Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.
Surullista, että nämä äidit eivät täälläkään nää ensimmäistäkään moitteen sijaa omassa toiminnassaan. HE ovat oikeassa, HE sanovat miten muiden, puolisoa myöten, on toimittava, istuttava, elehdittävä, puhuttava, viihdytettävä. Muuten äidin kosto on kauhea. Heillä on oikeus, ja tarkoitus pyhittää keinot. Muut ovat sairaita, dementikkoja, narsisteja. Itsessä taas ei ole mitään vikaa.
Varmasti joo on enemmän tai vähemmän kamalia mummoja, mutta nokilasit päästä kaikki te mammat, jotka ette näe kuin vikaa kaikkien muiden tekemisissä.
Voisitko mennä itkemään muualle?
Mikä tuossa on itkemistä? Ja miksei täällä saisi muutkin itkeä kuin te, jotka eivät näe muuta kuin vikoja muissa kuin itsessänne?
Ai niin tietysti: väärin itketty! Ja aivan väärästä asiasta.
Väärä ketju. Mene muualle itkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?
Mene muualle itkemään.
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?
Niin. Ja?
Itsestäänselvyyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?
Mitään pakkoa olla tekemisissä sitä välttämätöntäkään ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Sinä, joka kerrot loruilevasta anopistasi tarinoita, osittain muita ihmisiä hauskuuttaaksesi; tuo ihminen on miehesi äiti ja lapsesi mummu. Ennen kuin sinulta lähtee jutut, keksityt tai todet, ihan lapasesta niin mieti onko reilua miestäsi kohtaan repostella hänen äitiään somessa. Onko kyseinen ihminen tehnyt sinulle tai lapsellesi pahempaa kuin ärsyttänyt omituisella käytöksellään. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia toki ketään ei saa mitätöidä tai rajoja rikkoa. Minusta sinä mitätöit anoppiasi ja en pidä sitä kovin hyvänä ideana.
Älä jaksa, tää on paras mummo koko palstalla (jossa sentään on jo kuultu vaikka mitä). Lisää juttuja tavuttajamummosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?
Olet käynyt lapsenlapsen perheessä riehumassa oikeuksistasi ja nyt tajusit totuuden?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Anoppi halusi juuri tuota. Istua sohvalla vauva sylissään ja katsella tätä. Ainoa vain, että käski apen autotalliin tai lähtemään johonkin ja meidät, minut ja poikansa, kävelylle tai päiväunille. Jos olimme samassa huoneessa, hymähteli kärsimättömästi ja saatoin melkein kuulla kuinka aivonsa poreilivat kiehumispisteessä kun yritti keksiä, mihin voisi meidät häätää. Yritti ihan mitä vaan, saattoi nostaa katseensa yhtäkkiä ja innoissaan keksittyään, että takapihalla on kiva puutarhakeinu, mehän voitais istua siellä ihan rauhassa. Muuten kiva, mutta oli kylmä ja märkä syksy.
Käänsi vauvan syliinsä aina niin, ettei vauva pystynyt kääntää katsettaan kehenkään muuhun paitsi anoppiin. Anoppi ei piitannut ollenkaan vaikka vauva alkoi saada tarpeekseen vuorovaikuttamisesta, hoki vain katsoppa, katsoppa katsoppa, mummi on tässä, sinun mummi, voi rakas pieni enkeli, minun pieni kulta. Antoi vauvan myös hamuta rintaansa, tosin paita päällä. Välillä alkoi itkemään kun tuijotti poikaa ja sopersi kuinka hänellä on nyt jo niin ikävä enkeliään, kun ei saa häntä yöksi mummin viereen. Itki ihan vuolaasti, räkä ja kyyneleet valuen, mutta katse koko ajan tiiviisti vauvan silmissä.
Minun päässäni hälytyskellot soivat niin että räminä kävi. Lopulta jo anopin nimen kuuleminen sai aikaan levottoman, ahdistuneen olon. Intuitioni sanoi että hän ei halua olla lapselle pelkkä mummi ja että hän kamppailee ollakseen näyttämättä kuinka paljon minua inhoaa.
Kun aloimme sitten ottaa määrätietoisesti etäisyyttä laittoi anoppi miehelle mm. ääniviestejä, joissa kuului pelkkää itkua. Tuli oven taakse ilmoittamatta ja yritti yksinkertaisesti mennä ohitseni, sisälle kotiimme. Jos avasin oven vauva sylissä hän kiljahti Kulta, kulta siinä sinä olet, voi tule tänne ja yritti ottaa vauvan minulta, päästi omituisen pitkän "Ooiiiiiiii" - valituksen ja purskahti itkuun kun peräännyin ja sanoin että ei ole asiaa enää kertaakaan tulla meille sopimatta. Emme ole olleet vuoteen väleissä, hän ilmoitti noiden juttujen jälkeen pojalleen että vauva kuuluu hänellekin ja jos poika ei järjestä asiaa, ei hänen tarvitse enää ikinä odottaa mitään apua vanhemmiltaan.
Poika ei "järjestänyt asiaa".Huh! Tulipa paha mieli mummin puolesta :( Kauhea miten toinen on surrut. Mitä tuo meinaa ettei halunnut olla mummi, eiköhän kuule halunnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Eikö kukaan lohduttanut häntä, edes poikansa? Mikähän oli häntä noin haavoittanut, oliko joskus menettänyt vauvan tai muuta sellaista?
Vaikka sillä olisi kuollut tusina vauvoja, se ei oikeuta käyttämään tätä yhtä vauvaa omien tunteiden kainalosauvana. Itsekkäämpää käytöstä kuin tuon mummin voi tuskin kuvitella.
Lohdun saamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin mitä muilta ihmisiltä voi tarvita: täytyy olla vähintäänkin siedettävä ihminen että sinulle halutaan antaa sitä. Jokaisella aikuisella ihmisellä on kaikki mahdollisuudet kehittää luonnettaan, mummoikään ehtineenä on ollut aikaakin aika tavalla. Jos on edelleen sekopää, varmaan sitten haluaa olla -sitten täytyy vaan myös elää seurausten, eli yksinäisyyden, kanssa.
Tämä on ihan totta. Ei voi olla tahditon m*lkku ja samaan aikaan vaatia itseään siedettävän. Mikä ihme siinä on, että jotkut vanhemmiten taantuvat aivan järkyttävän lapsellisiksi ja itsekeskeisiksi?
Minun anoppini on kirjaimellisesti taantunut, nykyään appi ja mieheni sisaruksetkin kiusaantuvat ja pyörittelevät hänen käytökselleen silmiään. Ketään ei enää naurata hänen "höpsöttelynsä" ja minusta tuntuu että viimeinkin minua ja miestäni ymmärretään, kun emme halua kovin usein anoppia nähdä.
Anoppi muuttuu kokonaan eri ihmiseksi kun 1,5v. lapsemme on paikalla. Naamalla kestoriehaantunut ilme, suu auki ja pyöreänä kuin olisi yllättynyt ja taukoamaton "ihii, hoo, hahaa, tipipiiii, hu huuuu!" - sekoilu jota lapsikin katsoo pää kallellaan eikä oikein viihdy anopin seurassa. Jos lapsi kumartuu leikkimään junaradalla, konttaa anoppi hänen naamansa eteen ja huutaa jotakin typerää tyyliin "tsuku tsuku tsuu, minä olen juna, mummi on iso juna hihihiii". Ja jos mieheni tai minä sanomme hänelle yhtään mitään silloin kun lapsi on paikalla, hän vastaa kaikkeen ihmeellisellä ta-vu-tuk-sel-la, kuin jonkin lorun mukaan, runomittaan. Esim jos sanon että aletaan pukemaan, pitää lähteä iltatoimiin kotiin niin anoppi vastaa, lasta koko ajan tuijottaen "mu-ka-vem-pi o-li-si, jos mum-mi-las-sa nuk-kui-si! Ta-pu-taa, tral-lal-laa, mum-min kul-taa nau-rat-taa!" ja tarttuu ta-pu-taa-kohdassa lasta käsistä ja niillä ta-put-taa. Ei reagoi siis oikeasti, järjellä mihinkään. Käytös on sellaista kuin aivot oltaisiin imetty pillillä pois.
Mieheni nuorin veli, silloin n. 18v. ansaitsi loputtoman kunnioitukseni kerran kun anoppi vastaili taas lo-ru-tel-len meille - tämä veli alkoi yhtäkkiä paukuttaa käsiään yhteen ja lorutteli "lo-pe-ta tuo vam-mai-lu" 😂
Lasta ei voi jättää hetkeksikään anopin kanssa kahden koska en luota oikeasti yhtään hänen aivotoimintaansa. Jos lapsi joskus 3 vuotiaana vaatii saada hypätä kalliolta niin anoppi varmaan vastaisi "lys-tik-kääs-ti hyp-pääm-me, vaan sii-vet sel-kään a-vaam-me!"
Ei jaksaisi enää yhtään, ärsyttää jo kirjoittaakin siitä.
Kiitos, nauroin tuolle pikkuveljelle ihan katketakseni :D
T: Itse lapseton ja mukavat isovanhemmatkin olleet.
Annan sympatiani kaikille teille jotka joudutte noita rajattomia ihmisiä kestämään. Itselläni oli tuollainen rajojen rikkoja kämppiksenä ja siinä meinasi oikeasti mennä mielenterveys kun toinen koko ajan selitti mustan valkoiseksi, valkoisen mustaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nyt mummo niin mielensä pahoitti😂😂😂😂
Nyt on yritystä kun oikein neljän hymiön voimin mennään. Minkäs ikäryhmän juttuja nuo nyt olivatkaan, murkkujen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.
No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
... Ai niin, tämä pitää mainita myös - kun anoppini leikkii lapsen kanssa ja lapsi ottaa anopin rakennelmasta palikoita tms. kädestä jonkun lelun, alkaa anoppi hieroa silmiään kuin itkisi ja märisee aika uskottavastikin "älääää... yhyyy.. nyyh, tyhmä..." eikä lopeta sitä ajoissa, vaikka uskonkin että tekee sen "leikillään". Havahtuu vasta kun lapsi on tullut meidän luoksemme ja vetää minua tai miestäni hihasta, tyyliin "auttakaa, se meni rikki".
En tiedä mikä tuollaista aiheuttaa, käy kuitenkin töissä edelleen jne.Kuulostaa täysin normaalilta tiimityöskentely/voimantumis/pellekoulu/tunteidensanoitus-mikälie-valmentajalta, joiden luona ihmiset ravaa maksusta. Siinä on just sitä heittäytymistä ja mukaanhoukutusta, jota itsekin toki tykkään väistellä mahdollisuuksien mukaan.
On vähän eri asia mennä pellekouluun omasta halustaan ja maksaa siitä, kuin katsoa aikuisen ihmisen pimahtamista tuollaiseksi oman lapsensa seurassa. Mun lapsia tuo tavuttaja ei todellakaan hoitaisi eikä välttämättä juuri tapaisikaan. Lasta voi viihdyttää ja leikkiin voi heittäytyä ilman että laittaa aivot noin pahasti narikkaan. Perheen ulkopuoliset aikuiset saa olla omia itsejään toki ja hassutella menemään mutta odotan silti sellasta tervettä pohjavirettä siihen olemiseen. Ei tuollainen ole varsinkaan leikki-ikäiselle lapselle edes kivaa vaan hämmentävää ja ainakin mun kuopukselle pelottavaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Tajuatko edes miten itseironinen purkaus tuo oli? 😂🤦♀️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Aika paha! Pokkaa sulla on ainakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Tajuatko edes miten itseironinen purkaus tuo oli? 😂🤦♀️
Pahoittelen, sä jäit (säälittäväksi) vinkuleluksi. Joku vertaistukijankkaaja oli sun tyylinen, oli sen ketjun tylsin tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Tajuatko edes miten itseironinen purkaus tuo oli? 😂🤦♀️
Pahoittelen, sä jäit (säälittäväksi) vinkuleluksi. Joku vertaistukijankkaaja oli sun tyylinen, oli sen ketjun tylsin tyyppi.
Luuletko ettei noista kolmesta viestistäsi näe päivänselvästi, että ovat saman henkilön kirjoittamia? Idiootti 😁😙
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?Niin. Ja?
Itsestäänselvyyksiä.
Niin, itsestäänselvyyksiäpä hyvinkin. Niitähän tähän on kertynyt jo satojen sivujen verran. Kaikille ei vain aukene.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Tajuatko edes miten itseironinen purkaus tuo oli? 😂🤦♀️
Pahoittelen, sä jäit (säälittäväksi) vinkuleluksi. Joku vertaistukijankkaaja oli sun tyylinen, oli sen ketjun tylsin tyyppi.
Luuletko ettei noista kolmesta viestistäsi näe päivänselvästi, että ovat saman henkilön kirjoittamia? Idiootti 😁😙
Oho. Mitä jos käytän sanaa "olkinukke"? Tunnistat saletisti? Asia on pihvi? Asia vilpitön? Nice job, Miss Marple. Ei yhtään Twilight Zone -osastoa. Onko muuten ihan pakko yläpeukuttaa omia kommenttejaan, se on noloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.No niin, tiesin ettet malta kovin kauaa odottaa ennen kuin pilaat provosi. VMP. Uskottavuus meni.
No sulla taas ei ole ollut uskottavuutta missään vaiheessa. Ketään ei kiinnosta sun loputon länkytys joka asiasta ☺️
Hauska juttu miten sinä kitiset kuin ruosteinen sarana jokaiseen viestiin, joka ei ole teurastamassa mummoja parin sanan perusteella. Nytkin varmaan viiden eri kirjoittajan viestiin. Jos jonkun täältä pitäisi pai-nu-a vit-tuun vin-ku-mas-ta ja ketjua pilaamasta, niin juuri sinun, neiti palstasheriffi. Säälittävää.
Tajuatko edes miten itseironinen purkaus tuo oli? 😂🤦♀️
Pahoittelen, sä jäit (säälittäväksi) vinkuleluksi. Joku vertaistukijankkaaja oli sun tyylinen, oli sen ketjun tylsin tyyppi.
Luuletko ettei noista kolmesta viestistäsi näe päivänselvästi, että ovat saman henkilön kirjoittamia? Idiootti 😁😙
Oho. Mitä jos käytän sanaa "olkinukke"? Tunnistat saletisti? Asia on pihvi? Asia vilpitön? Nice job, Miss Marple. Ei yhtään Twilight Zone -osastoa. Onko muuten ihan pakko yläpeukuttaa omia kommenttejaan, se on noloa.
Kiitos ketjun pilaamisesta, hermanniina.
Ps. Hanki poikaystävä niin olisi muutakin teKemistä kuin kytätä av
Näitä tarinoita lukiessa ei tule mieleen kuin yksi asia: jos toisen ihmisen olemuksessa, puheissa, käytöksessä, whatever on jokin asia, joka ei herätä yhtään luottamusta lapsen vanhemmissa, niin mikään pakko ei ole olla tekemisissä välttämätöntä enempää. Ihan sama, onko kysymyksessä oma äiti, anoppi, joku muu. Ja myös, on ihan yksi ja sama, onko vikaa itsessäkin. Monesti on, kun kukaan ei ole virheetön, mutta kun lapsen asiat ovat vanhempien vastuulla ja päätettävissä, niin isovanhempien ainoa keino on sitten yrittää itse olla asiallinen ja ystävällinen, noudattaa annettuja ohjeita ja olla arvostelematta aikuisten lastensa valintoja.
Loppujen lopuksi, onko muuta vaihtoehtoa?