltä on alkanut tulla varovaisia vihjailuita kuinka voitais talvella reissata isovanhempien kanssa ja he voisivat hoitaa vauvaa. Ahdistaa. Ymmärtääkö kukaan miltä musta tuntuu vai olenko väärässä tunteideni kanssa..
Niin ja mies on tietysti ollut vauvan kanssa kahden ja mä olen tehnyt omia juttujani, ja ollaan vietetty yhteistä aikaa iltaisin kun vauva nukkuu. Eli en ole 247 ollut vauvassa kiinni.
Et ole tyhmä. Noin pientä lasta ei todellakaan viedä hoitoon edes kokonaiseksi päiväksi, eikä yhtään, jos ei äidistä siltä tunnu. Miehesi on lapsellinen ja itsekäs, eikä osaa ajatella asiaa lapsen näkökulmasta.
Nyt ilmoitat, että hoitoon kärttämisen loputtava, ja sinä pyydät sitten, kun hoitoa tarvitaan.
Juuri näin! Ja hienoa, että olet pystynyt suojelemaam lastasi vaikka muut yrittävät sinut ahdistelemalla saada tekemään vastoin vaistojasi. Ei tarvitse antaa hoitoon, jos ei tunnu hyvältä. Tiedät kyllä itse, että lapsi tarvitsee äitiään.
Meillä on 2v ollut kerran hoidossa muutaman tunnin illalla. Lisäksi on aloittanut päivähoidon lyhyillä päivillä. Koska päivähoitoon nyt oli pakko mennä, niin vältän edelleen mitään muita hoitoon viemisiä ettei käy lapselle kohtuuttoman rankaksi.
Ja miehesi on kyllä itsekäs.. Ei pidä tehdä lapsia, jos ei ole valmis jättämään omia tarpeitaan ja priorisoimaan lapsen tarpeita.
Mies on narsistisen perheen tuotos. Totutettu varjelemaan vanhempiensa hyvää oloa.
Tässä on niin hyvin tiivistettynä kaksi lausetta, joka kuvaa ytimekkäästi koko tilanteen, että kertakaikkiaan!
Toivottavasti mies tajuaa, että hänen elämäntehtävänä ei ole tuottaa vanhemmilleni hyvää oloa ja hypätä heidän pillin mukaan. Olis aika hypätä sen oman perheen pillin mukaan,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkä mutta tärkeä keskustelu. Kiitos. Olen kahlannut kaikki viestit nyt läpi ja se on ollut todella terapeuttista, olen samalla käynyt todella vanhoja asioita läpi. Tästäkin saattaa tulla pitkä avautuminen, anteeksi jo etukäteen.
Omassa lapsuudessani minulla oli kaksi, sanotaanko kauniisti, voimakasta naishahmoa. Isänäiti ja äitini. Isänäiti oli ja on edelleen vain omasta navastaan ja omasta erinomaisuudestaan kiinnostunut. Kaikki koetaan oman itsen kautta; kuinka hän tekee, osaa ja auttaa, aina enemmän kuin muut. Kuinka hän meitä lapsia vei matkoille kun vanhemmat eivät siihen pystyneet (?!), kuinka hän meitä tuki ja tukee kuulemma edelleen rahallisesti ja muutenkin... Mikään tästä avusta ei esim minua tai veljeäni ole koskaan tavoittanut. Isänäiti käyttää myös edelleen itkua aseenaan, jos muuten eivät asiat mene hänen pillinsä mukaan. Olemme yhteydessä niin vähän kuin mahdollista.
Äitini tuli todella nuorena äidiksi. Hän oli lapsuudessani toisaalta rento ja hauska, siksi ne toisenlaiset hetket kai olivatkin sitten niin hämmentäviä ja tulivat täysin puskista. "Miksi sä näytät noin vammaiselta?", "Sä haiset ihan paskalta", "Ei mun lapsi voi olla noin tyhmä", "Älä naura noin lujaa, taas saa hävetä sun ääntäs"...
...jatkuu...
...jatkuu...
Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, äiti epäili että voiko tuosta mitään tulla, mies on minulle aivan liian hyvännäköinen eikä minulla voisi olla miehelle mitään annettavaa.
Lasten suhteen pelastukseni oli luultavasti se, että naimisiin mentyämme välimatka minun ja äidin välillä kasvoi todella suureksi. Esikoisen vauva-aikana lähdin sitten ilman miestä käymään kotiseudulla. Vauva sai korvatulehduksen ja itki yöllä kovasti. Äitini nappasi vauvan minulta ja karjaisi että minun pitäisi nyt pysyä hyödyttömänä pois tieltä. Menin tuosta niin sekaisin, että tosiaan vetäydyin huoneeseeni. Sitä olen katunut pitkään sillä vauvani olisi tarvinnut minua ja samalla annoin liikaa valtaa mummolle.
Siitä alkoi lyttääminen; lapsille kielloista huolimatta herkkujen tuputtaminen, minun sääntöjeni naurunalaiseksi saattaminen, mummolan ja kaiken siihen liittyvän kehuminen sekä meidän kodin haukkuminen. Tämä kaikki siis suoraan lapsille minun ohitseni. Ja se marttyyrivaihde. Kun kielsin antamasta kolmevuotiaana toista jäätelöä, mummo itku kurkussa kysyi että saako hän ilman lupaa lapselle edes vettä antaa.
.. jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...jatkuu...
Olin pitkään aivan liian heikko ja kai jotenkin siinä ajatuksessa kiinni, että mummolle ei saa tulla paha mieli. Että minä olen syyllinen, koska muutin niin kauas pois. "Tyhmiä ootte kun noin kaukana asutte", tosiaan, mummon vakiolause. Ja lasten ollessa kipeänä "Kyllä teidän pitää muuttaa lähemmäs, että minä voin hoitaa, eihän tuosta mitään tule."
Yhdenlainen aviokriisi tässä on asian tiimoilta jo käyty läpi. Olen mieheni kanssa keskustellut asiasta paljon ja pitkään ja hän on minulle antanut voimaa ja terveemmän näkökulman koko touhuun. Kyseessä on meidän perhe, meidän lapset. Ei me plus mummo. Siitä olen miehelleni todella kiitollinen ja sen hänelle myös usein sanon.
Lapset ovat jo teinejä, silti kaiken tämän lukeminen ja nyt ensimmäistä kertaa auki kirjoittaminen tuntuu oikeasti terapeuttiselta ja silmiä avaavalta. Asumme edelleen kaukana mummosta, ja hänkin on rauhoittunut. Nyt voimme jo puhua melkein kuin olisimme samalla tasolla, tosin kerron perheemme kuulumisia melko valikoidut. Lapset ovat mummoon itse yhteydessä ja olen ylpeä siitä, että teinit osaavat itse asettaa rajat paremmin kuin minä vielä 25-vuotiaana.
Pitkä avautuminen, sori siitä. Helpotti tosin. Tuoreet äidit, olkaa vahvoja, olkaa leijonaemoja. Kuunnelkaa sitä äidinvaistoa. Te perheenä olette yksikkö, muut sukulaiset saavat selvitä omine tunteineen ihan itse, aikuiset ihmiset.
Mun anoppi tyttömme ollessa vauva hoki kovaan ääneen” äiti kiusaa” .
Juu en kiusannu, enkä pyytänyt häneltä neuvoja. Tyttärensä vauvan hän oli ominut, väitti etteivät he oikein osanneet hoitaa vauvaansa. (
Hän kun oli jo 3 lastaan
menestyksekkäästi, mallikelpoisasti.)
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi tyttömme ollessa vauva hoki kovaan ääneen” äiti kiusaa” .
Juu en kiusannu, enkä pyytänyt häneltä neuvoja. Tyttärensä vauvan hän oli ominut, väitti etteivät he oikein osanneet hoitaa vauvaansa. (
Hän kun oli jo 3 lastaan
menestyksekkäästi, mallikelpoisasti.)
Onkohan tuollainen typerä "äiti kiusaa" -hokeminen muka vitsi, vai onkohan se mummeli todella tuota mieltä? Täysin asiatonta joka tapauksessa, motiivi tuollaiseen kiinnostaisi kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi tyttömme ollessa vauva hoki kovaan ääneen” äiti kiusaa” .
Juu en kiusannu, enkä pyytänyt häneltä neuvoja. Tyttärensä vauvan hän oli ominut, väitti etteivät he oikein osanneet hoitaa vauvaansa. (
Hän kun oli jo 3 lastaan
menestyksekkäästi, mallikelpoisasti.)Onkohan tuollainen typerä "äiti kiusaa" -hokeminen muka vitsi, vai onkohan se mummeli todella tuota mieltä? Täysin asiatonta joka tapauksessa, motiivi tuollaiseen kiinnostaisi kovasti.
Mua kans kiinnostais motiivi tähän ”äiti kiusaa” kommentointiin. Anoppi tykkäs sitä viljellä jokaiseen asiaan. Säännöt, kieltäminen, ruokarajotteet allergioiden takia ym. oli kaikki lapsen kiusaamista. Kiva yrittää kitkeä lapselta pois toi kiusaamisajatus jonka mummo on saanut iskostettua lapsen päähän.
Nyt onneks välit miehen toimesta täysin poikki anoppiin niin ei enää tarvii olla missään tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi tyttömme ollessa vauva hoki kovaan ääneen” äiti kiusaa” .
Juu en kiusannu, enkä pyytänyt häneltä neuvoja. Tyttärensä vauvan hän oli ominut, väitti etteivät he oikein osanneet hoitaa vauvaansa. (
Hän kun oli jo 3 lastaan
menestyksekkäästi, mallikelpoisasti.)Onkohan tuollainen typerä "äiti kiusaa" -hokeminen muka vitsi, vai onkohan se mummeli todella tuota mieltä? Täysin asiatonta joka tapauksessa, motiivi tuollaiseen kiinnostaisi kovasti.
Mua kans kiinnostais motiivi tähän ”äiti kiusaa” kommentointiin. Anoppi tykkäs sitä viljellä jokaiseen asiaan. Säännöt, kieltäminen, ruokarajotteet allergioiden takia ym. oli kaikki lapsen kiusaamista. Kiva yrittää kitkeä lapselta pois toi kiusaamisajatus jonka mummo on saanut iskostettua lapsen päähän.
Nyt onneks välit miehen toimesta täysin poikki anoppiin niin ei enää tarvii olla missään tekemisissä.
Meillä se on muotoa "äiti on tyhmä", "äiti on väsynyt", "äiti ei viitsi", "äiti nipottaa" jne.
Mitä tahansa jolla voi itseään nostaa.
"ei kerrota äidille, ei äiti ymmärrä"...
Kaikista anopeista ei myöskään ole lapsen hoitajaksi. Oma anoppi aikoinaan keksi, että hänpä jää töistä kotiin hoitamaan lastamme. Tokihan hänelle olisi pitänyt maksaa se kotihoidontuki ja sen lisäksi 1000€/kk, koska hän joutuu irtisanoutumaan töistään. Ei tosiaan lapsi jäänyt hänelle, eikä olisi jäänyt edes ilmaiseksi. Vierailut kun oli sitä, että mumma meni tietokoneelle ja oli siellä ja lapsi yksin ja hoito sujui kuulemma hyvin sen ajan kun kävimme muualla mieheni kanssa. Ennätti kuulemma kerrankin olla koneella tunteja kun oli lapsi hoidettavana. Vuosien aikana tapahtui useita läheltä piti tilanteita, joissa lapsi meinasi mm. kuristua, jäädä auton alle(aiheutettiin vakava vaaratilanne tahallaan, lapsi ei karannut vaan mumma itse päästi lapsen laskemaan pulkalla mäkeä alas vilkkaalle tielle yhdessä suuressa kaupungissa). Työnsi salaa 2kk suuhun oikeaa ruokaa isoja kokkareita, koska suuttui etten minä antanut hänen syöttää vauvaa niin syöttipä itse salaa.
Tunnusti kerran, että hän laittaa salaa miehensä ruokaan rauhoittavia lääkkeitä, jotta se nukkuisi eikä touhuaisi koko ajan. Mitähän olisi tehnyt jos lapsi olisi halunnut puuhata koko päivän?
Viimeisimpänä viime viikolla minut on haukuttu koko suvulle siitä ettei hän saa mennä lastenlasten kanssa erääseen sisäpuistoon. Tokihan minulla oli syy; korona. Emme halua, että meidän riskiryhmän perheeseen haetaan tuolta koronaa. Ja ei, ulkopuisto ei käynyt vaan olisi pitänyt mennä ainoastaan sinne yhteen ja ainoaan koronalinkoon. Ja vasta vielä itse valitti miten naapurin lapsella on korona todettu, mutta juoksee ulkona ja ties missä sairaana.
Onneksi hän on jo iäkäs ja noh, ...iäkäs.