Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.
Kerto nyt lisää näitä tavuttajamummun tempauksia, koska mä ole nauranut näitä ihan kippurassa. No mä olen nauranut, mutta sä et varmaan aina..
... Ai niin, tämä pitää mainita myös - kun anoppini leikkii lapsen kanssa ja lapsi ottaa anopin rakennelmasta palikoita tms. kädestä jonkun lelun, alkaa anoppi hieroa silmiään kuin itkisi ja märisee aika uskottavastikin "älääää... yhyyy.. nyyh, tyhmä..." eikä lopeta sitä ajoissa, vaikka uskonkin että tekee sen "leikillään". Havahtuu vasta kun lapsi on tullut meidän luoksemme ja vetää minua tai miestäni hihasta, tyyliin "auttakaa, se meni rikki".
En tiedä mikä tuollaista aiheuttaa, käy kuitenkin töissä edelleen jne.
Sinä, joka kerrot loruilevasta anopistasi tarinoita, osittain muita ihmisiä hauskuuttaaksesi; tuo ihminen on miehesi äiti ja lapsesi mummu. Ennen kuin sinulta lähtee jutut, keksityt tai todet, ihan lapasesta niin mieti onko reilua miestäsi kohtaan repostella hänen äitiään somessa. Onko kyseinen ihminen tehnyt sinulle tai lapsellesi pahempaa kuin ärsyttänyt omituisella käytöksellään. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia toki ketään ei saa mitätöidä tai rajoja rikkoa. Minusta sinä mitätöit anoppiasi ja en pidä sitä kovin hyvänä ideana.
Vierailija kirjoitti:
Sinä, joka kerrot loruilevasta anopistasi tarinoita, osittain muita ihmisiä hauskuuttaaksesi; tuo ihminen on miehesi äiti ja lapsesi mummu. Ennen kuin sinulta lähtee jutut, keksityt tai todet, ihan lapasesta niin mieti onko reilua miestäsi kohtaan repostella hänen äitiään somessa. Onko kyseinen ihminen tehnyt sinulle tai lapsellesi pahempaa kuin ärsyttänyt omituisella käytöksellään. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia toki ketään ei saa mitätöidä tai rajoja rikkoa. Minusta sinä mitätöit anoppiasi ja en pidä sitä kovin hyvänä ideana.
Ole hiljaa! Lisää tavuttajamummoa😂 Kuka aikuinen sanoo pienelle lapselle edes leikillään että "tyhmä" 😂😂😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoittelen toki nöyrästi kommenttiani ettei ketään saisi nöyryyttää keskustelupalstalla vaikka henkilö olisikin esim. anoppi - ja omituisuus olisi mahdollisen sairauden oire - koska se ikävästi tölväisee sosiaalipornoa, anteeksi, vertaistukea etsiviä ihmisiä. Sori.
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen toki nöyrästi kommenttiani ettei ketään saisi nöyryyttää keskustelupalstalla vaikka henkilö olisikin esim. anoppi - ja omituisuus olisi mahdollisen sairauden oire - koska se ikävästi tölväisee sosiaalipornoa, anteeksi, vertaistukea etsiviä ihmisiä. Sori.
Ai niin kun sitä mummon mielipahaa pitää kaikkien varoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.
Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Otan popcornit kehiin, kiva seurata onko suuren yleisön mielestä ihan ok nöyryyttää muita ihmisiä keskustelupalstoilla koska on olemassa esim. vastaavia ilkeitä ja sairaita mummoja, anoppeja ja appeja. Ja sitten mitä mieltä vaimot ja miniät ovat siitä, pitääkö puolisoa kunnioittaa siinä määrin ettei hänen vanhempiaan solvata julkisesti tarpeettoman tarkoilla yksityiskohdilla, edes nimettömänä.
Onko siis ok päteä nokkelana kirjoittajana jos samalla kävelee muiden ihmisten yli, ja surutta nöyryyttää heitä kunhan saadaan mässäillä palstalla mehukkailla tarinoilla. Kirjoittaja ei minusta vaikuttanut kauhean alistetulta mutta hieman ymmärtämättömältä ja ylimieliseltä kyllä. Tosin kirjoitustyyli oli kerrassaan hauska ja tarinat varmasti naurattivat porukkaa, jotka eivät niin päätään vaivaa mitä asioita kannattaa perheestään kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä nyt mummo niin mielensä pahoitti😂😂😂😂
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nyt mummo niin mielensä pahoitti😂😂😂😂
Neljä hymiötä ei tee paskasta heitosta sen freesimpää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nyt mummo niin mielensä pahoitti😂😂😂😂
Neljä hymiötä ei tee paskasta heitosta sen freesimpää..
😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂
Eikö suuri yleisö huomioi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin. Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa.
Ei huolta, hän on näyttänyt merkkejä tuosta taipumuksestaan jo silloin kun seurustelin poikansa kanssa, anoppi ei ollut viittäkymmentäkään. Mutta aiemmin on ollut omituinen vain hetkittäin, järki on äkisti tiltannut niin kuin saisi pieniä sähkökatkoja aivoihinsa. Ensimmäisen kerran hämmennyin hänen käytöksestään kun kävin anoppilassa muistaakseni vasta toista kertaa, ja katsoimme heidän olohuoneessaan luonto-ohjelmaa jossa leopardi tms. jahtasi antiloopinvasaa. Anoppi tuijotti ohjelmaa jännittyneenä ja rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden sanomalla itsekseen, nasaaliäänellä "abuaaaa.....". Kuulosti joltain lastenohjelman hahmolta ja minun kurkkuni nytkähteli kun yritin olla purskahtamatta nauruun. Mieheni ei reagoinut tuohon äännähdykseen mitenkään...
Anoppi ei sinänsä vitsaile koskaan ja hymyilee vain katse tyhjänä jos nauramme jollekin mitä hän on sanonut tai tehnyt. Saattaa esimerkiksi venytellä olohuoneessaan kireässä jumppa-asussaan kun me muut istumme sohvalla ja nostaa takapuolensa jonkun eteen ja mutista "nyt ei parane rupsauttaa". Ei leikillisesti vaan itsekseen, kuin muistutuksena itselleen.
Harmitonta, mutta minusta ainakin todella omituista käytöstä.
Lapsemme seurassa, noiden sähkökatkojen sijasta, tuntuu töpseli irronneen seinästä kokonaan.
Pienempänä, syöttötuolissa istuessaan poika odotti suu virneessä anopin saapumista paikalle. Anoppi tuli keittiöön ottaen pitkiä jättiaskelia ja meni aivan matalaan kyykkyyn syöttötuolin viereen. Pongahti lapsen naaman eteen ja huusi "pim! huhuu! pömpelipöö!"
Oli todella mukava itse juoda kahvia siinä vieressä ja olla kuin ei mitään.Hän lienee sellainen ns. Luonnonlapsi. Oletko nyt ihan varma ettet sinä ole se jäykkis?
Niin ja jos poika odotti ja tykkäsi mummon pelleilystä niin mitä ihmettä sinä siitä sitten vaivaa näet? Eihän hän sinulle pelleillyt vaan huomioi pikkuskidin, jonka äiti istui kaffepöydässä suu viivana ja nuttura kireällä.
En itsekään antaisi lasta hoitoon vähän erikoisen oloiselle ihmiselle, mutta en myöskään rutkuttaisi siitä että huomioi lasta yhdessä ollessa lapsenkin viihtyessä. Vai keksitkö kohta jonkun kauhutarinankin? Osa äideistä tässä keskustelussa vaikuttaa kyllä totaalisilta kpäiltä.
Lapsi on jo sen ikäinen että tuntuu odottavan aikuisilta sellaista ymmärrettävää ja edes jotenkin ennakoitavaa käytöstä. Poika kyllä hymyilee suopeasti anopin sekoilulle mutta keskittyy kuitenkin omiin leikkeihinsä, nostaa joskus kätensä, - katsettaan nostamatta - anopin lähestyvän naaman eteen, kun haluaa leikkiä rauhassa.
Ei minua nyt sinänsä haittaa se että anoppi keskittyy 100% lapseen. Kyllä hauskaa saa olla. Mutta on vaikea tottua siihen, ettei aikuiseen ihmiseen saa yhtäkkiä mitään kontaktia, siitä menee pakosti hieman varuilleen ja pitää tilannetta vähän silmällä.
Ei kovin rentouttavaa.
Mieheni kysyi äidiltään kerran, että tajuaako hän ettemme voi jättää lasta hoitoon jos hän ei pysty kommunikoimaan normaalisti, lapsen ollessa paikalla.
Anoppi istui kyykyssä olohuoneen ja keittiön välisen puoliseinän takana ja repi sanomalehtiä silpuksi silloin alle vuotiaan poikamme iloksi. Hän pysyi seinän takana piilossa mutta vastasi jotenkin näin: "pi-tää ol-la fik-sus-ti, ei vas-tail-la vain has-sus-ti, ti-pu-ti-pu-taa, lau-laa mum-min ve-ka-ra!"
Mies totesi että jooh, ja alkoi keittää kahvia.
Jos lapsi olisi hoidossa mummillaan ja saisi vaikka jonkun pienen haaverin, niin paikalla ei olisi ketään turvallista aikuista lohduttajaa vaan mummi, joka todennäköisesti menisi lapsen itkusta totaalisesti sekaisin. Hän ei kestä edes lapsen perusilmettä joka ei siis ole vauhko virnistys, niin kuin ilmeisesti pitäisi olla.
Kyllä minua tuo kaikki ärsyttää koska joskus tuntuu että sekoilu on mummin keino paeta todellisuutta ja sitä kauhistuttavaa mahdollisuutta että joku rajoittaisi hänen toimintaansa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ettei hän ole ilkeä ketjun monien esimerkkien tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.
Surullista, että nämä äidit eivät täälläkään nää ensimmäistäkään moitteen sijaa omassa toiminnassaan. HE ovat oikeassa, HE sanovat miten muiden, puolisoa myöten, on toimittava, istuttava, elehdittävä, puhuttava, viihdytettävä. Muuten äidin kosto on kauhea. Heillä on oikeus, ja tarkoitus pyhittää keinot. Muut ovat sairaita, dementikkoja, narsisteja. Itsessä taas ei ole mitään vikaa.
Varmasti joo on enemmän tai vähemmän kamalia mummoja, mutta nokilasit päästä kaikki te mammat, jotka ette näe kuin vikaa kaikkien muiden tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.
Surullista, että nämä äidit eivät täälläkään nää ensimmäistäkään moitteen sijaa omassa toiminnassaan. HE ovat oikeassa, HE sanovat miten muiden, puolisoa myöten, on toimittava, istuttava, elehdittävä, puhuttava, viihdytettävä. Muuten äidin kosto on kauhea. Heillä on oikeus, ja tarkoitus pyhittää keinot. Muut ovat sairaita, dementikkoja, narsisteja. Itsessä taas ei ole mitään vikaa.
Varmasti joo on enemmän tai vähemmän kamalia mummoja, mutta nokilasit päästä kaikki te mammat, jotka ette näe kuin vikaa kaikkien muiden tekemisissä.
Voisitko mennä itkemään muualle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.
Surullista, että nämä äidit eivät täälläkään nää ensimmäistäkään moitteen sijaa omassa toiminnassaan. HE ovat oikeassa, HE sanovat miten muiden, puolisoa myöten, on toimittava, istuttava, elehdittävä, puhuttava, viihdytettävä. Muuten äidin kosto on kauhea. Heillä on oikeus, ja tarkoitus pyhittää keinot. Muut ovat sairaita, dementikkoja, narsisteja. Itsessä taas ei ole mitään vikaa.
Varmasti joo on enemmän tai vähemmän kamalia mummoja, mutta nokilasit päästä kaikki te mammat, jotka ette näe kuin vikaa kaikkien muiden tekemisissä.
Vanhempien velvollisuus on huolehtia lapsestaan. Ei se mikään kosto ole eikä heidän kuulu ”ymmärtää” yhtikäs ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen toki nöyrästi kommenttiani ettei ketään saisi nöyryyttää keskustelupalstalla vaikka henkilö olisikin esim. anoppi - ja omituisuus olisi mahdollisen sairauden oire - koska se ikävästi tölväisee sosiaalipornoa, anteeksi, vertaistukea etsiviä ihmisiä. Sori.
Ai niin kun sitä mummon mielipahaa pitää kaikkien varoa.
Myös mun mielestä ei ole mitään haittaa siinä, että on toisille kohtelias, etenkin jos toisen ainoa osoitettava vika on puhua pehmeitä lapselle tai vaikka lemmikkieläimelle.
Vierailija kirjoitti:
... Ai niin, tämä pitää mainita myös - kun anoppini leikkii lapsen kanssa ja lapsi ottaa anopin rakennelmasta palikoita tms. kädestä jonkun lelun, alkaa anoppi hieroa silmiään kuin itkisi ja märisee aika uskottavastikin "älääää... yhyyy.. nyyh, tyhmä..." eikä lopeta sitä ajoissa, vaikka uskonkin että tekee sen "leikillään". Havahtuu vasta kun lapsi on tullut meidän luoksemme ja vetää minua tai miestäni hihasta, tyyliin "auttakaa, se meni rikki".
En tiedä mikä tuollaista aiheuttaa, käy kuitenkin töissä edelleen jne.
Kuulostaa täysin normaalilta tiimityöskentely/voimantumis/pellekoulu/tunteidensanoitus-mikälie-valmentajalta, joiden luona ihmiset ravaa maksusta. Siinä on just sitä heittäytymistä ja mukaanhoukutusta, jota itsekin toki tykkään väistellä mahdollisuuksien mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.
Surullista, että nämä äidit eivät täälläkään nää ensimmäistäkään moitteen sijaa omassa toiminnassaan. HE ovat oikeassa, HE sanovat miten muiden, puolisoa myöten, on toimittava, istuttava, elehdittävä, puhuttava, viihdytettävä. Muuten äidin kosto on kauhea. Heillä on oikeus, ja tarkoitus pyhittää keinot. Muut ovat sairaita, dementikkoja, narsisteja. Itsessä taas ei ole mitään vikaa.
Varmasti joo on enemmän tai vähemmän kamalia mummoja, mutta nokilasit päästä kaikki te mammat, jotka ette näe kuin vikaa kaikkien muiden tekemisissä.
Voisitko mennä itkemään muualle?
Mikä tuossa on itkemistä? Ja miksei täällä saisi muutkin itkeä kuin te, jotka eivät näe muuta kuin vikoja muissa kuin itsessänne?
Ai niin tietysti: väärin itketty! Ja aivan väärästä asiasta.
Aika valikoiva muistisairaus, jos on kuitenkin oma itsensä aikuisten seurassa 🤔 Tuossahan lukee että käytös muuttuu lapsen läsnäollessa