Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?
Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?
Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.Meillä anoppi tulkitsee juurikin niin tilanteet, että jos olen ystävällinen ja hymyilen -> rajoja ei enää ole välillämme.
Koen tilanteen aika ahdistavaksi juuri tästä näkökulmasta. Olen tottunut olemaan ystävällinen ja hymyilemään ventovieraillekin, mutta aina kun näin teen menee anoppi kutsumaan itseään äidiksi lapsille, kaappaamaan heitä syliin tai kertomaan kuinka mummo on itkenyt koko viikon kun ei ole nähnyt lapsiamme.
Olen itse ottanut sellaisen asenteen, että puhun hänelle kuin hieman epäilyttävälle ohikulkijalle, joka alkaa kyselemään minulta asioita. Eli en anna ymmärtää että välillämme on ystävyyttä tai mitään ja vastaan jämäkästi mutta kohteliaasti - omaa kiirettä korostaen. Ei ole ainakaan meillä vain muuta tapaa hoitaa asioita.
Niin ja siis meillähän on asioista keskusteltu paljon ja ystävällisesti. Olen itse tulkinnut, että anoppi huonosta itsetunnostaan huolimatta kokee jonkinlaista vahvaa oikeutuksen tunnetta suhteessa lapsiinsa ja siten myös lapsenlapsiin. En usko että hän tulee muuttumaan ikinä.
Voi ei, kokeilitko hillittämistä useampaankin otteeseen?
Itse en ole vielä uskaltanut, vaikka tilanne on ollut aika rauhallinen jo pitkälti yli vuoden.
Tuntuu vaan, että kuluttaa itseään kun kokoajan pitää olla niin tarkka itsestään ja tarkkailla tilanteita. Ehkä uskaltaudun kuitenkin testaamaan pientä rentoutumista.
Palaan kyllä tähän samaan (luultavasti jopa tiukempaan) "jääkauteen" jos tilanne huononee taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?
Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?
Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.
Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.
Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.
Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.
Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.
Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.
Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.
Se on tosi vaikeeta välillä kun anoppi tekee kaikkensa että sais mussa reaktion aikaseks. Pään sisällä huudan ja raivoon mut ulos yritän näyttää rauhalliselta ja välinpitämättömältä. Joskus jos meinaa kovin lähteä laukalle käyn vaikka vessassa tai keittiössä hetken hengittämässä ja rauhoittumassa et voin jatkaa keskutelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?
Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?
Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.
Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.
Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.
Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.
Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.
Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.
Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.Yksi asia mikä toimii myös on omiin lapsiin keskittyminen. Sen sijaan että menisin pöytään kahvittelemaan niin istunkin lattialle lasten kanssa leikkimään ja ikään kuin siinä samassa vuorovaikutan muiden kanssa.
Tämä on kyllä myös välillä kurjaa, koska oma anoppini katsoo minua toruvasti jos leikin lasten kanssa ja minulle on jopa yksi (anopin) sukulainenkin vihjannut että tarviiko sitä olla lapsille ohjelmatoimisto kokoajan.
Omien ystävien kanssa kyllä teen niin että juon rauhassa kahvit yms. mutta tällaisten sukulaisten kanssa joiden kanssa on muutenkin vaikeita ne yhdessäolon rajat on vain helpompaa keskittyä ensisijaisesti lapsiin ja toissijaisesti muihin.
Joo tätä oon käyttänyt kanssa, mutta vanhempi lapseni on jo sen ikäinen (4) että osallistuu jo itsekin kahvipöytäkeskusteluihin pöydässä, joten tavallaan munkin on pakko olla siinä pöydässä sen hetken koska en osaa yhtään rentoutua jos en tiedä mitä mummo lapselle puhuu.
Juuri noissa tilanteissa olisi kiva rennosti jutella kaikkien kanssa ja ottaa vähän rennommin. Luultavasti siinäkin taas kova opetteleminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten vanhempien elämä pyörii heidän lastensa ja lasten tekemisen ympärillä.
Niin kuin ylempänä jo todettiin, me nykyvanhemmat osataan tietoisesti välttää myöhemmin seuraava katumus ja ahdistus siitä, jos ne lapset ja oma vanhemmuus eivät olisi silloin aikanaan kiinnostaneet. Eli vältämme päätymisen itsekkäiksi isovanhemmiksi.
Ja sinäkin ymmärrät sitten, jos joskus saat lapsia, että niiden lasten vähän niin kuin kuuluukin olla todella tärkeitä ja keskiössä. Se ei kuitenkaan tarkoita omasta ajasta ja persoonasta luopumista, vaan vuorottelua ja priorisointia etenkin pikkulapsiaikana. Tervepäiset, luotettavat lähipiirin aikuiset toki voivat mahdollistaa paljon ja helpottaa elämää. Meillä he ovat mieheni veli ja hänen vaimonsa sekä esikoisemme kummisetä.Saa nähdä haluanko koskaan äidiksi, pelkään miten minun kävisi. Haluan urani, rakastan työtäni ja miestäni. Minusta aikuisilla pitää olla oma elämänsä myös parisuhteen ulkopuolella ja lasten synnyttyä. Parisuhteelle pitää varata aikaa. Enkä usko pitkään kotihoitoon, vaan lapset kulkevat elämässä mukana. Miksi lapsiperhe jumittuisi omiin juttuihinsa?
Jokainen lapsiperhe elää niinkuin parhaaksi näkee ja pitkä kotihoito ei poissulje parisuhdeaikaa, eikä se tarkoita jumittumista mihinkään. Mutta jos päättää hankkia lapsia niin pitää myös kyetä tekemään ratkaisuja puhtaasti heidän hyvinvointinsa näkökulmasta. Omat lapset ovat hyvin monille onneksi niin rakkaita, ettei se ole edes vaikeaa.
Sinun käsityksesi lapsiperheen elämästä ja kotihoitamisesta perustuu ehkä negatiiviseen stereotypiaan, niin kuin itsellänikin ennen lapsia.Millä itse ratkaisit, että uroksesi on juuri se tyyppi, joka jakaa kaiken fifty-fifty. Minua oman elämänhallinnan menetys pelottaa mahdollisessa äitiydessä eniten. Tämä ei ole mikään kypsyysasia vaan riskienhallintaa. Ja aika monen ongelma koska syntyvyys laskee, ei vaan oteta riskejä, helpommallakin pääsee elämässään.
Siis tarkoitatko että kulut jaetaan 50/50? Mun mieskin harrasti tota, vaikka mieheni palkka on 2x korkeampi kuin minun. Huom, harrasti! Heräsi onneksi todellisuuteen kun alettiin miettiä lapsia. En ole kuitenkaan huolissani, kyllä pärjäisin yksinhuoltajanakin jos olisi aivan pakko.
Tietenkin puoliksi. Oma mokasi se pieni palkkasi on!
Miehen oma vika, kun valitsi naisen, joka tienaa vähemmän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten vanhempien elämä pyörii heidän lastensa ja lasten tekemisen ympärillä.
Niin kuin ylempänä jo todettiin, me nykyvanhemmat osataan tietoisesti välttää myöhemmin seuraava katumus ja ahdistus siitä, jos ne lapset ja oma vanhemmuus eivät olisi silloin aikanaan kiinnostaneet. Eli vältämme päätymisen itsekkäiksi isovanhemmiksi.
Ja sinäkin ymmärrät sitten, jos joskus saat lapsia, että niiden lasten vähän niin kuin kuuluukin olla todella tärkeitä ja keskiössä. Se ei kuitenkaan tarkoita omasta ajasta ja persoonasta luopumista, vaan vuorottelua ja priorisointia etenkin pikkulapsiaikana. Tervepäiset, luotettavat lähipiirin aikuiset toki voivat mahdollistaa paljon ja helpottaa elämää. Meillä he ovat mieheni veli ja hänen vaimonsa sekä esikoisemme kummisetä.Saa nähdä haluanko koskaan äidiksi, pelkään miten minun kävisi. Haluan urani, rakastan työtäni ja miestäni. Minusta aikuisilla pitää olla oma elämänsä myös parisuhteen ulkopuolella ja lasten synnyttyä. Parisuhteelle pitää varata aikaa. Enkä usko pitkään kotihoitoon, vaan lapset kulkevat elämässä mukana. Miksi lapsiperhe jumittuisi omiin juttuihinsa?
Jokainen lapsiperhe elää niinkuin parhaaksi näkee ja pitkä kotihoito ei poissulje parisuhdeaikaa, eikä se tarkoita jumittumista mihinkään. Mutta jos päättää hankkia lapsia niin pitää myös kyetä tekemään ratkaisuja puhtaasti heidän hyvinvointinsa näkökulmasta. Omat lapset ovat hyvin monille onneksi niin rakkaita, ettei se ole edes vaikeaa.
Sinun käsityksesi lapsiperheen elämästä ja kotihoitamisesta perustuu ehkä negatiiviseen stereotypiaan, niin kuin itsellänikin ennen lapsia.Millä itse ratkaisit, että uroksesi on juuri se tyyppi, joka jakaa kaiken fifty-fifty. Minua oman elämänhallinnan menetys pelottaa mahdollisessa äitiydessä eniten. Tämä ei ole mikään kypsyysasia vaan riskienhallintaa. Ja aika monen ongelma koska syntyvyys laskee, ei vaan oteta riskejä, helpommallakin pääsee elämässään.
Siis tarkoitatko että kulut jaetaan 50/50? Mun mieskin harrasti tota, vaikka mieheni palkka on 2x korkeampi kuin minun. Huom, harrasti! Heräsi onneksi todellisuuteen kun alettiin miettiä lapsia. En ole kuitenkaan huolissani, kyllä pärjäisin yksinhuoltajanakin jos olisi aivan pakko.
Tietenkin puoliksi. Oma mokasi se pieni palkkasi on!
No oma vika ha oma vika, mulle se oli riittävästi. mutta mies halusi elää vähän paremmin. Miehen työpaikan takia päätettiin asua pääkaupunkiseudulla, ja isompi kämppä kun mies tykkäsi. Maksoin puolet kuluista kun kävin vielä töissä, mutta vauvan kanssa en tietenkään olisi enää pystynyt. Joten annoin miehelleni seuraavia vaihtoehtoja;
1. Vaihda puoliso sellaiseen joka tienaa yhtä paljon
2. Jätetään lapsi hankkimatta
3. Muutetaan halvempaan asuntoon
4. Muutetaan halvempaan asuinalueeseen
5. Mies jää sitten vauvan kanssa kotiin niin että itse pääsen töihin
6. Muutan vauvan kanssa omaan asuntoon ja maksan kaikesta itseMies päätti maksaa vähän enemmän jotta saisi perustaa juuri minun kanssa perheen.
Miksi tuossa ei ollut vaihtoehtoa, jossa sinä muutat pois ja mies jää vauvan kanssa maksaen kaiken?
Koska tervepäinen äiti ei halua luopua vauvasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Ei mikään, eikä kukaan ole niin sanonutkaan.
Juuri tuo yksi vouhka tuossa sanoi ettei saa istua ja katsella vauvaa.
Sinun kannattaa varmaan hakea jotain apua itsellesi. Olet se sama yksinäinen vakiolänkyttäjä.
Jos tuntuu oikein pahalta niin trollaamisen sijasta kannattaa ajatella että joku rakastaa sinuakin. Olet tärkeä! Mene vaikka järvenrantaan, kuuntele mielimusiikkiasi. Jos tuntuu todella pahalta niin soita rohkeasti omaan terveyskeskukseesi niin voit saada samalle päivälle jutteluajan hoitajalle.
Virtuaalihali sinulle!Sinä olet harhainen ja ilkeä ihminen. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia, eikä tule. Lapsuus yksinkertaisen ja piikikkään äidin lapsena on yhtä helvettiä.
No niin, nyt ymmärrän sinua paremmin. Olet kokenut kovia ja sinulla on äitikompleksi - siksi kirjoitat tuollaisia juttuja. Olen pahoillani puolestasi. Olisit ansainnut parempaa<3
Ei oikein osu eikä uppoa tuollainen jankutus, jota olet pitänyt aika monen viestin ajan. Etkö parempaan pysty? Et varmaan, siksihän sinä täälläkin härväät jauhamassa paskaa asioista, joista rajoittunut mielesi ei kykene muodostamaan minkäänlaista kuvaa, joka poikkeaisi vähänkään omasta mustavalkoisesta, ja sanalla sanoen, naiivin ja yksinkertaisen ihmisen maailmankuvasta.
Tietää aina että toisella on jauhot suussa kun alkaa tuituittelu. Kun sanottavaa ei ole, mutta on pakko koittaa saada viimeinen sana jossain kuvitteellisessa nettitaistossa. Mikä olisikaan parempi, kuin heitellä vähätteleviä mielenterveyskommentteja ja passiivisaggressiivisia "ivallsia" tsemppauksia a´la yläasteen röökipaikka. Jos olisin äitisi, häpeäisin silmät päästäni. Onneksi en ole.
Tuota keskustelutapaahan on täällä muuten moituttu niiden hurmosmummojen tavaksi kommunikoida. Jännittävää huomata, kuinka sokea ihminen voikaan olla omalle vammailulleen.
Minusta tuntuu ihan oikeasti siltä että sinä täytät nyt jotain tyhjiötä. Jokin on pielessä jos trollaaminen ja paskan länkyttäminen, äitienvihaaminen ja aivoton jankkaaminen vauvapalstalla on sisältöä elämällesi.
Ystävä rakas, olet piikit pystyssä ja etsit koko ajan edes pienen pientä vallantunnetta - edes niin, että saisit jollekin "jauhot suuhun". Sinä et saa kenellekään täällä jauhoja suuhun jo siksikin, että olet täysin tunnistettava ja kommenttisi aiheuttavat lähinnä hämmennystä, ehkä huoltakin sinun terveydentilastasi.
Tulee mietittyä oikeasti että mikä on mennyt vikaan jos lopputulos on tuollainen? Sinä poljet jalkaa, auot veemäisesti päätäsi äitejä voimaannuttavissa ketjuissa, mikähän voisi olla motiivisi?
Se sama äitiviha joka sinua kalvaa ja jota et pysty rakentavasti työstämään. Äitivihan taustalla on kompleksinen suhde omaan äitiin.
Selvitä asiasi ja kasva aikuiseksi, oikeasti. Tai voit minun puolestani jatkaa itsesi nolaamista jos haluat, mutta kun et osaa trollata muutoin kuin jankaten samaa ja viestisi vievät tilaa hyvältä keskustelulta.
Sinua kiukuttaa se, että tässä keskustelussa voi päästää höyryjä, - et pidä siitä että äidit päästävät höyryjä ja ovat suorasanaisia ja määrätietoisia.
Tältä siis näyttää psykoosi.
En muutu joksikin kuvittelemaksesi "palstahäiriköksi" vaikka jankuttaisit siitä kuin vajaaälyinen papukaija.
Mieti hetken aikaa itseksesi, mikä sinulla on pielessä, kun sumputat todennäköisesti kymmenet ihmiset yhdeksi ja samaksi veriviholliseksesi. Onko se vain tapa yrittää mitätöidä toisen teksti, sulkea suu jankuttamalla jotain vainoharhaa, vai vain puhdasta tyhmyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Ei mikään, eikä kukaan ole niin sanonutkaan.
Juuri tuo yksi vouhka tuossa sanoi ettei saa istua ja katsella vauvaa.
Sinun kannattaa varmaan hakea jotain apua itsellesi. Olet se sama yksinäinen vakiolänkyttäjä.
Jos tuntuu oikein pahalta niin trollaamisen sijasta kannattaa ajatella että joku rakastaa sinuakin. Olet tärkeä! Mene vaikka järvenrantaan, kuuntele mielimusiikkiasi. Jos tuntuu todella pahalta niin soita rohkeasti omaan terveyskeskukseesi niin voit saada samalle päivälle jutteluajan hoitajalle.
Virtuaalihali sinulle!Sinä olet harhainen ja ilkeä ihminen. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia, eikä tule. Lapsuus yksinkertaisen ja piikikkään äidin lapsena on yhtä helvettiä.
No niin, nyt ymmärrän sinua paremmin. Olet kokenut kovia ja sinulla on äitikompleksi - siksi kirjoitat tuollaisia juttuja. Olen pahoillani puolestasi. Olisit ansainnut parempaa<3
Ei oikein osu eikä uppoa tuollainen jankutus, jota olet pitänyt aika monen viestin ajan. Etkö parempaan pysty? Et varmaan, siksihän sinä täälläkin härväät jauhamassa paskaa asioista, joista rajoittunut mielesi ei kykene muodostamaan minkäänlaista kuvaa, joka poikkeaisi vähänkään omasta mustavalkoisesta, ja sanalla sanoen, naiivin ja yksinkertaisen ihmisen maailmankuvasta.
Tietää aina että toisella on jauhot suussa kun alkaa tuituittelu. Kun sanottavaa ei ole, mutta on pakko koittaa saada viimeinen sana jossain kuvitteellisessa nettitaistossa. Mikä olisikaan parempi, kuin heitellä vähätteleviä mielenterveyskommentteja ja passiivisaggressiivisia "ivallsia" tsemppauksia a´la yläasteen röökipaikka. Jos olisin äitisi, häpeäisin silmät päästäni. Onneksi en ole.
Tuota keskustelutapaahan on täällä muuten moituttu niiden hurmosmummojen tavaksi kommunikoida. Jännittävää huomata, kuinka sokea ihminen voikaan olla omalle vammailulleen.
Eri
Olet ilmeisesti tuo joka kysyi mikä sohvalla istumisessa on pahaa?Pystyisitkö löytämään ja kopioimaan sen viestin, josta sait käsityksen, että se sohvalla istuminen olisi se paha asia?
Itse olen huomannut vain sellaisia viestejä missä on kerrottu myös muusta ns omituisesta käytöksestä samassa yhteydessä kun sohva on mainittu.Se oli noin kymmenen sivua sitten, en ala kahlaamaan tätä läpi. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö uskoisi noita viestejä, joissa kahelit mummot omivat lapsen tuntikausiksi, mutta siinä viestissä ei ollut yhtään mitään, vain kiukuttelua siitä kun mummo tykkää istua sohvalla vauva sylissä ja katsella sitä. Ei muuta, ei kauhutarinoita tms. Tuli lähinnä tunne että kirjoittaja halusi liittyä mukaan nokkimaan, vaikka ei ollut oikeasti mitään edes mistä kirjoittaa. Enkä tarkoita vähätellä anoppien riivaamia vanhempia, sellaisesta on kokemusta ihan riittävästi itselläkin. Mutta et voi kiistää, etteikö ketju olisi lähtenyt vähän laukalle, kun nyt nokitaan jo ihan kaikki, asiallisiinkin vastauksiin tulee vittuilua ja piikittelyä ja haukkumista.
Harmi sinänsä, koska ketju on ollut itsellekin terapeuttinen, mutta nyt sen ovat kaapanneet nuo pari kahelia henkilökohtaiseksi sotatantereekseen.
Täällä on 5285 viestiä ja niistä sinä tarraat yhteen joka mielestäsi on tärkein mutta jota et edes viitsi etsiä. Todella omituinen tapa lukea ja osallistua.
Niin. Halusin tietää, mikä siinä nyt oli niin kauheaa? Se tuntuu monelle olevan kova pala että anoppi tykkäisi istua sohvalla lasta "tuijottaen lasittuneella katseella." Läheskään kaikki eivät ole kuorruttaneet asiaan sen ihmeemmillä omimisilla, vaan tuo tuntuu olevan kynnyskysymys. Vai eikä täällä saa enää kommentoida kuin yhden totuuden politiikalla, kuten hesarissa?
Mahdoton vastata kun et laita sitä viestiä.
Minä kyllä koen todella hälyttävänä jos joku tuijottaa minua/lastani/koiraani lasittuneellq katseella. Ja sanojesi mukaan moni muukin. Onko se sinusta siis normaalia?
Jos rakastava intensiivinen katselu on sinusta kiiluvasilmäistä lasikatsetta, niin kyllä, se on normaalia. Ihan samalla ilmeellä ne äidit niitä vauvojaan "tuijottavat"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Ei mikään, eikä kukaan ole niin sanonutkaan.
Juuri tuo yksi vouhka tuossa sanoi ettei saa istua ja katsella vauvaa.
Sinun kannattaa varmaan hakea jotain apua itsellesi. Olet se sama yksinäinen vakiolänkyttäjä.
Jos tuntuu oikein pahalta niin trollaamisen sijasta kannattaa ajatella että joku rakastaa sinuakin. Olet tärkeä! Mene vaikka järvenrantaan, kuuntele mielimusiikkiasi. Jos tuntuu todella pahalta niin soita rohkeasti omaan terveyskeskukseesi niin voit saada samalle päivälle jutteluajan hoitajalle.
Virtuaalihali sinulle!Sinä olet harhainen ja ilkeä ihminen. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia, eikä tule. Lapsuus yksinkertaisen ja piikikkään äidin lapsena on yhtä helvettiä.
No niin, nyt ymmärrän sinua paremmin. Olet kokenut kovia ja sinulla on äitikompleksi - siksi kirjoitat tuollaisia juttuja. Olen pahoillani puolestasi. Olisit ansainnut parempaa<3
Ei oikein osu eikä uppoa tuollainen jankutus, jota olet pitänyt aika monen viestin ajan. Etkö parempaan pysty? Et varmaan, siksihän sinä täälläkin härväät jauhamassa paskaa asioista, joista rajoittunut mielesi ei kykene muodostamaan minkäänlaista kuvaa, joka poikkeaisi vähänkään omasta mustavalkoisesta, ja sanalla sanoen, naiivin ja yksinkertaisen ihmisen maailmankuvasta.
Tietää aina että toisella on jauhot suussa kun alkaa tuituittelu. Kun sanottavaa ei ole, mutta on pakko koittaa saada viimeinen sana jossain kuvitteellisessa nettitaistossa. Mikä olisikaan parempi, kuin heitellä vähätteleviä mielenterveyskommentteja ja passiivisaggressiivisia "ivallsia" tsemppauksia a´la yläasteen röökipaikka. Jos olisin äitisi, häpeäisin silmät päästäni. Onneksi en ole.
Tuota keskustelutapaahan on täällä muuten moituttu niiden hurmosmummojen tavaksi kommunikoida. Jännittävää huomata, kuinka sokea ihminen voikaan olla omalle vammailulleen.
Eri
Olet ilmeisesti tuo joka kysyi mikä sohvalla istumisessa on pahaa?Pystyisitkö löytämään ja kopioimaan sen viestin, josta sait käsityksen, että se sohvalla istuminen olisi se paha asia?
Itse olen huomannut vain sellaisia viestejä missä on kerrottu myös muusta ns omituisesta käytöksestä samassa yhteydessä kun sohva on mainittu.Se oli noin kymmenen sivua sitten, en ala kahlaamaan tätä läpi. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö uskoisi noita viestejä, joissa kahelit mummot omivat lapsen tuntikausiksi, mutta siinä viestissä ei ollut yhtään mitään, vain kiukuttelua siitä kun mummo tykkää istua sohvalla vauva sylissä ja katsella sitä. Ei muuta, ei kauhutarinoita tms. Tuli lähinnä tunne että kirjoittaja halusi liittyä mukaan nokkimaan, vaikka ei ollut oikeasti mitään edes mistä kirjoittaa. Enkä tarkoita vähätellä anoppien riivaamia vanhempia, sellaisesta on kokemusta ihan riittävästi itselläkin. Mutta et voi kiistää, etteikö ketju olisi lähtenyt vähän laukalle, kun nyt nokitaan jo ihan kaikki, asiallisiinkin vastauksiin tulee vittuilua ja piikittelyä ja haukkumista.
Harmi sinänsä, koska ketju on ollut itsellekin terapeuttinen, mutta nyt sen ovat kaapanneet nuo pari kahelia henkilökohtaiseksi sotatantereekseen.
Täällä on 5285 viestiä ja niistä sinä tarraat yhteen joka mielestäsi on tärkein mutta jota et edes viitsi etsiä. Todella omituinen tapa lukea ja osallistua.
Niin. Halusin tietää, mikä siinä nyt oli niin kauheaa? Se tuntuu monelle olevan kova pala että anoppi tykkäisi istua sohvalla lasta "tuijottaen lasittuneella katseella." Läheskään kaikki eivät ole kuorruttaneet asiaan sen ihmeemmillä omimisilla, vaan tuo tuntuu olevan kynnyskysymys. Vai eikä täällä saa enää kommentoida kuin yhden totuuden politiikalla, kuten hesarissa?
Mahdoton vastata kun et laita sitä viestiä.
Minä kyllä koen todella hälyttävänä jos joku tuijottaa minua/lastani/koiraani lasittuneellq katseella. Ja sanojesi mukaan moni muukin. Onko se sinusta siis normaalia?
Jos rakastava intensiivinen katselu on sinusta kiiluvasilmäistä lasikatsetta, niin kyllä, se on normaalia. Ihan samalla ilmeellä ne äidit niitä vauvojaan "tuijottavat"...
Eli mitään tällaista viestiä ei tässä ketjussa ole.
Normaali ihminen kylläkin kommunikoi sen vauvan kanssa. Tämäkin on sinulle selitetty jo pariin kertaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ootte saanut tilanteen rauhoittumaan ottamalla etäisyyttä ja tapaamalla vain harvakseltaan, niin pystyttekö olemaan ihan coolisti sen isovanhemman seurassa silloin kun tapaatte?
Siis pystyttekö ihan juttelemaan niitänäitä ja hymyilemään vitseille jne?
Itse koen sen jotenkin hermostuttavana vaikka tilanne on tällä hetkellä tosi rauhallinen. Jotenkin tuntuu, että annanko ystävällisyydellä merkin, että mummo saa taas alkaa käyttäytyä miten sattuu.Mä oon pyrkiny ottamaan sellasen zen mielentilan aina kun joudun näkemään anoppia. Tavallaan nostan itteni koko asian yläpuolelle ja pyrin olemaan mahdollisimman asiallinen ja ystävällinen vaikka anoppi kuinka kiukuttelis ja vääntäis. Just viimeks eilen nähtiin ja anoppi taas yritti vääntää meidän joulusta. Totesin vaan kylmän viileästi että me vietetään joulu kotona niinkun ollaan jo kerrottu. Anoppi toki veti palkokasvin sieraimeen mutta siinähän veti.
Joskus aikoinaan kun kävin omien isovanhempien takia terapiassa niin terapeutti käski mun muistaa aina noissa tilanteissa se et mä olen aikuinen ja mulla on oikeus vaatia että mua myös kohdellaan kun aikuista. Se ei tarkota sitä ettenkö mä hermostuis tai et se zen tila ois mitenkään kauheen helppo mut pakotan itteni olemaan pää pystyssä ja pysymään vahvana.
Kannattaa muistaa että ainoa kenen tunteisiin ja reaktioihin voit vaikuttaa on sun omiin. Se että isovanhempi kiukuttelee ei ole sun vastuulla ja siinä tilanteessa on vaan parempi pysyä ite mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena vaikka sisällä kiehuis. Ne omat tunteet kerkee sitten myöhemmin päästää ulos omassa rauhassa.
Ja tajusin etten ees vastannu siihen mitä kysyit mut tavallaan joo se zen tila auttaa myös niihin hyviin päiviin eli kun anoppi ei väännä asioista. Oon huomannu että tarkkailen usein liikaa kaikkea mitä anoppi sanoo ja tekee ja aiheutan ite ittelleni sitä hermostuneisuutta. Kun haen sen saman rauhallisen mielentilan myös niinä hyvinä päivinä niin pystyn myös ite rentoutumaan anopin seurassa. Enkä oo kyl huomannut että sillä kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä anoppi ois ruvennu uudelleen kävelee yli. Joskus kokeilee jotain pientä niinku nyt esim toi joulu mut rauhottuu kyllä kun rauhallisesti toteaa että me on nyt päätetty toimia näin.
Kiitos, tavotit just sen tunteen mitä tarkotin. Se tarkkailu on ihan uuvuttavaa, itsensä ja anopin, kun ois niin kiva vaan olla rennosti sillon kun kaikki sujuu.
Täytyy vaan rohjeta vähän hillittää, pidän mielessä, että samaan rauhalliseen tilanteeseen voi päästä takasin helpostikin kun vaan pysyn rauhallisena.
Se on ollu vaan välillä aika vaikeeta kun anoppi todella teki kaikkensa ärsyttääkseen, mutta ehkä etäisyys olisi hänetkin rauhoittanut, toivotaan ainakin.Yksi asia mikä toimii myös on omiin lapsiin keskittyminen. Sen sijaan että menisin pöytään kahvittelemaan niin istunkin lattialle lasten kanssa leikkimään ja ikään kuin siinä samassa vuorovaikutan muiden kanssa.
Tämä on kyllä myös välillä kurjaa, koska oma anoppini katsoo minua toruvasti jos leikin lasten kanssa ja minulle on jopa yksi (anopin) sukulainenkin vihjannut että tarviiko sitä olla lapsille ohjelmatoimisto kokoajan.
Omien ystävien kanssa kyllä teen niin että juon rauhassa kahvit yms. mutta tällaisten sukulaisten kanssa joiden kanssa on muutenkin vaikeita ne yhdessäolon rajat on vain helpompaa keskittyä ensisijaisesti lapsiin ja toissijaisesti muihin.
epäilemättä asiasta on puhuttu aiemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten vanhempien elämä pyörii heidän lastensa ja lasten tekemisen ympärillä.
Niin kuin ylempänä jo todettiin, me nykyvanhemmat osataan tietoisesti välttää myöhemmin seuraava katumus ja ahdistus siitä, jos ne lapset ja oma vanhemmuus eivät olisi silloin aikanaan kiinnostaneet. Eli vältämme päätymisen itsekkäiksi isovanhemmiksi.
Ja sinäkin ymmärrät sitten, jos joskus saat lapsia, että niiden lasten vähän niin kuin kuuluukin olla todella tärkeitä ja keskiössä. Se ei kuitenkaan tarkoita omasta ajasta ja persoonasta luopumista, vaan vuorottelua ja priorisointia etenkin pikkulapsiaikana. Tervepäiset, luotettavat lähipiirin aikuiset toki voivat mahdollistaa paljon ja helpottaa elämää. Meillä he ovat mieheni veli ja hänen vaimonsa sekä esikoisemme kummisetä.Saa nähdä haluanko koskaan äidiksi, pelkään miten minun kävisi. Haluan urani, rakastan työtäni ja miestäni. Minusta aikuisilla pitää olla oma elämänsä myös parisuhteen ulkopuolella ja lasten synnyttyä. Parisuhteelle pitää varata aikaa. Enkä usko pitkään kotihoitoon, vaan lapset kulkevat elämässä mukana. Miksi lapsiperhe jumittuisi omiin juttuihinsa?
Jokainen lapsiperhe elää niinkuin parhaaksi näkee ja pitkä kotihoito ei poissulje parisuhdeaikaa, eikä se tarkoita jumittumista mihinkään. Mutta jos päättää hankkia lapsia niin pitää myös kyetä tekemään ratkaisuja puhtaasti heidän hyvinvointinsa näkökulmasta. Omat lapset ovat hyvin monille onneksi niin rakkaita, ettei se ole edes vaikeaa.
Sinun käsityksesi lapsiperheen elämästä ja kotihoitamisesta perustuu ehkä negatiiviseen stereotypiaan, niin kuin itsellänikin ennen lapsia.Millä itse ratkaisit, että uroksesi on juuri se tyyppi, joka jakaa kaiken fifty-fifty. Minua oman elämänhallinnan menetys pelottaa mahdollisessa äitiydessä eniten. Tämä ei ole mikään kypsyysasia vaan riskienhallintaa. Ja aika monen ongelma koska syntyvyys laskee, ei vaan oteta riskejä, helpommallakin pääsee elämässään.
Siis tarkoitatko että kulut jaetaan 50/50? Mun mieskin harrasti tota, vaikka mieheni palkka on 2x korkeampi kuin minun. Huom, harrasti! Heräsi onneksi todellisuuteen kun alettiin miettiä lapsia. En ole kuitenkaan huolissani, kyllä pärjäisin yksinhuoltajanakin jos olisi aivan pakko.
Tietenkin puoliksi. Oma mokasi se pieni palkkasi on!
No oma vika ha oma vika, mulle se oli riittävästi. mutta mies halusi elää vähän paremmin. Miehen työpaikan takia päätettiin asua pääkaupunkiseudulla, ja isompi kämppä kun mies tykkäsi. Maksoin puolet kuluista kun kävin vielä töissä, mutta vauvan kanssa en tietenkään olisi enää pystynyt. Joten annoin miehelleni seuraavia vaihtoehtoja;
1. Vaihda puoliso sellaiseen joka tienaa yhtä paljon
2. Jätetään lapsi hankkimatta
3. Muutetaan halvempaan asuntoon
4. Muutetaan halvempaan asuinalueeseen
5. Mies jää sitten vauvan kanssa kotiin niin että itse pääsen töihin
6. Muutan vauvan kanssa omaan asuntoon ja maksan kaikesta itseMies päätti maksaa vähän enemmän jotta saisi perustaa juuri minun kanssa perheen.
Miksi tuossa ei ollut vaihtoehtoa, jossa sinä muutat pois ja mies jää vauvan kanssa maksaen kaiken?
Koska tervepäinen äiti ei halua luopua vauvasta?
Isällä on ihan yhtälainen oikeus lapseen, kuin äidilläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Ei mikään, eikä kukaan ole niin sanonutkaan.
Juuri tuo yksi vouhka tuossa sanoi ettei saa istua ja katsella vauvaa.
Sinun kannattaa varmaan hakea jotain apua itsellesi. Olet se sama yksinäinen vakiolänkyttäjä.
Jos tuntuu oikein pahalta niin trollaamisen sijasta kannattaa ajatella että joku rakastaa sinuakin. Olet tärkeä! Mene vaikka järvenrantaan, kuuntele mielimusiikkiasi. Jos tuntuu todella pahalta niin soita rohkeasti omaan terveyskeskukseesi niin voit saada samalle päivälle jutteluajan hoitajalle.
Virtuaalihali sinulle!Sinä olet harhainen ja ilkeä ihminen. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia, eikä tule. Lapsuus yksinkertaisen ja piikikkään äidin lapsena on yhtä helvettiä.
No niin, nyt ymmärrän sinua paremmin. Olet kokenut kovia ja sinulla on äitikompleksi - siksi kirjoitat tuollaisia juttuja. Olen pahoillani puolestasi. Olisit ansainnut parempaa<3
Ei oikein osu eikä uppoa tuollainen jankutus, jota olet pitänyt aika monen viestin ajan. Etkö parempaan pysty? Et varmaan, siksihän sinä täälläkin härväät jauhamassa paskaa asioista, joista rajoittunut mielesi ei kykene muodostamaan minkäänlaista kuvaa, joka poikkeaisi vähänkään omasta mustavalkoisesta, ja sanalla sanoen, naiivin ja yksinkertaisen ihmisen maailmankuvasta.
Tietää aina että toisella on jauhot suussa kun alkaa tuituittelu. Kun sanottavaa ei ole, mutta on pakko koittaa saada viimeinen sana jossain kuvitteellisessa nettitaistossa. Mikä olisikaan parempi, kuin heitellä vähätteleviä mielenterveyskommentteja ja passiivisaggressiivisia "ivallsia" tsemppauksia a´la yläasteen röökipaikka. Jos olisin äitisi, häpeäisin silmät päästäni. Onneksi en ole.
Tuota keskustelutapaahan on täällä muuten moituttu niiden hurmosmummojen tavaksi kommunikoida. Jännittävää huomata, kuinka sokea ihminen voikaan olla omalle vammailulleen.
Eri
Olet ilmeisesti tuo joka kysyi mikä sohvalla istumisessa on pahaa?Pystyisitkö löytämään ja kopioimaan sen viestin, josta sait käsityksen, että se sohvalla istuminen olisi se paha asia?
Itse olen huomannut vain sellaisia viestejä missä on kerrottu myös muusta ns omituisesta käytöksestä samassa yhteydessä kun sohva on mainittu.Se oli noin kymmenen sivua sitten, en ala kahlaamaan tätä läpi. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö uskoisi noita viestejä, joissa kahelit mummot omivat lapsen tuntikausiksi, mutta siinä viestissä ei ollut yhtään mitään, vain kiukuttelua siitä kun mummo tykkää istua sohvalla vauva sylissä ja katsella sitä. Ei muuta, ei kauhutarinoita tms. Tuli lähinnä tunne että kirjoittaja halusi liittyä mukaan nokkimaan, vaikka ei ollut oikeasti mitään edes mistä kirjoittaa. Enkä tarkoita vähätellä anoppien riivaamia vanhempia, sellaisesta on kokemusta ihan riittävästi itselläkin. Mutta et voi kiistää, etteikö ketju olisi lähtenyt vähän laukalle, kun nyt nokitaan jo ihan kaikki, asiallisiinkin vastauksiin tulee vittuilua ja piikittelyä ja haukkumista.
Harmi sinänsä, koska ketju on ollut itsellekin terapeuttinen, mutta nyt sen ovat kaapanneet nuo pari kahelia henkilökohtaiseksi sotatantereekseen.
Täällä on 5285 viestiä ja niistä sinä tarraat yhteen joka mielestäsi on tärkein mutta jota et edes viitsi etsiä. Todella omituinen tapa lukea ja osallistua.
Niin. Halusin tietää, mikä siinä nyt oli niin kauheaa? Se tuntuu monelle olevan kova pala että anoppi tykkäisi istua sohvalla lasta "tuijottaen lasittuneella katseella." Läheskään kaikki eivät ole kuorruttaneet asiaan sen ihmeemmillä omimisilla, vaan tuo tuntuu olevan kynnyskysymys. Vai eikä täällä saa enää kommentoida kuin yhden totuuden politiikalla, kuten hesarissa?
Mahdoton vastata kun et laita sitä viestiä.
Minä kyllä koen todella hälyttävänä jos joku tuijottaa minua/lastani/koiraani lasittuneellq katseella. Ja sanojesi mukaan moni muukin. Onko se sinusta siis normaalia?
Jos rakastava intensiivinen katselu on sinusta kiiluvasilmäistä lasikatsetta, niin kyllä, se on normaalia. Ihan samalla ilmeellä ne äidit niitä vauvojaan "tuijottavat"...
Eli mitään tällaista viestiä ei tässä ketjussa ole.
Normaali ihminen kylläkin kommunikoi sen vauvan kanssa. Tämäkin on sinulle selitetty jo pariin kertaan.
Tässä on aika monta keskustelijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Ei mikään, eikä kukaan ole niin sanonutkaan.
Juuri tuo yksi vouhka tuossa sanoi ettei saa istua ja katsella vauvaa.
Sinun kannattaa varmaan hakea jotain apua itsellesi. Olet se sama yksinäinen vakiolänkyttäjä.
Jos tuntuu oikein pahalta niin trollaamisen sijasta kannattaa ajatella että joku rakastaa sinuakin. Olet tärkeä! Mene vaikka järvenrantaan, kuuntele mielimusiikkiasi. Jos tuntuu todella pahalta niin soita rohkeasti omaan terveyskeskukseesi niin voit saada samalle päivälle jutteluajan hoitajalle.
Virtuaalihali sinulle!Sinä olet harhainen ja ilkeä ihminen. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia, eikä tule. Lapsuus yksinkertaisen ja piikikkään äidin lapsena on yhtä helvettiä.
No niin, nyt ymmärrän sinua paremmin. Olet kokenut kovia ja sinulla on äitikompleksi - siksi kirjoitat tuollaisia juttuja. Olen pahoillani puolestasi. Olisit ansainnut parempaa<3
Ei oikein osu eikä uppoa tuollainen jankutus, jota olet pitänyt aika monen viestin ajan. Etkö parempaan pysty? Et varmaan, siksihän sinä täälläkin härväät jauhamassa paskaa asioista, joista rajoittunut mielesi ei kykene muodostamaan minkäänlaista kuvaa, joka poikkeaisi vähänkään omasta mustavalkoisesta, ja sanalla sanoen, naiivin ja yksinkertaisen ihmisen maailmankuvasta.
Tietää aina että toisella on jauhot suussa kun alkaa tuituittelu. Kun sanottavaa ei ole, mutta on pakko koittaa saada viimeinen sana jossain kuvitteellisessa nettitaistossa. Mikä olisikaan parempi, kuin heitellä vähätteleviä mielenterveyskommentteja ja passiivisaggressiivisia "ivallsia" tsemppauksia a´la yläasteen röökipaikka. Jos olisin äitisi, häpeäisin silmät päästäni. Onneksi en ole.
Tuota keskustelutapaahan on täällä muuten moituttu niiden hurmosmummojen tavaksi kommunikoida. Jännittävää huomata, kuinka sokea ihminen voikaan olla omalle vammailulleen.
Eri
Olet ilmeisesti tuo joka kysyi mikä sohvalla istumisessa on pahaa?Pystyisitkö löytämään ja kopioimaan sen viestin, josta sait käsityksen, että se sohvalla istuminen olisi se paha asia?
Itse olen huomannut vain sellaisia viestejä missä on kerrottu myös muusta ns omituisesta käytöksestä samassa yhteydessä kun sohva on mainittu.Se oli noin kymmenen sivua sitten, en ala kahlaamaan tätä läpi. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö uskoisi noita viestejä, joissa kahelit mummot omivat lapsen tuntikausiksi, mutta siinä viestissä ei ollut yhtään mitään, vain kiukuttelua siitä kun mummo tykkää istua sohvalla vauva sylissä ja katsella sitä. Ei muuta, ei kauhutarinoita tms. Tuli lähinnä tunne että kirjoittaja halusi liittyä mukaan nokkimaan, vaikka ei ollut oikeasti mitään edes mistä kirjoittaa. Enkä tarkoita vähätellä anoppien riivaamia vanhempia, sellaisesta on kokemusta ihan riittävästi itselläkin. Mutta et voi kiistää, etteikö ketju olisi lähtenyt vähän laukalle, kun nyt nokitaan jo ihan kaikki, asiallisiinkin vastauksiin tulee vittuilua ja piikittelyä ja haukkumista.
Harmi sinänsä, koska ketju on ollut itsellekin terapeuttinen, mutta nyt sen ovat kaapanneet nuo pari kahelia henkilökohtaiseksi sotatantereekseen.
Täällä on 5285 viestiä ja niistä sinä tarraat yhteen joka mielestäsi on tärkein mutta jota et edes viitsi etsiä. Todella omituinen tapa lukea ja osallistua.
Niin. Halusin tietää, mikä siinä nyt oli niin kauheaa? Se tuntuu monelle olevan kova pala että anoppi tykkäisi istua sohvalla lasta "tuijottaen lasittuneella katseella." Läheskään kaikki eivät ole kuorruttaneet asiaan sen ihmeemmillä omimisilla, vaan tuo tuntuu olevan kynnyskysymys. Vai eikä täällä saa enää kommentoida kuin yhden totuuden politiikalla, kuten hesarissa?
Mahdoton vastata kun et laita sitä viestiä.
Minä kyllä koen todella hälyttävänä jos joku tuijottaa minua/lastani/koiraani lasittuneellq katseella. Ja sanojesi mukaan moni muukin. Onko se sinusta siis normaalia?
Jos rakastava intensiivinen katselu on sinusta kiiluvasilmäistä lasikatsetta, niin kyllä, se on normaalia. Ihan samalla ilmeellä ne äidit niitä vauvojaan "tuijottavat"...
Eli mitään tällaista viestiä ei tässä ketjussa ole.
Normaali ihminen kylläkin kommunikoi sen vauvan kanssa. Tämäkin on sinulle selitetty jo pariin kertaan.
Tässä on aika monta keskustelijaa.
Asia on selitetty sinulle.
Älä länkytä.
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemman seurassa oleminen on mulle tunnetasolla sellaista kauhujen tasapainottelua. Olen kiltti ja kuuntelen yksipuolisesti juttujaan, sellainen pelottava piirre hänessä on, ettei hän naura. Mitään hauskoja sattumuksia hän ei ymmärrä, eikä reagoi. Pahanpuhuminen on ainoa asia, joka vetää suupielet häijyyn näköiseen virneeseen, ilmeisesti hymyyn? Hän saa nautintonsa lähipiirin haukkumisesta, jota kuuntelen myös, vaikka tekisi mieli huutaa, että kuuntele nyt itsekin mitä puhut.
Hänen tuttavansa miniä on sek suaalisesti kieroutunut kun imettää taaperoa, anoppini ja tämä kaveri-anoppi siis haukkuvat yhdessä miniäparkaa selän takana. Kaiken tämä tekee väärin, myös lasten harrastukset vääriä. Tiedän, että anoppi haukkuu minua ihan samalla selkäni takana, arvostelee ja moralisoi elämässä tekemiäni ratkaisuja. Tähän pakollinen huomautus, että olen keskiluokkainen ja elämässäni menestynyt, meillä on toimiva parisuhde miehen kanssa, ihanat lapset ja asiat hyvin. En loukkaannu anopin selän takana puhumisista enää, ymmärrän, miten paljon hänen yläpuolellaan olen kaikin tavoin elämässä. Siitä olen huolissani, että hän syöttää käsityksiään teini-ikää lähestyville lapsilleni. Äiti on muun muassa laiska. :D Saatan joskus heittää pitkäkseni iltapäivällä ja lukea kirjaa, voi miten kauheaa.
Palatakseni tunne-elämään, niin minua auttoi tapaamisten harventaminen. Joka kerta kun näen anopin esim. 2 kk tauon jälkeen, näen hyvin selvästi miten kiero hänen maailmansa on. Sitten siihen turtuu, en enää tunnista koko asiaa kun kuuntelen häntä pari päivää. Viimeksi tavattiin ja kerroin saaneeni mielenkiintoisen projektityön joksikin aikaa, anopille selvisi työajan olevan hiukan epätyypillinen. Alkoi kauhea kokemuksen mitätöinti, "voi miten kauheaa, on se ankeaa, kyllä sinä varmasti kärsit siitä työajasta, voi hirveä miten tällaista voi teettää perheellisellä ihmisellä, miten lapset nyt selviävät, miten sinä selviät voi herranjumala jne." Totesin projektin olevan pitkäaikainen haaveeni, joka vihdoin toteutui. Anoppi aloitti vielä, että "no onhan tuo nyt silti todella ankeaa" ja keskeytin hänet nauramalla. Ihan koominen tilanne, ja tunnistin sen, koska emme olleet olleet taas vähään aikaan yhteyksissä.
Tuo ihmistyyppi on aivan järkyttävän raskas. Olen tuntenut jokusen vastaavan ja olivat sellaisia kaikessa negatiivista näkeviä jo aika nuorena. Se vain pahenee ikääntyessä, oman maailman supistuessa ja tapahtumien köyhtyessä. Se on yhdenlainen ihmistyyppi.
Enää en vietä sellaisten seurassa aikaani. Imevät energian ja ilon ympäriltään. Märehtiköön puolestani keskenään sitä miten kauheaa ja outoa ja traagista kaikki on. Hyi olkoon.
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Koko keskustelun pointti on ollut se, että kun vauva EI TYKKÄÄ ja sitä EI ANNETA ruokittavaksi jne.
Ketään ei varmasti pätkääkään kiinnosta jos mummi istuu sohvalla tyytyväinen vauva sylissään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Koko keskustelun pointti on ollut se, että kun vauva EI TYKKÄÄ ja sitä EI ANNETA ruokittavaksi jne.
Ketään ei varmasti pätkääkään kiinnosta jos mummi istuu sohvalla tyytyväinen vauva sylissään.
JAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Anoppi halusi juuri tuota. Istua sohvalla vauva sylissään ja katsella tätä. Ainoa vain, että käski apen autotalliin tai lähtemään johonkin ja meidät, minut ja poikansa, kävelylle tai päiväunille. Jos olimme samassa huoneessa, hymähteli kärsimättömästi ja saatoin melkein kuulla kuinka aivonsa poreilivat kiehumispisteessä kun yritti keksiä, mihin voisi meidät häätää. Yritti ihan mitä vaan, saattoi nostaa katseensa yhtäkkiä ja innoissaan keksittyään, että takapihalla on kiva puutarhakeinu, mehän voitais istua siellä ihan rauhassa. Muuten kiva, mutta oli kylmä ja märkä syksy.
Käänsi vauvan syliinsä aina niin, ettei vauva pystynyt kääntää katsettaan kehenkään muuhun paitsi anoppiin. Anoppi ei piitannut ollenkaan vaikka vauva alkoi saada tarpeekseen vuorovaikuttamisesta, hoki vain katsoppa, katsoppa katsoppa, mummi on tässä, sinun mummi, voi rakas pieni enkeli, minun pieni kulta. Antoi vauvan myös hamuta rintaansa, tosin paita päällä. Välillä alkoi itkemään kun tuijotti poikaa ja sopersi kuinka hänellä on nyt jo niin ikävä enkeliään, kun ei saa häntä yöksi mummin viereen. Itki ihan vuolaasti, räkä ja kyyneleet valuen, mutta katse koko ajan tiiviisti vauvan silmissä.
Minun päässäni hälytyskellot soivat niin että räminä kävi. Lopulta jo anopin nimen kuuleminen sai aikaan levottoman, ahdistuneen olon. Intuitioni sanoi että hän ei halua olla lapselle pelkkä mummi ja että hän kamppailee ollakseen näyttämättä kuinka paljon minua inhoaa.
Kun aloimme sitten ottaa määrätietoisesti etäisyyttä laittoi anoppi miehelle mm. ääniviestejä, joissa kuului pelkkää itkua. Tuli oven taakse ilmoittamatta ja yritti yksinkertaisesti mennä ohitseni, sisälle kotiimme. Jos avasin oven vauva sylissä hän kiljahti Kulta, kulta siinä sinä olet, voi tule tänne ja yritti ottaa vauvan minulta, päästi omituisen pitkän "Ooiiiiiiii" - valituksen ja purskahti itkuun kun peräännyin ja sanoin että ei ole asiaa enää kertaakaan tulla meille sopimatta. Emme ole olleet vuoteen väleissä, hän ilmoitti noiden juttujen jälkeen pojalleen että vauva kuuluu hänellekin ja jos poika ei järjestä asiaa, ei hänen tarvitse enää ikinä odottaa mitään apua vanhemmiltaan.
Poika ei "järjestänyt asiaa".Huh! Tulipa paha mieli mummin puolesta :( Kauhea miten toinen on surrut. Mitä tuo meinaa ettei halunnut olla mummi, eiköhän kuule halunnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Eikö kukaan lohduttanut häntä, edes poikansa? Mikähän oli häntä noin haavoittanut, oliko joskus menettänyt vauvan tai muuta sellaista?
Vaikka sillä olisi kuollut tusina vauvoja, se ei oikeuta käyttämään tätä yhtä vauvaa omien tunteiden kainalosauvana. Itsekkäämpää käytöstä kuin tuon mummin voi tuskin kuvitella.
Lohdun saamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin mitä muilta ihmisiltä voi tarvita: täytyy olla vähintäänkin siedettävä ihminen että sinulle halutaan antaa sitä. Jokaisella aikuisella ihmisellä on kaikki mahdollisuudet kehittää luonnettaan, mummoikään ehtineenä on ollut aikaakin aika tavalla. Jos on edelleen sekopää, varmaan sitten haluaa olla -sitten täytyy vaan myös elää seurausten, eli yksinäisyyden, kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Anoppi halusi juuri tuota. Istua sohvalla vauva sylissään ja katsella tätä. Ainoa vain, että käski apen autotalliin tai lähtemään johonkin ja meidät, minut ja poikansa, kävelylle tai päiväunille. Jos olimme samassa huoneessa, hymähteli kärsimättömästi ja saatoin melkein kuulla kuinka aivonsa poreilivat kiehumispisteessä kun yritti keksiä, mihin voisi meidät häätää. Yritti ihan mitä vaan, saattoi nostaa katseensa yhtäkkiä ja innoissaan keksittyään, että takapihalla on kiva puutarhakeinu, mehän voitais istua siellä ihan rauhassa. Muuten kiva, mutta oli kylmä ja märkä syksy.
Käänsi vauvan syliinsä aina niin, ettei vauva pystynyt kääntää katsettaan kehenkään muuhun paitsi anoppiin. Anoppi ei piitannut ollenkaan vaikka vauva alkoi saada tarpeekseen vuorovaikuttamisesta, hoki vain katsoppa, katsoppa katsoppa, mummi on tässä, sinun mummi, voi rakas pieni enkeli, minun pieni kulta. Antoi vauvan myös hamuta rintaansa, tosin paita päällä. Välillä alkoi itkemään kun tuijotti poikaa ja sopersi kuinka hänellä on nyt jo niin ikävä enkeliään, kun ei saa häntä yöksi mummin viereen. Itki ihan vuolaasti, räkä ja kyyneleet valuen, mutta katse koko ajan tiiviisti vauvan silmissä.
Minun päässäni hälytyskellot soivat niin että räminä kävi. Lopulta jo anopin nimen kuuleminen sai aikaan levottoman, ahdistuneen olon. Intuitioni sanoi että hän ei halua olla lapselle pelkkä mummi ja että hän kamppailee ollakseen näyttämättä kuinka paljon minua inhoaa.
Kun aloimme sitten ottaa määrätietoisesti etäisyyttä laittoi anoppi miehelle mm. ääniviestejä, joissa kuului pelkkää itkua. Tuli oven taakse ilmoittamatta ja yritti yksinkertaisesti mennä ohitseni, sisälle kotiimme. Jos avasin oven vauva sylissä hän kiljahti Kulta, kulta siinä sinä olet, voi tule tänne ja yritti ottaa vauvan minulta, päästi omituisen pitkän "Ooiiiiiiii" - valituksen ja purskahti itkuun kun peräännyin ja sanoin että ei ole asiaa enää kertaakaan tulla meille sopimatta. Emme ole olleet vuoteen väleissä, hän ilmoitti noiden juttujen jälkeen pojalleen että vauva kuuluu hänellekin ja jos poika ei järjestä asiaa, ei hänen tarvitse enää ikinä odottaa mitään apua vanhemmiltaan.
Poika ei "järjestänyt asiaa".Huh! Tulipa paha mieli mummin puolesta :( Kauhea miten toinen on surrut. Mitä tuo meinaa ettei halunnut olla mummi, eiköhän kuule halunnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Eikö kukaan lohduttanut häntä, edes poikansa? Mikähän oli häntä noin haavoittanut, oliko joskus menettänyt vauvan tai muuta sellaista?
Vaikka sillä olisi kuollut tusina vauvoja, se ei oikeuta käyttämään tätä yhtä vauvaa omien tunteiden kainalosauvana. Itsekkäämpää käytöstä kuin tuon mummin voi tuskin kuvitella.
Lohdun saamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin mitä muilta ihmisiltä voi tarvita: täytyy olla vähintäänkin siedettävä ihminen että sinulle halutaan antaa sitä. Jokaisella aikuisella ihmisellä on kaikki mahdollisuudet kehittää luonnettaan, mummoikään ehtineenä on ollut aikaakin aika tavalla. Jos on edelleen sekopää, varmaan sitten haluaa olla -sitten täytyy vaan myös elää seurausten, eli yksinäisyyden, kanssa.
Tämä on ihan totta. Ei voi olla tahditon m*lkku ja samaan aikaan vaatia itseään siedettävän. Mikä ihme siinä on, että jotkut vanhemmiten taantuvat aivan järkyttävän lapsellisiksi ja itsekeskeisiksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on niin kamalaa jos mummo istuu sohvalla katsellen pientä vauvaa sylissä?
Enkä nyt tarkoita mitään tuntikausien maratonia tai ettei anneta vaipanvaihtoon, syömään tai jos vauva huutaa tms. Vaan ihan juuri tuota? Mikä siinä on pahaa jos vauva tykkää ja mummo tykkää? Onko se ihan vain äidin mustasukkaisuutta? Rehellisesti?
Anoppi halusi juuri tuota. Istua sohvalla vauva sylissään ja katsella tätä. Ainoa vain, että käski apen autotalliin tai lähtemään johonkin ja meidät, minut ja poikansa, kävelylle tai päiväunille. Jos olimme samassa huoneessa, hymähteli kärsimättömästi ja saatoin melkein kuulla kuinka aivonsa poreilivat kiehumispisteessä kun yritti keksiä, mihin voisi meidät häätää. Yritti ihan mitä vaan, saattoi nostaa katseensa yhtäkkiä ja innoissaan keksittyään, että takapihalla on kiva puutarhakeinu, mehän voitais istua siellä ihan rauhassa. Muuten kiva, mutta oli kylmä ja märkä syksy.
Käänsi vauvan syliinsä aina niin, ettei vauva pystynyt kääntää katsettaan kehenkään muuhun paitsi anoppiin. Anoppi ei piitannut ollenkaan vaikka vauva alkoi saada tarpeekseen vuorovaikuttamisesta, hoki vain katsoppa, katsoppa katsoppa, mummi on tässä, sinun mummi, voi rakas pieni enkeli, minun pieni kulta. Antoi vauvan myös hamuta rintaansa, tosin paita päällä. Välillä alkoi itkemään kun tuijotti poikaa ja sopersi kuinka hänellä on nyt jo niin ikävä enkeliään, kun ei saa häntä yöksi mummin viereen. Itki ihan vuolaasti, räkä ja kyyneleet valuen, mutta katse koko ajan tiiviisti vauvan silmissä.
Minun päässäni hälytyskellot soivat niin että räminä kävi. Lopulta jo anopin nimen kuuleminen sai aikaan levottoman, ahdistuneen olon. Intuitioni sanoi että hän ei halua olla lapselle pelkkä mummi ja että hän kamppailee ollakseen näyttämättä kuinka paljon minua inhoaa.
Kun aloimme sitten ottaa määrätietoisesti etäisyyttä laittoi anoppi miehelle mm. ääniviestejä, joissa kuului pelkkää itkua. Tuli oven taakse ilmoittamatta ja yritti yksinkertaisesti mennä ohitseni, sisälle kotiimme. Jos avasin oven vauva sylissä hän kiljahti Kulta, kulta siinä sinä olet, voi tule tänne ja yritti ottaa vauvan minulta, päästi omituisen pitkän "Ooiiiiiiii" - valituksen ja purskahti itkuun kun peräännyin ja sanoin että ei ole asiaa enää kertaakaan tulla meille sopimatta. Emme ole olleet vuoteen väleissä, hän ilmoitti noiden juttujen jälkeen pojalleen että vauva kuuluu hänellekin ja jos poika ei järjestä asiaa, ei hänen tarvitse enää ikinä odottaa mitään apua vanhemmiltaan.
Poika ei "järjestänyt asiaa".Huh! Tulipa paha mieli mummin puolesta :( Kauhea miten toinen on surrut. Mitä tuo meinaa ettei halunnut olla mummi, eiköhän kuule halunnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Eikö kukaan lohduttanut häntä, edes poikansa? Mikähän oli häntä noin haavoittanut, oliko joskus menettänyt vauvan tai muuta sellaista?
Vaikka sillä olisi kuollut tusina vauvoja, se ei oikeuta käyttämään tätä yhtä vauvaa omien tunteiden kainalosauvana. Itsekkäämpää käytöstä kuin tuon mummin voi tuskin kuvitella.
Lohdun saamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin mitä muilta ihmisiltä voi tarvita: täytyy olla vähintäänkin siedettävä ihminen että sinulle halutaan antaa sitä. Jokaisella aikuisella ihmisellä on kaikki mahdollisuudet kehittää luonnettaan, mummoikään ehtineenä on ollut aikaakin aika tavalla. Jos on edelleen sekopää, varmaan sitten haluaa olla -sitten täytyy vaan myös elää seurausten, eli yksinäisyyden, kanssa.
Tämä on ihan totta. Ei voi olla tahditon m*lkku ja samaan aikaan vaatia itseään siedettävän. Mikä ihme siinä on, että jotkut vanhemmiten taantuvat aivan järkyttävän lapsellisiksi ja itsekeskeisiksi?
Minun anoppini on kirjaimellisesti taantunut, nykyään appi ja mieheni sisaruksetkin kiusaantuvat ja pyörittelevät hänen käytökselleen silmiään. Ketään ei enää naurata hänen "höpsöttelynsä" ja minusta tuntuu että viimeinkin minua ja miestäni ymmärretään, kun emme halua kovin usein anoppia nähdä.
Anoppi muuttuu kokonaan eri ihmiseksi kun 1,5v. lapsemme on paikalla. Naamalla kestoriehaantunut ilme, suu auki ja pyöreänä kuin olisi yllättynyt ja taukoamaton "ihii, hoo, hahaa, tipipiiii, hu huuuu!" - sekoilu jota lapsikin katsoo pää kallellaan eikä oikein viihdy anopin seurassa. Jos lapsi kumartuu leikkimään junaradalla, konttaa anoppi hänen naamansa eteen ja huutaa jotakin typerää tyyliin "tsuku tsuku tsuu, minä olen juna, mummi on iso juna hihihiii". Ja jos mieheni tai minä sanomme hänelle yhtään mitään silloin kun lapsi on paikalla, hän vastaa kaikkeen ihmeellisellä ta-vu-tuk-sel-la, kuin jonkin lorun mukaan, runomittaan. Esim jos sanon että aletaan pukemaan, pitää lähteä iltatoimiin kotiin niin anoppi vastaa, lasta koko ajan tuijottaen "mu-ka-vem-pi o-li-si, jos mum-mi-las-sa nuk-kui-si! Ta-pu-taa, tral-lal-laa, mum-min kul-taa nau-rat-taa!" ja tarttuu ta-pu-taa-kohdassa lasta käsistä ja niillä ta-put-taa. Ei reagoi siis oikeasti, järjellä mihinkään. Käytös on sellaista kuin aivot oltaisiin imetty pillillä pois.
Mieheni nuorin veli, silloin n. 18v. ansaitsi loputtoman kunnioitukseni kerran kun anoppi vastaili taas lo-ru-tel-len meille - tämä veli alkoi yhtäkkiä paukuttaa käsiään yhteen ja lorutteli "lo-pe-ta tuo vam-mai-lu" 😂
Lasta ei voi jättää hetkeksikään anopin kanssa kahden koska en luota oikeasti yhtään hänen aivotoimintaansa. Jos lapsi joskus 3 vuotiaana vaatii saada hypätä kalliolta niin anoppi varmaan vastaisi "lys-tik-kääs-ti hyp-pääm-me, vaan sii-vet sel-kään a-vaam-me!"
Ei jaksaisi enää yhtään, ärsyttää jo kirjoittaakin siitä.
Yksi asia mikä toimii myös on omiin lapsiin keskittyminen. Sen sijaan että menisin pöytään kahvittelemaan niin istunkin lattialle lasten kanssa leikkimään ja ikään kuin siinä samassa vuorovaikutan muiden kanssa.
Tämä on kyllä myös välillä kurjaa, koska oma anoppini katsoo minua toruvasti jos leikin lasten kanssa ja minulle on jopa yksi (anopin) sukulainenkin vihjannut että tarviiko sitä olla lapsille ohjelmatoimisto kokoajan.
Omien ystävien kanssa kyllä teen niin että juon rauhassa kahvit yms. mutta tällaisten sukulaisten kanssa joiden kanssa on muutenkin vaikeita ne yhdessäolon rajat on vain helpompaa keskittyä ensisijaisesti lapsiin ja toissijaisesti muihin.