Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Neuvola, vertaistuki, ne jotka jotain oikeasti tietää.

Ei se isoäiti joiden tieto on 70-luvulta ja joka lähtökohtaisesti suhtautuu äitiin kuin veriviholliseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Sai-ras-ta! Taisi KultaMummi taas löytää keskuuteemme.

Ja taas mennään. Toi kirjoittaa mun mielestä ihan eri lähtökohdista vrt. tää kultamummi mikä onkaan. Mutta ofc paskaa vaan niskaan että tää yhden mielipiteen ketju pysyy äitien egoboostina.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Koskaan ei pidä mennä sinne lapsen kotiin sekaantumaan neuvoineen hoitotilanteisiin tai ajamaan äitiä pois lapsensa luota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Sai-ras-ta! Taisi KultaMummi taas löytää keskuuteemme.

Ja taas mennään. Toi kirjoittaa mun mielestä ihan eri lähtökohdista vrt. tää kultamummi mikä onkaan. Mutta ofc paskaa vaan niskaan että tää yhden mielipiteen ketju pysyy äitien egoboostina.

Ihan saman kirjoittajan uusia satutuokioita. Koko tuo suorastaan insestinen kirjoitustyyli ja muu satuilu on taas sitä yhtäjasamaa. Sinäkö noita tänne sepustat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Tätä odotin kun käytiin appivanhemmilla, mutta saatiin itsekäs mummo joka ei antanut vauvan syödä eikä nukkua. Eikä sohva ollut mummolle riittävän hyvä paikka vaan piti viedä pois ettei appikaan saanut nauttia vauvan seurasta, mummo vaan piilossa makuuhuoneessa vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Vasta oli amerikassa eräs tuore äiti päästänyt pienen vauvan putoamaan pöydältä kuumaa vettä sisältäneeseen vannaan. Olisi toki säätänyt veden sopivaksi lisäämällä kuuman joukkoon kylmää vettä, mutta tämän vauvan olisi kärsimykseltä säästänyt kuka tahansa kokenut äiti, nuorta äitiä valistamalla: Laita aina ensin kylmä vesi vannaan, sitten vasta kuuma! Sitä väheksyttyä mummujen maalaisjärkeä siis. Toki vaipan asettelut ja muut vähäisemmät seikat, joihin oppi syntyy itse tehden, ovat asia erikseen. Ja ymmärrän oikein hyvin että kukaan ei ole seppä syntyessään eikä isoäidinkään sovi puhutella nuorta äitiä kuin "aputyttöä"! Uskon ja luotan että harvassa ovat isoäidit jotka haluaisivat vasiten tuottaa tunteen, ettei uunituore äiti ole äidiksi oikein sopiva ollenkaan. Toki joku voi luonteeltaan napakkana antaa niin ymmärtää mutta tahallista se ei varmaan ole, elleivät suhteet ole jo solmussa ennestään.

T. Sama mummu vieläkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Vasta oli amerikassa eräs tuore äiti päästänyt pienen vauvan putoamaan pöydältä kuumaa vettä sisältäneeseen vannaan. Olisi toki säätänyt veden sopivaksi lisäämällä kuuman joukkoon kylmää vettä, mutta tämän vauvan olisi kärsimykseltä säästänyt kuka tahansa kokenut äiti, nuorta äitiä valistamalla: Laita aina ensin kylmä vesi vannaan, sitten vasta kuuma! Sitä väheksyttyä mummujen maalaisjärkeä siis. Toki vaipan asettelut ja muut vähäisemmät seikat, joihin oppi syntyy itse tehden, ovat asia erikseen. Ja ymmärrän oikein hyvin että kukaan ei ole seppä syntyessään eikä isoäidinkään sovi puhutella nuorta äitiä kuin "aputyttöä"! Uskon ja luotan että harvassa ovat isoäidit jotka haluaisivat vasiten tuottaa tunteen, ettei uunituore äiti ole äidiksi oikein sopiva ollenkaan. Toki joku voi luonteeltaan napakkana antaa niin ymmärtää mutta tahallista se ei varmaan ole, elleivät suhteet ole jo solmussa ennestään.

T. Sama mummu vieläkin

Niin. Aattele. Tapahtunut tapaturma. Ei sitä vaan ikinä enää. Miten minä muistaisin että se oli juurikin isovanhempi joka just siellä Amerikoissa tipautti lapsenlapsensa 11. kerroksesta.

Sinä olet SAIRAS. Ja tuolla äidin paikalle tunkemalla sinä aiheutat lapselle niin paljon kärsimystä, että nopea kuolema olisi armollisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Tätä odotin kun käytiin appivanhemmilla, mutta saatiin itsekäs mummo joka ei antanut vauvan syödä eikä nukkua. Eikä sohva ollut mummolle riittävän hyvä paikka vaan piti viedä pois ettei appikaan saanut nauttia vauvan seurasta, mummo vaan piilossa makuuhuoneessa vauvan kanssa.

Tuli huono kun luin tämän kommentin, muistui esikoisen vauvavuoden perseily mieleen. Anoppi ja appi halusivat, siitä asti kun vauva oli muutaman viikon ikäinen, että vauva olisi heidän sängyssään, heidän välissään, saman peiton alla...... Tätä samaa unelmaansa jankkasivat joka v i t u n kerta kun kävimme heillä ja yrittivät manipuloida mua ja miestäni kuin joitain aivovammaisia lähtemään muualle. Paras yritys oli ehkä saada meidät *tyhjentämään kompostia* takapihalle, he kyllä hoitavat pientä kultaa! Kuvitteli varmaan tosissaan että tämäpä on hyvä idea, kyllä ne varmasti menevät!!

Mua alkaa siis niin tympimään nämä tekstit siitä miten miniän pitää antaa mummon olla mummo lapselle, kun minä annoin, se itse meni pilaamaan kaiken. Uskokaa jo, ei kaikki mummot ole hyväksi lapselle! Jotkut ovat oikeasti äärettömän itsekkäitä ja jopa vaaraksi lapselle, ja vaikka miniä miten joustaa niin tämä tosiasia ei muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Tässä nyt keskustellaan vähän eri asioista ja voi olla vaikea mieltää sitä, että jotkut mummot ovat ihan normaaleja vaikka esim neuvoisivat. Jotkut mummot repivät lapsen väkisin äidin sylistä ja haukkuvat vanhempia lapselle. Nämä jälkimmäiset on ne ongelmamummot.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

"... Pienen vauvan oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja _RAKKAUTTA_"

Tuo kertoo kaiken tarpeellisen.

Ei sitä vauvaa sinun rakkautesi kiinnosta, haluaa äitinsä. Ei sinua. Vaan oman äitinsä. Joka et ole sinä.

Lue se vielä, hitaasti ja ääneen. Jos et tajua ongelmaa niin olet vahingoksi lapselle ja hänen perheelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.

Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.

T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!

Niin. Entä sitten, kun se iloinen anoppi kirjaimellisesti työntää itsensä väliin, kun tuore äiti on vaihtamassa vaippaa. Tai haukkuu tuoreen äidin, kun anopin suvussa sukupolvelta toiselle siirtynyt kauhea nimi ei tullutkaan enää meidän lapsemme riesaksi, ja tämä oli lapsen isän ehdoton vaatimus! Mutta miniän syy silti :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Isovanhemmat ovat aikusia, oikeustoimikelpoisia ihmisiä jotka ovat täysin vastuussa sekä käytöksestään että tunteistaan, kuten me kaikki muutkin.

Jos aikuinen ei hallitse kumpaakaan, ei siinä mitään pelisilmää tarvita vain etäisyyttä. Vain hullu antaisi vailla tunnesäätelyä olevan ihmisen olla lapsensa kanssa.

Ehkäpä tuo isovanhempien käytöksen kauheus valkenee pienellä ajatusleikillä: kuvitelkaa mummon tilalle mies ja lapsen tilalle itsenne, eli nainen. Joku puolituttu (mummohan on lapselle vain puolituttu jos hyvää suhdetta ei mummon hulluuden takia ole päässyt muodostumaan) pölähtää paikalle jossain lenkkipolulla, tulee väkisin koskettelemaan, halaamaan, vannomaan rakkauttaan. Ei meinaa päästää irti, ei näe hätääsi, koska hän RAKASTAA SINUA EIKÄ VOI OLLA ONNELLINEN ELLEI SAA KOSKETELLA SINUA.

Olisi luultavasti elämäsi pelottavin kokemus, vai mitä?

Miksi lapset pitäisi altistaa tuollaiselle vain siksi että mummulla olisi hyvä mieli?

Ja vaikka mummu olisi normaalikin, voi silti olla että lapsi ei pidä siitä eikä tahdo koskettelua. Minä esimerkiksi pelkäsin hirveästi isäni äitiä koska sillä oli tosi terävä puhetapa. Luulin että se on aina vihainen. Mummon sylissä olin ihan kauhusta jäykkänä. Tuon muiston takia puolustan lasten oikeutta koskemattomuuteen, vaikka itse lapseton olenkin. Minä muistan miten kauheaa on pelätä jotain isoa aikuista joka on kaikkien mielestä joku sulle tärkeä ihminen ja sen sylissä sitten istut hiiskahtamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Vasta oli amerikassa eräs tuore äiti päästänyt pienen vauvan putoamaan pöydältä kuumaa vettä sisältäneeseen vannaan. Olisi toki säätänyt veden sopivaksi lisäämällä kuuman joukkoon kylmää vettä, mutta tämän vauvan olisi kärsimykseltä säästänyt kuka tahansa kokenut äiti, nuorta äitiä valistamalla: Laita aina ensin kylmä vesi vannaan, sitten vasta kuuma! Sitä väheksyttyä mummujen maalaisjärkeä siis. Toki vaipan asettelut ja muut vähäisemmät seikat, joihin oppi syntyy itse tehden, ovat asia erikseen. Ja ymmärrän oikein hyvin että kukaan ei ole seppä syntyessään eikä isoäidinkään sovi puhutella nuorta äitiä kuin "aputyttöä"! Uskon ja luotan että harvassa ovat isoäidit jotka haluaisivat vasiten tuottaa tunteen, ettei uunituore äiti ole äidiksi oikein sopiva ollenkaan. Toki joku voi luonteeltaan napakkana antaa niin ymmärtää mutta tahallista se ei varmaan ole, elleivät suhteet ole jo solmussa ennestään.

T. Sama mummu vieläkin

Tässä ketjussakin on mm moni kirjoittaja kertonut, että isovanhemmat eivät suostu käyttämään lastenlapsilla turvaistuimia. 

Tai se yksi toinen hullu mummo joka ei edes ollut koskaan ollut yksin lasten kanssa halusi viedä lapset pilkkimään.

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Kyllä pitää totella anoppia, kun hän ohjeistaa kuinka tutti kelpaa paremmin kun ensin vähän dippaa tuttia sokeriin. Päälle tuttipullosta 3 kk ikäiselle tuoremehua ja ei saa heti mennä katsomaan mikä vauvalla on hätänä, kun pieni alkaa huutaa (tämä tosin ei koskenut anoppia, ainoastaan vauvan äitiä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Koskaan ei pidä mennä sinne lapsen kotiin sekaantumaan neuvoineen hoitotilanteisiin tai ajamaan äitiä pois lapsensa luota.

Suomalainen luetunymmärrys on kyllä todella huolestuttavalla tasolla nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossakin kohtaa keskustelua luki sellainen "viisaus" johon oli tullut valtavasti peukkua että "uuden vanhemman pitää saada onnistua ja epäonnistua ilman että siihen kukaan puuttuu". Siitä tuli kyllä inhottava olo, tuntuu että tuoreen äidin oikeus töpeksiä on suurempi kuin pienen viattoman lapsen oikeus saada hyvää, osaavaa hoivaa ja rakkautta. Kuka antaa niitä pieniä mutta merkittäviä vinkkejä jos ei vauvan oma isoäiti? Miten omia, hyväksi havaittuja keinoja voi tuoreelle äidille jakaa jos ei saa olla arjen hoitohetkissä ja tavallisessa elelyssä ollenkaan läsnä. Tai jos tuore äiti vain kipakasti naurahtaa "vanhoille ohjeille", ei sekään kivalta tunnu kun tarkoitus olisi sama mikä tuoreella äidilläkin: pienokaisen hyvinvoinnin lisääminen ja tärkeän alkutaipaleensa turvaaminen. Tämä on lisäys aiempaan tekstiini.

Luulen että käsitit tekstin väärin. Se tarkoittaa ihan samaa, kuin se että lapsen pitää antaa tehdä virheitä eikä juosta perässä osoittamassa niitä tai harjaamalla jäätä edeltä puhtaaksi, ts. curling-vanhemmuus. Ei sillä tarkoiteta sitä että annetaan lapsen kuolla virheelliseen hoitoon, vaan jokainen oppii omastaan. Toki mummelin vinkit voitavat olla tervetulleita, jos niitä kaipaa ja ne esitetään "oikein", pätemättä ja tuoretta vanhempaa väheksymättä.

Vasta oli amerikassa eräs tuore äiti päästänyt pienen vauvan putoamaan pöydältä kuumaa vettä sisältäneeseen vannaan. Olisi toki säätänyt veden sopivaksi lisäämällä kuuman joukkoon kylmää vettä, mutta tämän vauvan olisi kärsimykseltä säästänyt kuka tahansa kokenut äiti, nuorta äitiä valistamalla: Laita aina ensin kylmä vesi vannaan, sitten vasta kuuma! Sitä väheksyttyä mummujen maalaisjärkeä siis. Toki vaipan asettelut ja muut vähäisemmät seikat, joihin oppi syntyy itse tehden, ovat asia erikseen. Ja ymmärrän oikein hyvin että kukaan ei ole seppä syntyessään eikä isoäidinkään sovi puhutella nuorta äitiä kuin "aputyttöä"! Uskon ja luotan että harvassa ovat isoäidit jotka haluaisivat vasiten tuottaa tunteen, ettei uunituore äiti ole äidiksi oikein sopiva ollenkaan. Toki joku voi luonteeltaan napakkana antaa niin ymmärtää mutta tahallista se ei varmaan ole, elleivät suhteet ole jo solmussa ennestään.

T. Sama mummu vieläkin

Huokaus. Ääripäästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisuunnuin pari kk sitten kunnolla, isona myötävaikuttajana tämän ketjun lukeminen ja luetutin tätä myös miehellä. Hänen vanhempansa ovat kirjaimellisesti sabotoineet meidän perhe-elämää esikoisen syntymästä asti ja nyt viimeinen vuosi, kuopuksen vauvavuosi on ollut jotain niiiin ********, meitä syyllistetään viestein ja soitoin noin joka toinen päivä miksei olla käyty ja meidän ohi sovitaan esikoisen kanssa sitä ja tätä ja appi edelleen, lukuisista huomautuksista huolimatta kyselee 3v. esikoiselta "kiusaako ne (minä ja mieheni) sinua kotona, täällä sinua ei kiusattaisi, saisit papan kanssa tehdä sitä ja tätä ja tota". Esikoinen hämmentyy aina tuosta ja on huutanut uhmatessaan jo jonkin aikaa meille "älä kiusaa, pöljä pöljä pöljä". Pöljä on siis papan sanastoa.

Anoppi on väkisinhalaaja ja matkii "hauskasti" itkua jos lapsi haluaa pois hänen sylistään ja tapana mm. kiekaista "no, no, no!" jos minä tai mies komennetaan esikoista heidän läsnäollessaan. Minulle nauraa avoimesti, pudistelee päätään kun kerron miksi toimimme tavalla x jonkin asian suhteen. Siis ihan sairasta paskaa näin suomeksi sanottuna ja kyläilyt ovat olleet pelkkää väkinäistä pakkopullaa. Jotenkin ilmassa on ollut sellainen vahva automaatio että kyllä meidän pitää joustaa ja ymmärtää.

Laitoin tosiaan piiiitkän viestin anopille pari kk sitten, kiitin ja kehuin yhtä paljon kuin kritisoin, tai lähinnä ilmoitin että jatkossa tämä ja tuo ei enää käy ja me vanhemmat päätämme lasten asioista. Kirjoitin kuitenkin TODELLA kauniisti ja mieskin sanoi, että loistava viesti ja tuosta ei voi kyllä kukaan pahoittaa mieltään.

Oli väärässä. Aivan järkyttävä marttyyrikohtaus seurasi ja paasaus kuinka hänellä on nyt paha mieli ja että ovat olleet pelkästään tukenamme ja yhtään ei ymmärrä miten nyt näin ja nyyh, nyyh. Vastasin taas kohteliaasti mutta anoppi ei vastannut mitään. Nyt sitten olisivat koko ajan hakemassa lapsia ja tulossa kylään, ilmoittavat kuivasti että tulemme huomenna. Ihan kuin heillä olisi oikeus lapsiimme, ovat välit sitten mitä vain meidän kanssa? Eivät ole saaneet nähdä lapsia, tapaaminen meidän seurassa ei kelpaa. Uskomatonta, olen niin poikki tästä kaikesta mutta koen että teimme kuitenkin vanhempina oikein.

Muuttaakaa ulkomaille turvaan! Kun vielä pystytte. Älkääkä kertoko osoitetta.

Aika moni tosiaan muuttaa riittävän kauas henkilöistä, jotka puuttuvat liikaa elämään. Mielestäni hyvä ratkaisu jos tilanne ei muuten selviä. 

No mehän rakennettiin omakotitalo (linnuntietä) noin 1km päähän appivanhemmista. Suunniteltiin vuosia, kaikesta tuli viimeistä yksityiskohtaa myöten juuri sellaista mitä haluttiinkin lähteä tekemään. Tupareista alle puoli vuotta niin plussasin esikoisesta, tähän asti appivanhemmat olivat olleet sopivan etäisiä mutta mukavia, ei mitään rajattomuutta.

KAIKKI MUUTTUI TÄYSIN ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisi talo jäänyt tekemättä.

Esikoisen vauva-aika oli helvettiä, appivanhemmat sekos ap:n anopin kanssa samalla tavalla. Siis itkemistä, tunkemista, ruinaamista, vähättelyä, vauvan viemistä minusta kauaksi ja marttyyrikohtauksia kun rajoja vedettiin. Kuopus, silloin 6kk, tippui kerran anopilla kun repi sitä apen sylistä itselleen enkä ehtinyt ottaa kiinni vaikka juoksin keittiöstä paikalle. Kumpikin hoki "miten se noin, jotenkin itte väänsi ittensä pois". Sain aivan hirveän raivokohtauksen ja tästä löivät "leikkiä" myöhemmin. Mieheni ei enää tämän jälkeen päästänyt heitä meille ja lakkasi itsekin käymästä anoppilassa.

Kuitenkin, edelleen on aivan ilmeinen luulo että lapsemme ovat myös heidän, heidän ilokseen ja elämänsisällöksi tehdyt. Lopulta kun sanoimme kaiken heille suoraan n.vuosi sitten, he kielsivät aivan kaiken, siis ihan kuin olisimme jotain mielenvikaisia tai muuten vaan vähäjärkisiä, tapahtunut muuttuu kun vain sanoo "en ole kyllä sellaista ikinä tehnyt!". Mistään ei voi _keskustella_, varmaankin siksi etteivät joutuisi kohtaamaan rajanvetoa oikeasti ja myöntämään että ovat olleet törkeitä. Mutta minä hajoan ahdistukseen, tunnen niskaanhengityksen ihan koko ajan, ja se vähä mitä ohimennessä sattumalta näemme, todistaa ettei MIKÄÄN ole muuttunut. Esikoiselle huohotetaan polviltaan, kädet avoimina "voi kulta kulta kulta tule, äkkiä, mummua on ihan itkettänyt ikävästä!". Jatkan matkaa vain esikoisen kanssa ja taas puhelimet soi ja tuntuu olevan joku väsytystaistelu päällä koko ajan. Tavoitteena että annamme periksi, unohdamme menneet, he saavat haluamansa kontrollin ja roolin elämässämme. Mieheni on kertonut mm. että hänen isänäitinsä oli hänelle äitiään tärkeämpi. Eli haluaisivat paikata jotain. Vihaan heitä niin saa ta nas ti, he pilaavat muutoin iloisen lapsiperhe-elämämme, olen katkera kaikesta jne. Ja tosiaan asumme muuttotappiokunnassa, talon myyminen on toivoton ajatus.

Olen niin väsynyt ja välillä hekumoin ajatuksella kuinka tirvaisen anopilla hampaat kurkkuun kun kurkkii pihallemme kun kävelee tiellä talomme ohitse.

En keksi muuta selitystä moiselle käytökselle kuin että ovat aistineet ettet sinä ehkä haluaisi tiivistä suhdetta heidän ja lastenlastensa välille.

Reaktiona on juuri tuo tunkeminen ja jatkuva kaipuu kontaktiin, tutustumiseen lasten kanssa. Oletko ikinä antanut heille löysiäkin vähän, mahdollisuutta hoitaa lapsia muutama tunti, tulla tutuiksi?

Jos et, niin noin vimmainen reaktio kumpuaa hädästä - suhdetta ei tule kun ei anneta tulla.

Oletko - rehellisesti - kertaakaan tullut heitä vastaan vai onko kaikki ollut hallittua, vahdittua?

Mikäli osuin oikeaan niin sinua vaivaa pelisilmän puute. Vimmaisen innokkaita isovanhempia pitää osata käsitellä, antaa näennäisesti määräysvaltaa vaikkei oikeasti antaisikaan.

Isoin moka on vetäytyä poteroon piikit pystyssä koska se saa hädän yltymään ja helposti tämä ikävöity pienokainen muuttuu ajatusten, tunteiden ja keskustelujen keskipisteeksi. Jälkiviisautta, tiedetään, mutta kumminkin.

Isovanhemmat ovat aikusia, oikeustoimikelpoisia ihmisiä jotka ovat täysin vastuussa sekä käytöksestään että tunteistaan, kuten me kaikki muutkin.

Jos aikuinen ei hallitse kumpaakaan, ei siinä mitään pelisilmää tarvita vain etäisyyttä. Vain hullu antaisi vailla tunnesäätelyä olevan ihmisen olla lapsensa kanssa.

Ehkäpä tuo isovanhempien käytöksen kauheus valkenee pienellä ajatusleikillä: kuvitelkaa mummon tilalle mies ja lapsen tilalle itsenne, eli nainen. Joku puolituttu (mummohan on lapselle vain puolituttu jos hyvää suhdetta ei mummon hulluuden takia ole päässyt muodostumaan) pölähtää paikalle jossain lenkkipolulla, tulee väkisin koskettelemaan, halaamaan, vannomaan rakkauttaan. Ei meinaa päästää irti, ei näe hätääsi, koska hän RAKASTAA SINUA EIKÄ VOI OLLA ONNELLINEN ELLEI SAA KOSKETELLA SINUA.

Olisi luultavasti elämäsi pelottavin kokemus, vai mitä?

Miksi lapset pitäisi altistaa tuollaiselle vain siksi että mummulla olisi hyvä mieli?

Ja vaikka mummu olisi normaalikin, voi silti olla että lapsi ei pidä siitä eikä tahdo koskettelua. Minä esimerkiksi pelkäsin hirveästi isäni äitiä koska sillä oli tosi terävä puhetapa. Luulin että se on aina vihainen. Mummon sylissä olin ihan kauhusta jäykkänä. Tuon muiston takia puolustan lasten oikeutta koskemattomuuteen, vaikka itse lapseton olenkin. Minä muistan miten kauheaa on pelätä jotain isoa aikuista joka on kaikkien mielestä joku sulle tärkeä ihminen ja sen sylissä sitten istut hiiskahtamatta.

Tämä. Miksi siinä ruuhkavuosien keskellä pitäisi ruveta jotenkin kasvattamaan keski-ikäistä ihmistä?

Muistan ikuisesti miten luin esikoisen kanssa historian kokeeseen ja hänen puhelimensa piippasi koko ajan. Lopulta hermostuin että miksi ne hänen kaverinsa ihan koko ajan viestittelee. Esikoinen näytti puhelinta ja se oli täynnä tällaisen "älykkään ja ihanan ja kaikkitietävän neuvovan isovanhemman" tekstiviestejä. Siis 52-vuotias naisihmienn viestittelee tuntitolkulla kymmeniä tekstareita tyyliin "hihhihii" tai "hymiöhymiöhymiö". 

En oikeasti jaksa tällaista.