Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

https://www.poikienaidit.fi/2019/02/17/mita-jos-isovanhempi-ei-ansaitse…

älien katkaisu on vastuullinen teko

Jos isovanhempi on esimerkiksi alkoholisoitunut, väkivaltainen tai pahasti mielenterveysongelmainen eikä häntä saada avun ulottuville, on vanhemmilta vastuullinen teko lopettaa kanssakäyminen. Pelkkä veriside ei ole velvoite siihen, että vanhemman tulisi asettaa lapsiaan psyykkiseen tai fyysiseen vaaraan – pienimpäänkään. Myös toisen vanhemman tai  muiden lapselle tärkeiden ihmisten jatkuva panettelu, lapsen toistuva manipulointi ja valheiden sepittäminen ovat riittäviä syitä sille, että suhde on enemmän haitallinen kuin tärkeä ja antoisa. Olen nähnyt läheltä surullisen paljon näitä tapauksia, ja useimmissa taustalla on mielenterveysongelmia, vakavia sellaisia. Suomessa ihmistä ei ole helppoa saada hoitoon vastoin potilaan tahtoa, ja vaikka läheisen ihmisen hylkääminen on kammottavaa, toisinaan muita vaihtoehtoja ei ole. Mikään syy ei ole riittävä lapselle vahingollisen suhteen ylläpitämiseen – miksi se olisi oikeutettua tässäkään tapauksessa?

Lapsen oikeudesta isovanhempaan puhutaan nimenomaan isovanhempien näkökulmasta ja heidän suulla. Olisi rehellisempää myöntää että puhutaan oikeasti isovanhemman oikeudesta lapseen.

Sukulaisuus ei muodosta maagista suhdetta lapsen ja isovanhemman välille sen enempää kuin lapsen ja isotädin, serkun tai sedän välille.

Se on kuin mikä muu ihmissuhde eikä lapsen oikeudesta esim. päiväkotikaveriinsa puhuta ikinä vaikka todellisuudessa olisi tärkeämpi kuin isovanhempi.

Meillä mentiin liki solmuun, että pitäisimme isovanhemman mukana perheemme tekemisissä. Siitä ei vaan tullut mitään, kun hän oli totaalisen fiksaantunut esikoiseemme ja sai raivokohtauksia jos esim "minä menin hänen ja lapsen väliin". Tyyliin yritin vinkata mikä lasta nykyään kiinnostaa. Hän raivostui ja väitti tuntevansa lapsen paremmin kuin minä. Sitten kun olin oikeassa hän raivostui lisää ja taas se oli minun syyni.

Oli myös todella kamalaa miten hän roikkui aina vain toisessa lapsessa. Toinen kelpasi vain jos tää toinen ei tullut tms. Toinne oli täysin ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen oikeudesta isovanhempaan puhutaan nimenomaan isovanhempien näkökulmasta ja heidän suulla. Olisi rehellisempää myöntää että puhutaan oikeasti isovanhemman oikeudesta lapseen.

Sukulaisuus ei muodosta maagista suhdetta lapsen ja isovanhemman välille sen enempää kuin lapsen ja isotädin, serkun tai sedän välille.

Se on kuin mikä muu ihmissuhde eikä lapsen oikeudesta esim. päiväkotikaveriinsa puhuta ikinä vaikka todellisuudessa olisi tärkeämpi kuin isovanhempi.

Toi on niin totta.

Kun luki isovanhempien kommentteja siihen uuteen lastenhuoltolakiin aikoinaan kun lakia vasta valmisteltiin niin usein sai lukea miten vaadittiin isovanhemmille oikeutta tavata lasta.

Eihän sellaista oikeutta ole edes vanhemmilla vaan aina on kyse lapsen oikeudesta tavata vanhempaa.

Isovanhemmilla pitäisi siis olla enemmän oikeuksia lapsiin kun niiden vanhemmilla 🤦‍♀️

Nytkin vielä kun laki on jo uusittu ja tulossa voimaan niin lakia on kommentoitu niin, että kyllä erikseen olisi isovanhemmat pitänyt mainita laissa, koska heillä pitää olla erityisempi asema kuin muilla läheisillä.

Linkissä on erittäin hyvä juttu "Lapsenlapsi avautuu: Isovanhempi voi olla täysi hirviö". Valitettavasti liian monessa suvussa on näitä rajattomia, luonnehäiriöisiä ja narsistisia isoäitejä ja isoisiä. Jos heidän antaa mellastaa vapaasti, niin nämä hirviöisovanhemmat rikkovat kotirauhan ja pilaavat parisuhteen, perhe-elämän ja lastenkasvatuksen. Pahinta on antaa heidän hoitaa lapsia. Luonnehäiriöinen ja narsistinen isovanhempi pilaa lastenkasvatuksen.

Anopin äiti oli juuri tuollainen ihmishirviö, josta linkissä kerrotaan. Anopin äiti oli katkera ja vihainen, aina muita ihmisiä syyttelevä, ilkeä ja töykeä vanhus. Elämäänsä kyllästynyt vanha akka, jonka elämässä oli kaikki pielessä. Hänen mielipuuhaansa oli haukkua ja kiusata aikuisia lapsiaan, miniöitään, vävyjään ja lapsenlapsiaan. Anopin äiti kehui ja ylisti itseään ja haukkui ja väheksyi muita. Perheen, sukulaisten ja naapureitten halveksiminen ja nolaaminen oli hänen työtään.

Surullisinta oli, että anopin suku sieti narsistista, luonnehäiriöistä vanhusta. Hänen käytöstään ei kyseenalaistettu eikä häntä viety mielenterveystoimistoon ja psykiatrin vastaanotolle. "Kyllä vanhaa ihmistä pitää kunnioittaa" oli ohje, kun vanhus kiukutteli ja purki pahaa oloaan lähipiiriinsä. Tämä on huono ohje. Kyllä vanhoiltakin ihmisiltä saa ja pitää odottaa asiallista puhetapaa ja kohteliasta käytöstä.

Kunnioitus on ansaittava. Vanhuus ja viisaus ei aina asu samassa mummossa ja vaarissa. Vanhuus ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää, seesteistä ja tasapainoista ihmistä. Pahimmat valittajat ja marisijat ovat iäkkäitä, yli 60-vuotiaita vanhuksia. Kaikesta valittajat ja rutisijat ovat yleensä vanhoja naisia, mutta kitisijöissä on myös vanhoja miehiä.

Vierailija kirjoitti:

https://www.huonoaiti.fi/lapsenlapsi-avautuu-isovanhempi-voi-olla-taysi…

Ilkeät ja töykeät vanhukset kirjoitti:

Linkissä on erittäin hyvä juttu "Lapsenlapsi avautuu: Isovanhempi voi olla täysi hirviö". Valitettavasti liian monessa suvussa on näitä rajattomia, luonnehäiriöisiä ja narsistisia isoäitejä ja isoisiä. Jos heidän antaa mellastaa vapaasti, niin nämä hirviöisovanhemmat rikkovat kotirauhan ja pilaavat parisuhteen, perhe-elämän ja lastenkasvatuksen. Pahinta on antaa heidän hoitaa lapsia. Luonnehäiriöinen ja narsistinen isovanhempi pilaa lastenkasvatuksen.

Anopin äiti oli juuri tuollainen ihmishirviö, josta linkissä kerrotaan. Anopin äiti oli katkera ja vihainen, aina muita ihmisiä syyttelevä, ilkeä ja töykeä vanhus. Elämäänsä kyllästynyt vanha akka, jonka elämässä oli kaikki pielessä. Hänen mielipuuhaansa oli haukkua ja kiusata aikuisia lapsiaan, miniöitään, vävyjään ja lapsenlapsiaan. Anopin äiti kehui ja ylisti itseään ja haukkui ja väheksyi muita. Perheen, sukulaisten ja naapureitten halveksiminen ja nolaaminen oli hänen työtään.

Surullisinta oli, että anopin suku sieti narsistista, luonnehäiriöistä vanhusta. Hänen käytöstään ei kyseenalaistettu eikä häntä viety mielenterveystoimistoon ja psykiatrin vastaanotolle. "Kyllä vanhaa ihmistä pitää kunnioittaa" oli ohje, kun vanhus kiukutteli ja purki pahaa oloaan lähipiiriinsä. Tämä on huono ohje. Kyllä vanhoiltakin ihmisiltä saa ja pitää odottaa asiallista puhetapaa ja kohteliasta käytöstä.

Kunnioitus on ansaittava. Vanhuus ja viisaus ei aina asu samassa mummossa ja vaarissa. Vanhuus ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää, seesteistä ja tasapainoista ihmistä. Pahimmat valittajat ja marisijat ovat iäkkäitä, yli 60-vuotiaita vanhuksia. Kaikesta valittajat ja rutisijat ovat yleensä vanhoja naisia, mutta kitisijöissä on myös vanhoja miehiä.

Vierailija kirjoitti:

https://www.huonoaiti.fi/lapsenlapsi-avautuu-isovanhempi-voi-olla-taysi…

Olen täysin äitien puolella tässä asiassa mutta kyllä minusta vanhuksia pitää silti kohdella kunnioittavasti. En halua itse muuttua akottelevaksi myrkylliseksi ihmiseksi. Vanhukset ansaitsee samanlaista kärsivällistä myötätuntoa kuin lapset. Vaikka sitten rajojen avulla ja ETÄÄLTÄ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen oikeudesta isovanhempaan puhutaan nimenomaan isovanhempien näkökulmasta ja heidän suulla. Olisi rehellisempää myöntää että puhutaan oikeasti isovanhemman oikeudesta lapseen.

Sukulaisuus ei muodosta maagista suhdetta lapsen ja isovanhemman välille sen enempää kuin lapsen ja isotädin, serkun tai sedän välille.

Se on kuin mikä muu ihmissuhde eikä lapsen oikeudesta esim. päiväkotikaveriinsa puhuta ikinä vaikka todellisuudessa olisi tärkeämpi kuin isovanhempi.

Toi on niin totta.

Kun luki isovanhempien kommentteja siihen uuteen lastenhuoltolakiin aikoinaan kun lakia vasta valmisteltiin niin usein sai lukea miten vaadittiin isovanhemmille oikeutta tavata lasta.

Eihän sellaista oikeutta ole edes vanhemmilla vaan aina on kyse lapsen oikeudesta tavata vanhempaa.

Isovanhemmilla pitäisi siis olla enemmän oikeuksia lapsiin kun niiden vanhemmilla 🤦‍♀️

Nytkin vielä kun laki on jo uusittu ja tulossa voimaan niin lakia on kommentoitu niin, että kyllä erikseen olisi isovanhemmat pitänyt mainita laissa, koska heillä pitää olla erityisempi asema kuin muilla läheisillä.

Isovanhempien tapaamisoikeus on ihan hullu ajatus. Kuvitelkaa jos ovat eronneet, asuvat eri puolella Suomea ja kaikki 4 vaativat tapaamista lapsen kanssa säännöllisesti. Huh huh.

Isovanhemmilla ei ole mitään juridista eikä moraalista oikeutta lapsenlapsiinsa. Vanhemmat saavat aivan itse päättää, kuinka usein ja miten mummoja ja ukkeja tavataan. Turha on narista ja syyllistää isiä ja äitejä näistä asioista. Yritän itsekin muistaa tämän, jos minusta joku päivä tulee mummo. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan!

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Pitää kertoa meidän yllätysvierailijamummun uusin tempaus. Vauvamme vierastaa jo, ja nyt viikonloppuna mummu nappasi vauvan syliin isältään. Kiikutti tämän huoneen nurkkaan kanssaan, ja vauvahan alkoi tietysti heti itkeä. Sieltä kuului raivokas HYSSSS HYSSS PSSS PSSS HYSSS. Otin vauvan omaan syliiini ja hän rauhoittui, minkä jälkeen mummu katosi puoleksi tunniksi ulos mököttämään.

Kun tuli takaisin, mummu vaati että kirjoitan listan niistä kaikista hellittelynimistä, joita käytän vauvasta ja joilla minä saan hänet rauhoittumaan. Mummu voisi ne opetella eikä tarvitsisi tuntea itseään ulkopuoliseksi. Meillä on siis eri äidinkielet. Tuntuuko tämä teidän korviin yhtä oudolta? Että täysin ruotsinkielinen rouva hokisi meidän vierastusta itkevälle vauvallemme "höpsykkäpallero", "äidin pieni päivänkakkara" että olisi enemmän niin kuin minä?

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ei.

Jos ei tyohon ikään mennessä ole oppinut käytöstapoja, niin sitten saa olla.

Ja lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin kouluttaa aikuisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin lapsettomana tuli mieleeni kysyä, että MISTÄ tämä isoäidinrakkaus oikein tulee? Miten ne voivat tietää ennen kuin lapsi on edes siinnyt, että minä tulen NIIN rakastamaan Saara-Petteriä? Ja rakastavat sitä NIIN kovin heti synnytyslaitoksella?

Ja rakkaus on NIIN suurta, että vaikka ilkeäpahaminiä estäisi tapaamiset, eli lasta ei ole edes juuri nähty, sitä rakastaa niin että pitää stalkata?

Eikös yleensä rakkauden kehittyminen edellytä jonkinlaista yhteyttä siihen rakkauden kohteeseen? Aikaa ja tottumista? Olen ymmärtänyt että vaikka tuoreella äidillä on kaikki hormonit tukenaan, hän voi silti joskus tuntea hämmenystä ja kestää hetken että se rakkaus lapseen kehittyy ja tämä on täysin normaalia?

Tämän takia minusta tuntuu että sitä ylitsevuotavaa rakkauttaan määrättömästi vouhottavat isoäidit eivät sitä lasta kyllä rakasta. Heillä on jonkinlainen ihannekuva ajatuksesta "MINUN lapsenlapseni" ja siihen kohdistetaan hysteeristä palvontaa. Oikeaa rakkautta se ei ole, koska oikea rakkaus ajattelee sen rakkauden kohteen parasta ja on jopa ankara tarvittaessa.

Tämä tuntuu myös olevan täysin nykyajan ilmiö. Muistan omasta lapsuudestani että ei isovanhemmat vouhottaneet lapsenlapsistaan. Lapset oli osa elämää, ne otettiin mukaan arkisiin toimiin ja joskus tehtiin jotain erikoista. Mutta ei kukaan polvistellut ja volissut rakkauttaan.

Tämä on kyllä outo nykyilmiö. Itse olen sisaruksineni syntynyt 1970-luvulla eikä ne toisella puolella Suomea asuvat isovanhemmat meitä rynnineet katsomaan ja hoitamaan. Nähtiin niitä yleensä kerran vuodessa kesälomareissulla. Eikä ne kovien aikojen kasvatit myöskään halailleet. Oikein jees mummot ja papat olivat silti :)

Samoja muistoja vielä 1980-luvulta. Tuolloin käytännön apua saatiin enemmän naapureilta, ja varsinkin äidit auttoivat toisiaan. Mummot ja papat olivat tärkeitä toki, mutta ei heihin tuollaista suhdetta ikinä syntynyt, mitä esimerkiksi tämä yksi ketjuun kirjoittanut mummo toivoisi.

Kun tätä ketjua olen lukenut, niin ehkäpä luonto onkin tarkoittanut niin, että nuoret vanhemmat auttaisivat toisiaan, ja isovanhempiin syntyisi enemmän sellainen toimintaan sidottu suhde - eikä hoivasuhde. Sen verran ne mopot keulivat näköjään joillain isovanhemmilla, etten millään jaksa uskoa teoriaan että isovanhempi olisi luonnostaan suuri ja tärkeä apu lastenlasten kanssa.

Sama juttu meillä. Ainoa elossa oleva isovanhempi asui vajaan 100km päässä ja sinne kuitenkin ajettiin ehkä kerran kuukaudessa viikonlopuksi ja toisinaan ihan päiväseltään vierailemaan koko perheellä. Asui maatilalla ja mummun kanssa mm. leivottiin, leikittiin ja laulettiin. En edes muista, että mummu olisi koskaan käynyt meillä kotona. Tämä 90-luvulla.

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ovat tuttuja tunteita nuo kuvaamasi innostuksen ja onnen tunteet. Kiva, että nykyään saat olla lastenlastesi kanssa. Ei vain ole minun pojat ojentaneet koskaan sylissäpitämisen takia, onneksi.

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Voispa meilläkin mennä näin. Hyvä että ymmärsit muuttaa omaa käytöstäsi noinkin nopeasti, oma anoppi ei ole ihan vielä tohon päässyt, mökötti vaan kun vedettiin raja. Ei ole vielä pyytänyt anteeksi, mutta kyllä me odotellaan, ei me vielä periksi anneta.

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Tuo vaatii sen, että se mummu kuuntelee ja tajuaa tehneensä väärin. Ja osaa myös kunnioittaa aikuisten lastensa perheen sääntöjä, myös noudattaa niitä, vaikka aina ei ihan samaa mieltä olisikaan.

Mun anoppi ei kuuntele, ei minua, vielä vähemmän poikaansa. Naapuri erosi tässä syksyllä, ja anoppi juoruhimoissaan yritti meiltä udella mitä naapurissa on tapahtunut. Silloin oli pelkkänä korvana.

Vierailija kirjoitti:

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ovat tuttuja tunteita nuo kuvaamasi innostuksen ja onnen tunteet. Kiva, että nykyään saat olla lastenlastesi kanssa. Ei vain ole minun pojat ojentaneet koskaan sylissäpitämisen takia, onneksi.

Tuskin oli kysymys pelkästä normaalista hetkisen sylittelystä. On käynyt mummo aika kierroksilla omien sanojensakin mukaan. Voinut olla sitä just ettei anna vauvaa takaisin, puhuu tälle typeriä, koko homma kääntyy mummon juhlaksi vaikka hän on oikeasti sivullinen. Olen varmaan kyyninen mutta veikkaisin että harvemmin se liian innostunut mummo kykenee itsereflektoimaan niin kuin tuo kirjoittaja. Raivostuttava ajatus että joku pilaisi tunnesekoilullaan oman tyttäreni ensipäivät äitinä. Tai jos itse pilaisin vävyni ensihetket isänä niin todellakin ansaitsisin kuulla kunniani. Haluan olla välittävä äiti (jo lähes aikuisen) lapseni kaikissa elämäntilanteissa ja itsekäs vouhotus herkässä tilanteessa, tuoreiden vanhempien vasta totutellessa uuteen, ei olisi rakkautta nähnytkään.

Vierailija kirjoitti:

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ei.

Jos ei tyohon ikään mennessä ole oppinut käytöstapoja, niin sitten saa olla.

Ja lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin kouluttaa aikuisia ihmisiä.

Kyllä mun mielestä on kuitenkin reilua kertoa myös vanhemmalle ihmiselle jos joku sen käytöksessä häiritsee.

Monissa perheissä on erilaisia käyttätymis- ja käytöstapoja, eikä kukaan perheen ulkopuolinen voi tietää miten toisen perheessä käyttäydytään jossei sille sitä kerrota.

Meillä mummo oletti saavansa lapsen itselleen hoitoon jo vauvana koska heidän perheessään oli toimittu niin. Ja hän luuli, että niin toimitaan kaikissa muissakin perheissä.

Ihan oli yllättynyt kun sanoin, että en tietenkään anna vauvaa hänelle. Yritti vielä vedota, että onhan minuakin hoitanut mummo ja varmasti on ollut mukavaa.

Ja totta olihan se ihan kiva iltapäivä jonka mummillani olin "hoidossa", olin jo toki koululainen ja olisin pärjännyt itseksenikin.

Eriasia sitten jos viesti ei mene perille eikä käytös muutu vaikka asiasta on sanottu, sitten ei tartte kyllä aikuiselle alkaa inttämään ja opettamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ei.

Jos ei tyohon ikään mennessä ole oppinut käytöstapoja, niin sitten saa olla.

Ja lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin kouluttaa aikuisia ihmisiä.

Kyllä mun mielestä on kuitenkin reilua kertoa myös vanhemmalle ihmiselle jos joku sen käytöksessä häiritsee.

Monissa perheissä on erilaisia käyttätymis- ja käytöstapoja, eikä kukaan perheen ulkopuolinen voi tietää miten toisen perheessä käyttäydytään jossei sille sitä kerrota.

Meillä mummo oletti saavansa lapsen itselleen hoitoon jo vauvana koska heidän perheessään oli toimittu niin. Ja hän luuli, että niin toimitaan kaikissa muissakin perheissä.

Ihan oli yllättynyt kun sanoin, että en tietenkään anna vauvaa hänelle. Yritti vielä vedota, että onhan minuakin hoitanut mummo ja varmasti on ollut mukavaa.

Ja totta olihan se ihan kiva iltapäivä jonka mummillani olin "hoidossa", olin jo toki koululainen ja olisin pärjännyt itseksenikin.

Eriasia sitten jos viesti ei mene perille eikä käytös muutu vaikka asiasta on sanottu, sitten ei tartte kyllä aikuiselle alkaa inttämään ja opettamaan.

Eikö se mummo tai vaari, perheen ulkopuolinen, voi vain odottaa että mitä vanhemmat pyytää. Sen sijaan että itseksensä olettavat hatusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tepa mummo kirjoitti:

Antakaa hyvät ihmiset niille mummoillekin aikaa ja sitä armoa oppia, mitä suotte vastasynnyttäneellekin. Älkää antako väliaikaisen hullaannuksen pilata välejänne vaan puhukaa, puhukaa. Sano reilusti jos mummo on sinusta liiankin täpinöissään! Mummoilussaan vielä keltanokka mummo voi olla yhtä pihalla kuin lumiukko. Minä hullaannuin aivan täysin vanhimman poikani esikoiseen, ensimmäiseen lapsenlapseeni ja en olisi malttanut sylistäkään häntä laskea, kun viimein hänet siihen sain. Taisimme olla yhtä pöllämystyneitä toisistamme kumpikin vauvan kanssa! Muistan miten käteni aivan tärisivät kun lähdin sairaalalta ajamaan kotia kohti, radiosta tuli kaunis Wiskarin kappale joka saikin pysyvän erityismerkityksen. Muistan että tunsin pitkin päivää tarvetta soittaa, viestittää, saada jotakin kontaktia, ainakin vauvan kuvia! Aika pian kuitenkin, olivat jo kotiutuneet, tuli poikani yksin käymään luokseni ja ehdin onnettomuudekseni häntä moittia kun ei tuonut vauvaakin mukanaan, sain nimittäin aikamoista palautetta osakseni. Poikani jysäytti jopa pöytää nyrkillään, kupit helisten, kun ensin koko juttu meinasi mennä minulta vastaansanomiseksi. En ollut ikinä nähnyt omaa lastani niin jyrkkänä minua kohtaan, itku pääsi! Tuli selväksi että olin loukannut miniääni ja häntäkin, tuoretta isää. Laittoi selkeät säännöt minulle syliin ottamisen ja monen muunkin asian suhteen. Olin aivan pöyristynyt ja vihainenkin,miten minua näin mollataan, mutta muutaman päivän kuluttua aloin jotenkin järkiintyä. Hävetti! Sairaalassa miniän hoitajakätilökin varmaan ajatteli että jaaha, mummolla vippaa päästä. Pyysin anteeksi, ostin kukkia ja miniä sai lahjakortin Spa-hoitoon. En pyytänyt vauvaa syliin kun sitten heillä kävin, taisin liikaakin varoa. Mieli oli maassa ja ajattelin liikaa koko asiaa ja poikani sanoja. Mutta miniäni sen minulle, sitten myöhemmin sanoi- olet kasvattanut hienon miehen joka uskaltaa astua perheenisän saappaisiin. Itku tuli silloinkin mutta onnesta ja ilosta. Tänään on sillä pikkuesikoisella jo pieniä sisariakin ja koko revohkakin välillä mummon luona leipoo, pienin hoitaa imuroinnin kun rakastaisi imuroida vaikka koko päivän. 2 vuotias imuritaituri! Leikitään ja ollaan vaan ja vanhempien ohjeita kuunnellaan. Miniäni on ihana ja rakas ihminen, olen kiitollinen että malttoi vähän neuvoakin minua, että millainen mummo olisi paras. Sanoi kyllä että savu nousi aluksi korvista! Eihän vauva minulle tullut eikä minua ollut kaivannut, eihän se olisi mahdollistakaan! 6 vuotias jo kaipaili ja soittikin, ominpäinkin kuulumisia.

Ei.

Jos ei tyohon ikään mennessä ole oppinut käytöstapoja, niin sitten saa olla.

Ja lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin kouluttaa aikuisia ihmisiä.

Kyllä mun mielestä on kuitenkin reilua kertoa myös vanhemmalle ihmiselle jos joku sen käytöksessä häiritsee.

Monissa perheissä on erilaisia käyttätymis- ja käytöstapoja, eikä kukaan perheen ulkopuolinen voi tietää miten toisen perheessä käyttäydytään jossei sille sitä kerrota.

Meillä mummo oletti saavansa lapsen itselleen hoitoon jo vauvana koska heidän perheessään oli toimittu niin. Ja hän luuli, että niin toimitaan kaikissa muissakin perheissä.

Ihan oli yllättynyt kun sanoin, että en tietenkään anna vauvaa hänelle. Yritti vielä vedota, että onhan minuakin hoitanut mummo ja varmasti on ollut mukavaa.

Ja totta olihan se ihan kiva iltapäivä jonka mummillani olin "hoidossa", olin jo toki koululainen ja olisin pärjännyt itseksenikin.

Eriasia sitten jos viesti ei mene perille eikä käytös muutu vaikka asiasta on sanottu, sitten ei tartte kyllä aikuiselle alkaa inttämään ja opettamaan.

Eikö se mummo tai vaari, perheen ulkopuolinen, voi vain odottaa että mitä vanhemmat pyytää. Sen sijaan että itseksensä olettavat hatusta.

Voi, mutta ei välttämättä odota.