Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Ei voi olla totta, anopin pää on selvästikin pehmennyt. Uskon että tommonen loruttelu on superärsyttävää, mutta kiitos illan nauruista! Propsit miehesi pikkuveljelle :D :D

Meillä mummo haluaa että lapset ILAKOI 24/7 eli mummo sitten malliopettaa ilakoimaan ja ilakoi ympäri huushollia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Apua miten repesin lorumummolle! :'D Oli pakko lorutella itsekin nuo säkeet. Kiitos illan piristyksestä.

Mi-kä tuol-la vil-kah-taa, mi-kä sa-noo pii-paa-paa? Am-bu-lans-si se saa-pui vaan, tu-li-ko se mum-mua nou-ta-maan, pii-paa-pii-paa-paa!

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla totta, anopin pää on selvästikin pehmennyt. Uskon että tommonen loruttelu on superärsyttävää, mutta kiitos illan nauruista! Propsit miehesi pikkuveljelle :D :D

Yhdyn tähän, mutta anteeksi minunkin illan nauruista! Sen se tekee jos aivot imetään pillillä pois!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Ihan mielenkiinnosta, miksi et anna yökylään tms? En siis tarkoita että olisi pakko eikä tarvitse jos ei halua antaa edes ihan muuten vain. Todella typerää tuollainen naureskelu. Ei se sinun häpeäsi silti ole, vaan heidän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Ihan mielenkiinnosta, miksi et anna yökylään tms? En siis tarkoita että olisi pakko eikä tarvitse jos ei halua antaa edes ihan muuten vain. Todella typerää tuollainen naureskelu. Ei se sinun häpeäsi silti ole, vaan heidän.

Siis yleensä vai noille? Ihmisille jotka päin naamaa halveksivat? Ei ole terve ympäristö lapsille..

Ja yökyläilystä lapsi sitten saa irti vasta kun yökyläilee kavereilla.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Ihan mielenkiinnosta, miksi et anna yökylään tms? En siis tarkoita että olisi pakko eikä tarvitse jos ei halua antaa edes ihan muuten vain. Todella typerää tuollainen naureskelu. Ei se sinun häpeäsi silti ole, vaan heidän.

Yritän joka kerta asennoitua niin että siinähän naureskelevat ja just että oma häpeänsä mutta siinä tilanteessa hermostus ottaa vallan ja syke nousee ja pahennan vielä tilannetta sillä että näytän hermostuneelta. Minä en luota oikeastaan ollenkaan että kuuntelisivat mitään ohjeita jos kumpikaan lapsista olisi yökylässä ja olen varma että jos esikoinen sanoisi heille että haluaa soittaa äidille tai tulla kotiin, niin häntä ei kuunneltaisi. Muutenkin uskon että vauvalle on hyväksi ihan tuttu ympäristö öisin ja vielä kun kuopus heräilee noin neljästi yössä. On käynyt kaikkea mikä vienyt luottamusta. Appi ajoi pakullaan, esikoinen kyydissä niin että vauva oli apukuskin istuimella ja seisoi auton ikkunaa vasten, silloin kun oli vajaa vuoden. Muutenkin on ahdistavaa että he eivät usko mitään mitä sanon, eivät nykyään edes teeskentele että kuuntelevat. Appi voisi hyvin saunottaa kuopuksen kuumassa saunassa, sanoi vielä että täyttä pötyä, kun kerroin vauva pysty säädellä vielä kehonsa lämpötilaa eikä siksi saa saunottaa paitsi ehkä hetken lämmitellen jne. tuollaisia asioita. En halua että lapseni kärsivät siitä kun minä olen niin hiton tossu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Ihan mielenkiinnosta, miksi et anna yökylään tms? En siis tarkoita että olisi pakko eikä tarvitse jos ei halua antaa edes ihan muuten vain. Todella typerää tuollainen naureskelu. Ei se sinun häpeäsi silti ole, vaan heidän.

Yritän joka kerta asennoitua niin että siinähän naureskelevat ja just että oma häpeänsä mutta siinä tilanteessa hermostus ottaa vallan ja syke nousee ja pahennan vielä tilannetta sillä että näytän hermostuneelta. Minä en luota oikeastaan ollenkaan että kuuntelisivat mitään ohjeita jos kumpikaan lapsista olisi yökylässä ja olen varma että jos esikoinen sanoisi heille että haluaa soittaa äidille tai tulla kotiin, niin häntä ei kuunneltaisi. Muutenkin uskon että vauvalle on hyväksi ihan tuttu ympäristö öisin ja vielä kun kuopus heräilee noin neljästi yössä. On käynyt kaikkea mikä vienyt luottamusta. Appi ajoi pakullaan, esikoinen kyydissä niin että vauva oli apukuskin istuimella ja seisoi auton ikkunaa vasten, silloin kun oli vajaa vuoden. Muutenkin on ahdistavaa että he eivät usko mitään mitä sanon, eivät nykyään edes teeskentele että kuuntelevat. Appi voisi hyvin saunottaa kuopuksen kuumassa saunassa, sanoi vielä että täyttä pötyä, kun kerroin vauva pysty säädellä vielä kehonsa lämpötilaa eikä siksi saa saunottaa paitsi ehkä hetken lämmitellen jne. tuollaisia asioita. En halua että lapseni kärsivät siitä kun minä olen niin hiton tossu.

Annapa apelle luettavaksi ihan virallisia suosituksia, tulosta thl:n tai vastaavan sivuilta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Ihan mielenkiinnosta, miksi et anna yökylään tms? En siis tarkoita että olisi pakko eikä tarvitse jos ei halua antaa edes ihan muuten vain. Todella typerää tuollainen naureskelu. Ei se sinun häpeäsi silti ole, vaan heidän.

Yritän joka kerta asennoitua niin että siinähän naureskelevat ja just että oma häpeänsä mutta siinä tilanteessa hermostus ottaa vallan ja syke nousee ja pahennan vielä tilannetta sillä että näytän hermostuneelta. Minä en luota oikeastaan ollenkaan että kuuntelisivat mitään ohjeita jos kumpikaan lapsista olisi yökylässä ja olen varma että jos esikoinen sanoisi heille että haluaa soittaa äidille tai tulla kotiin, niin häntä ei kuunneltaisi. Muutenkin uskon että vauvalle on hyväksi ihan tuttu ympäristö öisin ja vielä kun kuopus heräilee noin neljästi yössä. On käynyt kaikkea mikä vienyt luottamusta. Appi ajoi pakullaan, esikoinen kyydissä niin että vauva oli apukuskin istuimella ja seisoi auton ikkunaa vasten, silloin kun oli vajaa vuoden. Muutenkin on ahdistavaa että he eivät usko mitään mitä sanon, eivät nykyään edes teeskentele että kuuntelevat. Appi voisi hyvin saunottaa kuopuksen kuumassa saunassa, sanoi vielä että täyttä pötyä, kun kerroin vauva pysty säädellä vielä kehonsa lämpötilaa eikä siksi saa saunottaa paitsi ehkä hetken lämmitellen jne. tuollaisia asioita. En halua että lapseni kärsivät siitä kun minä olen niin hiton tossu.

En antaisi tuollaisille edes 10-vuotiastani yökylään.

Annapa apelle luettavaksi ihan virallisia suosituksia, tulosta thl:n tai vastaavan sivuilta...

Voi kun se olisikin niin helppoa.

Suosituksia ei lueta ja niihin suhtaudutaan muutenkin yliolkaisesti: "kyllä on vaikeaksi mennyt", "ei pidä paikkaansa", "mulla kuule on kokemusta".

Vaikea uskoa, että appi vilpittömästi olisi siinä luulossa, että autossa voi matkustaa ilman turvaistuinta, tietoista välinpitämättömyyttä tuo on.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla totta, anopin pää on selvästikin pehmennyt. Uskon että tommonen loruttelu on superärsyttävää, mutta kiitos illan nauruista! Propsit miehesi pikkuveljelle :D :D

Yhdyn tähän, mutta anteeksi minunkin illan nauruista! Sen se tekee jos aivot imetään pillillä pois!

Jos on pakko valita, kuunnellako loruttelevaa mummoa vai kyökkisykolokian omapäiset alkeet 1-kurssin reputtaneen, "sairasta" ja "rajatonta" jankuttavaa, reiän veteen jättävää miniää, niin mieluummin eka, kiitos. Pafkantärkee miniä / on nupistansa pimiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?

Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?

Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.

Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.

Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.

Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.

Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.

Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.

Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.

Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.

Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.

Pystyisinpä edes tuohon että näyttäisin päällepäin välinpitämättömältä. Kädet tärisevät ja kasvot punoittaa kun anoppi ja appi on käymässä meillä. Olen ihan hirvittävän ahdistunut silloin. He kommentoivat ja arvostelevat kaikkea ja kun teen hermostuneena jotakin kömpelösti, huomaavat heti ja naurahtelevat. Jos olen pyyhkinyt kuopuksen kasvot ruoan jäljiltä huolimattomasti niin anoppi sanoo siitä ääneen ja huokailee voi voi, niin kuin säälien. Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla. Olen ollut aina ujo ja liian kiltti ja anoppi ja appi olivat mukavia minua kohtaan siihen asti kunnes heille ilmeni etten anna vauvoja hoitoon. En antanut esikoista enkä kuopusta. Päiväsaikaan kyllä jos ei vierasta, mutta ei öiksi eikä viikonlopuiksi... Luen täältä näitä juttuja joissa anopille sanotaan suoraan asiat eikä anneta mummon päästä ihon alle. Palaan lukemaan tasaisin väliajoin mutta vielä en ole pystynyt sanomaan muuten vastaan kuin että olen pahoillani ettei yökyläily nyt käy jne. Olen sanonut aina kohteliaasti sen. Ongelma on liiassa kiltteydessä ja siinä että olen tosi ujo. Ahdistaa pahasti tietää että he inhoavat minua enkä meinaa saada unta illalla jos he ovat päivällä käyneet. Jotain edistystä on kyllä tapahtunut mutta huomaan sen vain itse, lujan äänensävyn ja puolustautumisen harjoittelu peilin edessä toimii oikeasti. Pitää vain olla yksin kotona..!

Niin tuttu tunne, lasten puolustaminen onkin paljon helpompaa kuin itsensä.

Jotenkin pystyn ihan suoraan kieltämään myös hoitokyläilyt ja muut hommat mitkä ei lapselle olisi hyväksi mutta on tosi vaikea reagoida mitenkään siihen itseen kohdistuvaan ilkeilyyn.

Olen ottanut sen linjan, että vastaan melkein mihin vaan "jaa jaa" tai muulla samankuuloisella mitään tarkoittamattomalla hymähdyksellä. Se helpottaa oikeastaan kun ei tarvi edes miettiä vastauksia, vähän äänensävyä muutellen anoppi voi melkeen kuvitella, että ihan oikeasti keskustellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi olla totta, anopin pää on selvästikin pehmennyt. Uskon että tommonen loruttelu on superärsyttävää, mutta kiitos illan nauruista! Propsit miehesi pikkuveljelle :D :D

Yhdyn tähän, mutta anteeksi minunkin illan nauruista! Sen se tekee jos aivot imetään pillillä pois!

Jos on pakko valita, kuunnellako loruttelevaa mummoa vai kyökkisykolokian omapäiset alkeet 1-kurssin reputtaneen, "sairasta" ja "rajatonta" jankuttavaa, reiän veteen jättävää miniää, niin mieluummin eka, kiitos. Pafkantärkee miniä / on nupistansa pimiä.

Ja taas... Höppänällä yksinäinen perjantai-ilta.. :)

Vierailija kirjoitti:

Koskaan eivät ole tuollaisia kun poikansa on paikalla.

Mä nyt vaan varmistan vaikka saattaa ollakin näin mutta ethän vaan tapaa heitä ilman miestäsi?

Mä en ainakaan suostu tapaamaan anoppia ilman että mies on mukana koska sillon ainakin vähän hillitsee itseään. Jos mies ei oo paikalla niin estot lähtee kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisten vanhempien elämä pyörii heidän lastensa ja lasten tekemisen ympärillä.

Niin kuin ylempänä jo todettiin, me nykyvanhemmat osataan tietoisesti välttää myöhemmin seuraava katumus ja ahdistus siitä, jos ne lapset ja oma vanhemmuus eivät olisi silloin aikanaan kiinnostaneet. Eli vältämme päätymisen itsekkäiksi isovanhemmiksi.

Ja sinäkin ymmärrät sitten, jos joskus saat lapsia, että niiden lasten vähän niin kuin kuuluukin olla todella tärkeitä ja keskiössä. Se ei kuitenkaan tarkoita omasta ajasta ja persoonasta luopumista, vaan vuorottelua ja priorisointia etenkin pikkulapsiaikana. Tervepäiset, luotettavat lähipiirin aikuiset toki voivat mahdollistaa paljon ja helpottaa elämää. Meillä he ovat mieheni veli ja hänen vaimonsa sekä esikoisemme kummisetä.

Saa nähdä haluanko koskaan äidiksi, pelkään miten minun kävisi. Haluan urani, rakastan työtäni ja miestäni. Minusta aikuisilla pitää olla oma elämänsä myös parisuhteen ulkopuolella ja lasten synnyttyä. Parisuhteelle pitää varata aikaa. Enkä usko pitkään kotihoitoon, vaan lapset kulkevat elämässä mukana. Miksi lapsiperhe jumittuisi omiin juttuihinsa?

Jokainen lapsiperhe elää niinkuin parhaaksi näkee ja pitkä kotihoito ei poissulje parisuhdeaikaa, eikä se tarkoita jumittumista mihinkään. Mutta jos päättää hankkia lapsia niin pitää myös kyetä tekemään ratkaisuja puhtaasti heidän hyvinvointinsa näkökulmasta. Omat lapset ovat hyvin monille onneksi niin rakkaita, ettei se ole edes vaikeaa.

Sinun käsityksesi lapsiperheen elämästä ja kotihoitamisesta perustuu ehkä negatiiviseen stereotypiaan, niin kuin itsellänikin ennen lapsia.

Millä itse ratkaisit, että uroksesi on juuri se tyyppi, joka jakaa kaiken fifty-fifty. Minua oman elämänhallinnan menetys pelottaa mahdollisessa äitiydessä eniten. Tämä ei ole mikään kypsyysasia vaan riskienhallintaa. Ja aika monen ongelma koska syntyvyys laskee, ei vaan oteta riskejä, helpommallakin pääsee elämässään.

Siis tarkoitatko että kulut jaetaan 50/50? Mun mieskin harrasti tota, vaikka mieheni palkka on 2x korkeampi kuin minun. Huom, harrasti! Heräsi onneksi todellisuuteen kun alettiin miettiä lapsia. En ole kuitenkaan huolissani, kyllä pärjäisin yksinhuoltajanakin jos olisi aivan pakko.

Tietenkin puoliksi. Oma mokasi se pieni palkkasi on!

No oma vika ha oma vika, mulle se oli riittävästi. mutta mies halusi elää vähän paremmin. Miehen työpaikan takia päätettiin asua pääkaupunkiseudulla, ja isompi kämppä kun mies tykkäsi. Maksoin puolet kuluista kun kävin vielä töissä, mutta vauvan kanssa en tietenkään olisi enää pystynyt. Joten annoin miehelleni seuraavia vaihtoehtoja;

1. Vaihda puoliso sellaiseen joka tienaa yhtä paljon

2. Jätetään lapsi hankkimatta

3. Muutetaan halvempaan asuntoon

4. Muutetaan halvempaan asuinalueeseen

5. Mies jää sitten vauvan kanssa kotiin niin että itse pääsen töihin

6. Muutan vauvan kanssa omaan asuntoon ja maksan kaikesta itse

Mies päätti maksaa vähän enemmän jotta saisi perustaa juuri minun kanssa perheen.

Miksi tuossa ei ollut vaihtoehtoa, jossa sinä muutat pois ja mies jää vauvan kanssa maksaen kaiken?

Koska tervepäinen äiti ei halua luopua vauvasta?

Isällä on ihan yhtälainen oikeus lapseen, kuin äidilläkin.

Oikeus, mutta millainen kyky vastata vauvan tarpeisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisten vanhempien elämä pyörii heidän lastensa ja lasten tekemisen ympärillä.

Niin kuin ylempänä jo todettiin, me nykyvanhemmat osataan tietoisesti välttää myöhemmin seuraava katumus ja ahdistus siitä, jos ne lapset ja oma vanhemmuus eivät olisi silloin aikanaan kiinnostaneet. Eli vältämme päätymisen itsekkäiksi isovanhemmiksi.

Ja sinäkin ymmärrät sitten, jos joskus saat lapsia, että niiden lasten vähän niin kuin kuuluukin olla todella tärkeitä ja keskiössä. Se ei kuitenkaan tarkoita omasta ajasta ja persoonasta luopumista, vaan vuorottelua ja priorisointia etenkin pikkulapsiaikana. Tervepäiset, luotettavat lähipiirin aikuiset toki voivat mahdollistaa paljon ja helpottaa elämää. Meillä he ovat mieheni veli ja hänen vaimonsa sekä esikoisemme kummisetä.

Saa nähdä haluanko koskaan äidiksi, pelkään miten minun kävisi. Haluan urani, rakastan työtäni ja miestäni. Minusta aikuisilla pitää olla oma elämänsä myös parisuhteen ulkopuolella ja lasten synnyttyä. Parisuhteelle pitää varata aikaa. Enkä usko pitkään kotihoitoon, vaan lapset kulkevat elämässä mukana. Miksi lapsiperhe jumittuisi omiin juttuihinsa?

Jokainen lapsiperhe elää niinkuin parhaaksi näkee ja pitkä kotihoito ei poissulje parisuhdeaikaa, eikä se tarkoita jumittumista mihinkään. Mutta jos päättää hankkia lapsia niin pitää myös kyetä tekemään ratkaisuja puhtaasti heidän hyvinvointinsa näkökulmasta. Omat lapset ovat hyvin monille onneksi niin rakkaita, ettei se ole edes vaikeaa.

Sinun käsityksesi lapsiperheen elämästä ja kotihoitamisesta perustuu ehkä negatiiviseen stereotypiaan, niin kuin itsellänikin ennen lapsia.

Millä itse ratkaisit, että uroksesi on juuri se tyyppi, joka jakaa kaiken fifty-fifty. Minua oman elämänhallinnan menetys pelottaa mahdollisessa äitiydessä eniten. Tämä ei ole mikään kypsyysasia vaan riskienhallintaa. Ja aika monen ongelma koska syntyvyys laskee, ei vaan oteta riskejä, helpommallakin pääsee elämässään.

Siis tarkoitatko että kulut jaetaan 50/50? Mun mieskin harrasti tota, vaikka mieheni palkka on 2x korkeampi kuin minun. Huom, harrasti! Heräsi onneksi todellisuuteen kun alettiin miettiä lapsia. En ole kuitenkaan huolissani, kyllä pärjäisin yksinhuoltajanakin jos olisi aivan pakko.

Tietenkin puoliksi. Oma mokasi se pieni palkkasi on!

No oma vika ha oma vika, mulle se oli riittävästi. mutta mies halusi elää vähän paremmin. Miehen työpaikan takia päätettiin asua pääkaupunkiseudulla, ja isompi kämppä kun mies tykkäsi. Maksoin puolet kuluista kun kävin vielä töissä, mutta vauvan kanssa en tietenkään olisi enää pystynyt. Joten annoin miehelleni seuraavia vaihtoehtoja;

1. Vaihda puoliso sellaiseen joka tienaa yhtä paljon

2. Jätetään lapsi hankkimatta

3. Muutetaan halvempaan asuntoon

4. Muutetaan halvempaan asuinalueeseen

5. Mies jää sitten vauvan kanssa kotiin niin että itse pääsen töihin

6. Muutan vauvan kanssa omaan asuntoon ja maksan kaikesta itse

Mies päätti maksaa vähän enemmän jotta saisi perustaa juuri minun kanssa perheen.

Miksi tuossa ei ollut vaihtoehtoa, jossa sinä muutat pois ja mies jää vauvan kanssa maksaen kaiken?

Koska tervepäinen äiti ei halua luopua vauvasta?

Isällä on ihan yhtälainen oikeus lapseen, kuin äidilläkin.

Oikeus, mutta millainen kyky vastata vauvan tarpeisiin?

Tää ei liity ketjun aiheeseen. Ketjussa molemmat vanhemmat on yhtä mieltä isovanhempien käytöksestä.

Ei hitto toi tavuttajamummo :D :D :D

Tavuttajamummon oireet kertovat kenties alkavasta muistisairaudesta/dementiasta. Maailmaan mahtuu kaikenlaista ja kaikkien kanssa ei tarvitse olla läheisissä väleissä, mutta jonkinlaista ymmärrystä vanhuutta ja sairauksia kohtaan toivoisin.  Lapsiaan ei tarvitse antaa hoitoon  isovanhemmille, jotka eivät kykene hoitamaan tai ovat ihan eri linjoilla kasvatusasioissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.

Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä.  Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.

Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.

Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.

Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.

Tämä. Se omistava, negatiivinen, kärkäs tai haavoittuva anoppi oli sellainen jo nuorena äitinä. Ja tällaisista äideistä on kovaa vauhtia tulossa siis sellaisia isovanhempia.