Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Demonimummot... Luulisi, että jokainen aikuinen ihminen kykenisi itse säätelemään omaa käytöstään, mutta ilmeisesti ei sitten onnistu. Että demonimummoksi tullaan, kun oma lapsi puolisoineen asettaa rajoja ja sääntöjä.
Jokainen voisi nyt muistella omia isovanhempiaan ja miettiä, mistä se suhde muodostui. Omat isovanhempani asuivat parin tunnin matkan päässä. Mummolassa käytiin muutamia kertoja vuodessa, mutta silti se suhde isovanhempiin oli äärettömän lämmin, hyvä ja turvallinen. Ei ollut mitään väkisin halaamisia, pusutteluja, eikä sylissäoloa. Eikä itkuista valitusta, kun niin harvoin nähtiin. Muistan, kuinka ihanaa siellä oli käydä, vaikka mitään erityistä ei tehtykään.
Eli, kyllä isovanhempi voi luoda hyvän suhteen lapsenlapseen, vaikka ei näkisikään joka päivä. Kaikki lähtee omasta käytöksestä. Jos se on ollut koko ajan ok, eikä välit lapsen perheeseen ole siltikään kunnossa, niin eipä siinä oikein muuta voi, kuin seurata etäämmältä. Väkisin tunkemalla ei tulosta tule, mitä näitä juttuja on lukenut.On ilmeisen turhaa pyrkiä keskustelemaan ihmisen kanssa, jonka luetunymmärrys on tuota tasoa. Saati että halutaan tahallaan käsittää väärin.
Kiitos ja kuitti, ketjulla ei ole enää mitään tarjottavaa kun te pari jankuttajaa pilasitte sen. Nyt netti kiinni ja menette hoidattamaan traumanne. Meitä muita niistä katkeroutuneen ihmisen tekstiripuli ei auta lainkaan.
Minulla myös oli rajaton isoäiti, mutta ymmärrän aikuisena ihmisenä ettei hän vastannut kaikkia mummoja, eikä kaikkien mummojen lapsenlasta kohtaan osoittama hellyys ole narsismia ja kontrollintarvetta. Sinä ja nuo muutamat jankuttajat olette täysin kykenemättömiä keskustemaan kuin aikuiset, kunhan hoette tuota hirviömummomantraanne samoin sanankääntein, kuin viimeiset 200 sivua tästä keskustelusta on käyty. LUETTU, KÄSITETTY, VOITTEKO POISTUA?
No eipä tässäkään ketjussa ole missään väitetty, että kaikki mummot ovat rajattomia. Kun suurin osa mummoista ymmärtää ne rajat sanomatta tai ovat kykeneviä sopimaan niistä.
Enpä tiedä, parilla keskustelijalla tuntuu olevan niin suuri kriisi omien mummojensa kanssa, että hyökkäävät jokaista isovanhempaa kohtaan tässä keskustelussa. Joku kertoo olevansa tärkeä lapsensa perheelle, toinen hyökkää huutamaan tukahduttavaa narsistia seuraavassa viestissä. Ei kovin rakentavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?
Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!
Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:
-askarrella heidän kanssaan
-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla
-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä
-leipoa yhdessäSiis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.
En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!
Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.
T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti
Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.
Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.
Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.
Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.
Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.
Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.
Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin.
No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.
En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?
Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.
Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.
Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.
Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.Enemmänkin musta tuntuu, että on vaikea ymmärtää, että jotkut isovanhemmat eivät ole hyviä ihmisiä.
Vanhemmat on ne ensisijaiset kasvattajat. Isovanhemmat eivät mene siihen väliin, eivät mitätöi vanhempien auktoriteettia lapsille. Jos mummulla on jotain sanomista siihen, miten vanhemmat lapsiaan kasvattaa, ne asiat sanotaan vanhemmille, ei niille lapsille. Isovanhemmat eivät mitätöi vanhempia lasten kuullen.
En ymmärrä miten voi puolustella isovanhempia, jotka näin tekevät. Eivät he toimi lasten edun mukaisesti. Silloin on ymmärrettävää, ettei tällaiset ihmiset ole kovin läheisiä. Sinunkaan lapsillasi ei ole mitään velvollisuutta pitää sinua elämässäsi, jos et kunnioita heidän vanhemmuuttaan.
Ja kannattaa kyllä myös miettiä, että mihin kaikkeen lastenkasvatuksessa puuttuu. Aivan kaikesta aivan koko ajan ei tarvitse mäkättää. Aivan kaikkeen ei tarvitse sekaantua, eikä aivan kaikkeen tarvitse ottaa kantaa.
Ja esimerkiksi päätökset päivähoidosta, kouluvalinnoista, harrastuksista jne. on kaikki sellaisia, ettei ne kuulu ulkopuolisille ollenkaan.
Tämä pätee muuten myös avioliittoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa tuli hyvä vinkki keksiä toimintaa lapsenlapsilla kun tulevat kylään. En kyllä ymmärrä, miten jotkut olettavat saavansa hoitaa toisten lapsia, jos eivät edes pysty näihin luomaan suhdetta vanhempien läsnäollessa?
Ihan vinkkinä kaikille kanssamummoille, jotka tätä ketjua lukevat ja kauhistelevat. Jos et näe lapsenlapsia päivittäin, niin et voi "hypätä" suhteen kehitysvaiheita! Eli et voi luoda lapsenlapseen lämpimään suhdetta pyytämällä/painostamalla syliin, jos teillä ei edes yhteinen leikki luista!
Vinkkejä mitä mummo voi tehdä, kun lapsenlapset tulevat kylään:
-askarrella heidän kanssaan
-muovailla muovailuvahalla tai taikataikinalla
-mennä lattialle istumaan ja leikkiä yhdessä
-leipoa yhdessäSiis vain mielikuvitus on rajana! Ihan oikeasti on vaikeaa uskoa, että miniä laittaisi pahaksi jos olisitte ostaneet vesivärit itselle ja lapselle menisitte pöydän ääreen maalaamaan? Ilman mitään pyrkimystä liimautua lapsenlapseen kiinni, vaan menisitte vaikka vastakkain istumaan jos tuntuu että tuo teidän läheisyydenkaipuu estää normaalin toiminnan lasten kanssa.
En yhtään ihmettele että vanhemmilla ahdistaa, jos ainoa aktiviteetti mitä isovanhemmat haluavat lastenlasten kanssa tehdä on joko pitää heitä sylissä tai viettää aikaa kahdestaan. Kyllä lapsiin pitää luoda suhde leikin ja yhteisen tekemisen kautta, jos haluaa heitä hoitaa joskus, tai vaikkapa haluaa että nämä tulisivat oma-alotteisesti syliin joskus. Ylipäätään lapsille pitää antaa fyysistä tilaa eikä luoda outoa ilmapiiriä siitä kuinka mummo odottamalla odottaa että saisi olla fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa. Kokeilkaapa joskus olla "ahdistelematta" lasta ja alkakaa piirtämään tai värittämään heidän seurana! Saatatte ihan yllättyä kuinka lapsikin alkaa tutustua teihin ja miniäkin saattaa väläyttää hymyn. Siis en yhtään ihmettele, että suhteenne ovat solmussa, te jotka odotatte kuin kuuta nousevaa jotain kahdenkeskistä aikaa lapsenlapsen kanssa näkemättä mitään vaivaa sen eteen että lapsi kokisi teidän turvalliseksi ja vanhemmatkin luottaisivat teihin. Pelkän: "tule mummon syliin" -hokeminen ei ole mitään suhteen luontia vaan lapsen ahdistelua jos ette ole läheisissä väleissä vielä. Kyllä heidän pitäisi tällä iällä jo tietää paremmin!
Suosittelen myös lämpimästi miettimään mistä tuo kaipuu pitää lasta sylissä/olla jatkuvassa fyysisessä kontaktissa lapsen kanssa johtuu. Kaipaatteko hellyyttä ja kosketusta? Tätä varten pitää hankkia puoliso. Lapsi ei voi täyttää aikuisen hellyyden tarpeita.
T. Seitsemän mummo ja kolmen äiti
Ihan hyviä ajatuksia, mutta kyllä lämpimän suhteen saavuttamisessa lapsenlapsiin on tuuriakin oltava. Miniä määrittää suhteen laatua ja syvyyttä täysin omien mielitekojensa ja ehkä vain huonon päivänkin pohjalta. Minulla on mielestäni surullinen tilanne kun en voi noita vinkkejä kovin soveltaa omien lastenlasteni kanssa, ei tunnu luontevalta touhuilla ja höpötellä kun miniä oikeastikin, tämän tiedän, kuuntelee ja tarkkailee. Tein ainakin sellaisen hirmuisen virheen että vauvoja olen tykännyt suukotella ja miniä puuttui asiaan kärkkäästi. Huomautin ystävällisesti ja rauhallisesti että olen nähnyt hänenkin pusivan vauvaa, miten se on kuitenkin minulta kielletty? Sen sijaan että olisi syntynyt hyvä keskustelu, ajatustenvaihto, nakkasi tämä niskojaan ja pamautti: minä äitinä pussaan jos haluan, sinä et pussaa. Jokin särähti rikki tämänkaltaisten sattumusten myötä meidän välillämme ja poikani tuntuu myötäilevän vaimoaan vaikka maailman tappiin. Jännitän omaa olemistani ja varon tarkkaan etten näpäytä miniää enkä neuvo pyytämättä mutta aina vain on sellaista etäisyyttä ilmassa. Pienet, ihanaiset, tuntuvat minunkin luonani olevan kovin keskittyneitä siihen onhan miniä paikalla. Tähän ehkä toivoisin muutosta, lasten iänkin puolesta olisi jo hyväksi vähän "irtautua" ja tutustua muihinkin läheisiin. Suuri suru on ollut huomata ja hyväksyä että jään, jos miniä niin päättää, ikuisesti "ulkokehälle". Miksi minuun ei tarvitse kohdistaa välittämistä, empatiaa ja ymmärrystä, olenkohan sitten jo ikäni takia vähempiarvoinen. Olen sanonut pojalleni että tuntuu niin pahalta mutta lohdun ja kuuntelemisen sijasta sain kylmiä sanoja, samoja hokemia mitä nyt täälläkin on sivukaupalla. Ehkä hän mietiskelee näitä asioita sitten haudallani, ymmärrys ei vain silloin enää auta.
Kyllä minusta pusujutut on sopivia oman perheen sisällä, vauvaa voi paijata ja silitellä muuten. Pussailuissa on nyt flunssakautena pöpöriskiä, karies ym. Kun asiasta oli puhetta niin olisit ehkä perusteluiksi voinut keksiä muuta kuin, että miksi vauvan äiti sitten saa vauvaa pussailla jos sinua neuvotaan ettei kannata... Äiti ja mummi, on aika eri asia vaikka bakteerikannan kannalta.
Lapsen äiti ei ole lapsen ja muiden ihmisten välisten suhteiden este ja on vain hyvä, että lapsi voi hakea turvaa äidistään uusien ihmisten kanssa toimiessa. Nyt vain lasten kanssa puuhailemaan ja leikkimään kun ovat kylässä, leivotte esim. miniän ja lasten kanssa yhdessä piparkakkuja! Luottamus rakentuu pikkuhiljaa. Osoitat, ettei sinun mummiutesi perustu miniän äitiyden häivyttämiseen, vaan voit olla mummi ja antaa miniän olla äiti.
Olipa jotenkin herättelevää lukea näitä loppupään kommentteja. Anoppini ei ole ikinä yrittänyt leikkiä tai tehdä mitään lasten kanssa. Mieheni on usein sanonut hänelle, että mene leikkimään niin ne eivät sitten enää vierasta jossain vaiheessa niin paljon. Anoppini sen sijaan aina yrittää saada lapsia syliin tai kyselee heiltä sellaisia mihin eivät vielä iän puolesta osaa vastata. Eihän siinä suhde kehity.
Mutta siis mitä tähän kommenttiin tulee. Niin on aika kamalaa tajuta että anoppini mummous perustuu minun äitiyden häivyttämiseen. Tuo oli todella silmiäavaavasti kommentoitu. Anoppi usein yrittää saada miestäni käymään lasten kanssa siellä yksin, mutta mieheni ei halua mennä ilman minua. Samoin anoppi juoksee kuin hai laivan perässä, kun esikoinen siirtyy eri huoneeseen minusta. On muutakin, kuten itsensä äidiksi kutsumista oli vauvavuonna yms. Ylipäätään jotenkin tuntuu ettei osaa ja ymmärrä mummon roolia ollenkaan, yrittää vain tulla minun "reviirillä". Kylläpä olisi ihana yllätys jos joskus olisi vaikka ottanut piirustuskynät esille ja sanoisi: " Piirretäänkö tässä kahvipöydässä samalla kun äiti ja isi kahvittelevat". Ei hän vain kykene tuollaiseen. Hän ei kykene olemaan mummo niin että äitikin on läsnä.
Äiti se anoppisikin on. Yleensä mitä enemmän lapsia, sitä vaikeampi oppia nuorelle äidille hehtaarin tilaa antavaksi eli mieluiseksi etäiseksi mummoksi. Se oleminen ja hoivaaminen tulee selkärangasta. Lapsi lähtee muualle - on mentävä katsomaan ettei mitään satu. Vauva parkaisee - syli ja rauhoittava hyminä on siihen lääke. Vaikea on yrittää suhtautua lapsensa lapsiin kuin ventovieraisiin ja paljon jää antamatta jos sellainen on nuoren äidin toive.
Anoppi ei ole miniänsä lapsen äiti. Tämä nyt ihan heti kaaliin.
No eihän, hyvänen aika, siitä nyt ollut puhekaan. Miniän lapsi on hänen oman lapsensa lapsi ja kuitenkin, myöskin äitinä se oleminen mukautuu pienen ihmisen tarpeisiin.
En nyt aivan osaa selittää mitä tarkoitan, ymmärtää ken ymmärtää.Siis haet, että kerran äiti on aina äiti? Vaikka myöhemmin se lapsi ei olisikaan enää oma vaan toisen lapsi (oman lapsen ja tämän puolison)?
Mutta tässä tilanteessa tämän ISOäidin tulisi kuitenkin huomata, että hän ei ole ko. lapsen vanhempi.
Maailmassa on tilaa äideille ja mummoille. Mummojen tulisi kuitenkin ymmärtää oma roolinsa lapsenlapsensa elämässä ja se voi olla ihana, koko lapsenlapsen perhettä tukeva voimavara. Mutta lapsella on aina äiti, oma äiti, ja tähän roolikiistaan ei ikinä tulisi mummojen lähteä. Kaikki ajatukset jostain maagisesta yhteydestä lapseen, tarpeesta lapsen läsnäoloon jne. kuulostavat siltä, että rooleissa on käynyt jokin ”häiriö” (totaali kyökkipsykologiaa, mutta kuitenkin). Mummo hakee lapsenlapseen vastaavaa symbioosia kuin äidin ja vauvan välillä on? Jostain tällaisestäkö kumpuaa tarve saada vauva itselleen ja äiti muualle, jotta kykenee olemaan lapsen kanssa? Mummon tehtävä ei kuitenkaan ole symbioosi, vaan olla lapsenlapsen elämässä yksi läheinen ja turvallinen aikuinen lisää.
Yhtä oikeaa totuutta ei ole myöskään tässä asiassa. Ei sääntöä tai manuaalia jota pitäisi orjallisesti noudattaa. Me olemme yksilöitä aivan jokainen ja suhteetkin toisiimme muovautuvat sen tosiasian pohjalta. Tuntuu olevan mahdottoman kitkerä pala hyväksyä että monissa perheissä mummu on suunnattoman tärkeä ihminen. Ja se ei ole väärin, ei vaikka miten sen kääntää tai muuntaa. Mummu saa lohduttaa, sylittää, hoivata, ruokkia, pusuttaakin jos siitä ei kukaan pahastu. Lapsi saa kasvaa "mummun kullaksi". Se ei ole väärin vaan aivan ihana asia. Näin se on meilläkin ja olen voinut sanoakin joskus että lapsenlapseni ovat niin kuin omiani mutta vielä heitäkin ihanampia ja ei ole kukaan heittänyt pihalle eikä nälvinyt. Sanon miniälle kyllä suoraan jos liikaa komentelee pikkuisia, siitäkään ei ole arvosteltu. Ajattelisin että merkittävin ero on siinä että mummua arvostetaan: taitotietoa ja kykyä saada kontakti lapsiin, nopeaa silmää mielentiloille ja muulle mistä olen itse saanut kiitosta. Sellaista mummua ei lasketa pois ihan noin vain eikä oma poikani siihen taitaisi suostuakaan. Ja näin on hyvä, pienet rakkaat aarteet ovat onnellisia ja sehän se on pääasia.
Mietintämyssyyn yötä vasten, kaikille.Enemmänkin musta tuntuu, että on vaikea ymmärtää, että jotkut isovanhemmat eivät ole hyviä ihmisiä.
Vanhemmat on ne ensisijaiset kasvattajat. Isovanhemmat eivät mene siihen väliin, eivät mitätöi vanhempien auktoriteettia lapsille. Jos mummulla on jotain sanomista siihen, miten vanhemmat lapsiaan kasvattaa, ne asiat sanotaan vanhemmille, ei niille lapsille. Isovanhemmat eivät mitätöi vanhempia lasten kuullen.
En ymmärrä miten voi puolustella isovanhempia, jotka näin tekevät. Eivät he toimi lasten edun mukaisesti. Silloin on ymmärrettävää, ettei tällaiset ihmiset ole kovin läheisiä. Sinunkaan lapsillasi ei ole mitään velvollisuutta pitää sinua elämässäsi, jos et kunnioita heidän vanhemmuuttaan.
Ja kannattaa kyllä myös miettiä, että mihin kaikkeen lastenkasvatuksessa puuttuu. Aivan kaikesta aivan koko ajan ei tarvitse mäkättää. Aivan kaikkeen ei tarvitse sekaantua, eikä aivan kaikkeen tarvitse ottaa kantaa.
Ja esimerkiksi päätökset päivähoidosta, kouluvalinnoista, harrastuksista jne. on kaikki sellaisia, ettei ne kuulu ulkopuolisille ollenkaan.
Meillä anoppi ilmoitti esikoisen ollessa muutaman viikon, että lapsi menee sitten samaan kyläkouluun kuin isänsä, tämän sisarukset ja anoppi itsekin aikanaan. Jaksaa jankuttaa asiasta, kun en ole lämmennyt ajatukselle. Lapsen isän kanssa ollaan päätetty valita toinen koulu. Tästäkin on itketty (tekoitkua), kun ei yhtään kunnioiteta hänen perinteitään. En ole enää viitsinyt perustella asiaa, kun asia ei hänelle kuulu millään lailla.
Meillä riehuttiin kun "pakotin" lapset painotetulle luokalle kauemmas. Niin, jostain syystä ei haluttu lapsia sulkemisuhan alaiseen homeiseen ns lähikouluun. Kyllä olenkin huono äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Demonimummot... Luulisi, että jokainen aikuinen ihminen kykenisi itse säätelemään omaa käytöstään, mutta ilmeisesti ei sitten onnistu. Että demonimummoksi tullaan, kun oma lapsi puolisoineen asettaa rajoja ja sääntöjä.
Jokainen voisi nyt muistella omia isovanhempiaan ja miettiä, mistä se suhde muodostui. Omat isovanhempani asuivat parin tunnin matkan päässä. Mummolassa käytiin muutamia kertoja vuodessa, mutta silti se suhde isovanhempiin oli äärettömän lämmin, hyvä ja turvallinen. Ei ollut mitään väkisin halaamisia, pusutteluja, eikä sylissäoloa. Eikä itkuista valitusta, kun niin harvoin nähtiin. Muistan, kuinka ihanaa siellä oli käydä, vaikka mitään erityistä ei tehtykään.
Eli, kyllä isovanhempi voi luoda hyvän suhteen lapsenlapseen, vaikka ei näkisikään joka päivä. Kaikki lähtee omasta käytöksestä. Jos se on ollut koko ajan ok, eikä välit lapsen perheeseen ole siltikään kunnossa, niin eipä siinä oikein muuta voi, kuin seurata etäämmältä. Väkisin tunkemalla ei tulosta tule, mitä näitä juttuja on lukenut.On ilmeisen turhaa pyrkiä keskustelemaan ihmisen kanssa, jonka luetunymmärrys on tuota tasoa. Saati että halutaan tahallaan käsittää väärin.
Kiitos ja kuitti, ketjulla ei ole enää mitään tarjottavaa kun te pari jankuttajaa pilasitte sen. Nyt netti kiinni ja menette hoidattamaan traumanne. Meitä muita niistä katkeroutuneen ihmisen tekstiripuli ei auta lainkaan.
Minulla myös oli rajaton isoäiti, mutta ymmärrän aikuisena ihmisenä ettei hän vastannut kaikkia mummoja, eikä kaikkien mummojen lapsenlasta kohtaan osoittama hellyys ole narsismia ja kontrollintarvetta. Sinä ja nuo muutamat jankuttajat olette täysin kykenemättömiä keskustemaan kuin aikuiset, kunhan hoette tuota hirviömummomantraanne samoin sanankääntein, kuin viimeiset 200 sivua tästä keskustelusta on käyty. LUETTU, KÄSITETTY, VOITTEKO POISTUA?
No eipä tässäkään ketjussa ole missään väitetty, että kaikki mummot ovat rajattomia. Kun suurin osa mummoista ymmärtää ne rajat sanomatta tai ovat kykeneviä sopimaan niistä.
Enpä tiedä, parilla keskustelijalla tuntuu olevan niin suuri kriisi omien mummojensa kanssa, että hyökkäävät jokaista isovanhempaa kohtaan tässä keskustelussa. Joku kertoo olevansa tärkeä lapsensa perheelle, toinen hyökkää huutamaan tukahduttavaa narsistia seuraavassa viestissä. Ei kovin rakentavaa.
Tuo ei ole vakava ongelma. Se sen sijaan on ettei nämä kultamummit kykene näkemään oman toimintansa vahingollisuutta
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Tuo on aika selvä merkki että mummo on ihmisenä inhottava jos hän on riitaantunut muidenkin sukulaisten kanssa tai esim. työpaikalla. En elättelisi kauheasti toiveita muutoksesta parempaan jos ongelmat niin syviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Demonimummot... Luulisi, että jokainen aikuinen ihminen kykenisi itse säätelemään omaa käytöstään, mutta ilmeisesti ei sitten onnistu. Että demonimummoksi tullaan, kun oma lapsi puolisoineen asettaa rajoja ja sääntöjä.
Jokainen voisi nyt muistella omia isovanhempiaan ja miettiä, mistä se suhde muodostui. Omat isovanhempani asuivat parin tunnin matkan päässä. Mummolassa käytiin muutamia kertoja vuodessa, mutta silti se suhde isovanhempiin oli äärettömän lämmin, hyvä ja turvallinen. Ei ollut mitään väkisin halaamisia, pusutteluja, eikä sylissäoloa. Eikä itkuista valitusta, kun niin harvoin nähtiin. Muistan, kuinka ihanaa siellä oli käydä, vaikka mitään erityistä ei tehtykään.
Eli, kyllä isovanhempi voi luoda hyvän suhteen lapsenlapseen, vaikka ei näkisikään joka päivä. Kaikki lähtee omasta käytöksestä. Jos se on ollut koko ajan ok, eikä välit lapsen perheeseen ole siltikään kunnossa, niin eipä siinä oikein muuta voi, kuin seurata etäämmältä. Väkisin tunkemalla ei tulosta tule, mitä näitä juttuja on lukenut.On ilmeisen turhaa pyrkiä keskustelemaan ihmisen kanssa, jonka luetunymmärrys on tuota tasoa. Saati että halutaan tahallaan käsittää väärin.
Kiitos ja kuitti, ketjulla ei ole enää mitään tarjottavaa kun te pari jankuttajaa pilasitte sen. Nyt netti kiinni ja menette hoidattamaan traumanne. Meitä muita niistä katkeroutuneen ihmisen tekstiripuli ei auta lainkaan.
Minulla myös oli rajaton isoäiti, mutta ymmärrän aikuisena ihmisenä ettei hän vastannut kaikkia mummoja, eikä kaikkien mummojen lapsenlasta kohtaan osoittama hellyys ole narsismia ja kontrollintarvetta. Sinä ja nuo muutamat jankuttajat olette täysin kykenemättömiä keskustemaan kuin aikuiset, kunhan hoette tuota hirviömummomantraanne samoin sanankääntein, kuin viimeiset 200 sivua tästä keskustelusta on käyty. LUETTU, KÄSITETTY, VOITTEKO POISTUA?
No eipä tässäkään ketjussa ole missään väitetty, että kaikki mummot ovat rajattomia. Kun suurin osa mummoista ymmärtää ne rajat sanomatta tai ovat kykeneviä sopimaan niistä.
Enpä tiedä, parilla keskustelijalla tuntuu olevan niin suuri kriisi omien mummojensa kanssa, että hyökkäävät jokaista isovanhempaa kohtaan tässä keskustelussa. Joku kertoo olevansa tärkeä lapsensa perheelle, toinen hyökkää huutamaan tukahduttavaa narsistia seuraavassa viestissä. Ei kovin rakentavaa.
Tuo ei ole vakava ongelma. Se sen sijaan on ettei nämä kultamummit kykene näkemään oman toimintansa vahingollisuutta
Älä. Jaksa. Jankuttaa.
Olet toistanut tuon saman varmaan sata kertaa, eikö tuossa edes puhuttu mistään vitun kultamummeleista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Mua kannustettiin laittamaan anoppilassa ryömimisikäinen lattialle koirankarvalauttojen keskelle. en oikein innostunut, kun lapsi tuon ikäisenä tunkee suuhunsa kaiken, ja vaatteet oli puolen tunnin jälkeen siinä kunnossa, että ne sai kotona pistää suoraan pyykkikoriin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä itse juuri tajusin tätä ketjua lukiessa ahaa -elämyksen. Oma anoppini käy hirveän ison vaivan kyläillessämme sen suhteen, että minä olisin eri huoneessa keskittyen muuhun. Hän siis haluaa viettää lasten kanssa aikaa ilman minua, ja tämä on hyvin läpinäkyvää meille molemmille vanhemmille. Milloin yritetään saada syömään sitä kolmatta lautasta kun lapset ovat jo hävinneet ruokapöydässä, milloin on pinottu minulle kasa lehtiä luettavaksi ja milloin on lämmitetty sauna että ihan yksin saisin käydä rauhassa saunassa.
Mutta koskaan ikinä ei ole mietitty mitä kivaa voisi tehdä lasten kanssa. Ei ole ikinä ehdotettu yhdessä piirtämistä, leikkimistä, leipomista, lukemista yms. Ei ole koskaan pyydetty lapsia avuksi kattamaan pöytä tai siivoamaan. Ainoa mitä mummo pyytää (vieraiksi jääneiltä) lapsilta on syliin tulo ja halit. Siis ihan ainoa asia. Ei kiinnosta jutella lapsilähtöisesti heidän kanssaan jne.
Jos käyttäisi edes 1/10 siitä energiasta tutustuakseen lapsiimme mitä hän käyttää siihen että yrittää saada minut pois kuviosta, niin hänellä olisi oikeasti varmaan aika hyvä ja lämmin suhde lapsiin
Ja hyvä olisi suhde meihin vanhempiinkin, jos ei aina yrittäisi junailla ja manipuloida minua pois kuvioista.Mutta kun silmissä kiiluu vain lasten kanssa olo ilman minua. Surullista.
Minkä takia on niin hirveetä, jos anoppi haluaa olla lasten kanssa ilman, että äiti vahtii haukkana vieressä, mitä anoppi sanoo tai tekee? Anoppi todennäköisesti jo valmiiksi pelkää, että sanoo ja tekee väärin kuitenkin. Ehkä sitä rentoa yhdessä olemisen meininkiä pääsisi syntymään, jos äiti olisi siellä saunassa puoli tuntia yksin edes kerran vuodessa. Oletko itse muuten ehdottanut, että anoppi ja lapset voisivat yhdessä piirrellä tai leipoa, ja jos he leipoisivat niin malttaisitko pysyä poissa keittiöstä kyttäämästä, josko ne lapset kuitenkin polttaa näppinsä uuninpeltiin tai syötetään täyteen raakaa pullataikinaa?
No jos luottamusta ei syystä tai toisesta ole, niin kyllä se on vanhemman vastuulla huolehtia sen lapsen hyvinvoinnista silloinkin, kun mummu on siinä vieressä. Siinä sillä mummulla on mahdollisuus todistaa pärjäävänsä lasten kanssa, ja ehkä joku kerta äiti voi hyvillä mielin jättää lapset mummulle saunareissun ajaksi. Luottamus ei ole automaatio, vaan se on ansaittava.
Miksi se lapsen äiti on niin paha samassa huoneessa? Pitääkö päästä väkisin halaamaan lasta tai kertoa ”totuuksia” tämän vanhemmista? Vai onko kuitenkin kiire ottaa pari kuvaa someen päivitettäväksi ja sitten soitella tuttaville että täällä taas ollaan lapsenvahtina, kun ei tuo nuoriso pärjää ilman mun apua lapsen viihdyttäessään itseään yksin viereisessä huoneessa.
Mua ärsyttää, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkin, kun anoppi hiippailee perässäni kaikkialle, etenkin keittiöön, ja kyttää ihan kaikkea, mitä teen: kuinka tiskaan, miten taittelen rätin, laitanko sen kuivumaan vai jätänkö märäksi mytyksi altaaseen... Hän on täynnä hyviä ideoita, ja hän osaa neuvoa, miten lattiakaivot ja kaappien päälliset pitää pestä, kuinka lakanat pitää viikata, ja miten imuroidaan niin että roskat oikeesti menee imuriin.
Näin ollen hyvinkin ymmärrän sen, ettei toinen ihminen välttämättä tykkää mielettömästi siitä, että joku toinen syynää aivan kaikkea, mitä tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Listataan ketjun suosikkisanat. Aloitan:
-Narsisti
-rajaton
-manipulointi
-mielenterveyden ongelmat
-anoppi
-miniä
ja vielä sokerina pohjalla
-vauva
Joka väliin vielä "sairas" , "aggressiivinen", "olkiukko", "uhriutuminen", "läheisriippuvuus" ja "kiintymyssuhde"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Mua kannustettiin laittamaan anoppilassa ryömimisikäinen lattialle koirankarvalauttojen keskelle. en oikein innostunut, kun lapsi tuon ikäisenä tunkee suuhunsa kaiken, ja vaatteet oli puolen tunnin jälkeen siinä kunnossa, että ne sai kotona pistää suoraan pyykkikoriin.
Lapset tunkevat suuhunsa jäätä, kissankakkaa, hiekkaa ja lampaanpapanoita. Lapset likaa vaatteensa sekunnissa. Kukaan ei tiettävästi ole kuollut koirankarvoihin. Mutta onhan se tietty maailmanloppu, jos lattialla on vauvan lisäksi roskia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä tuota mummojen tarvetta pakkosylittelyyn. Itse en ainakaan isovanhemmistani muista mitään sylittelyjä, vaan sen että isovanhempien kanssa pystyi vaikkapa retkeilemään lähimetsässä, toinen mummo opetti erilaisia leikkejä, loruja, kertoi vitsejä ja oli kova pelleilemään. Toinen mummo leipoi maailman parhaat korvapuustit ja opetti luonnontarkkailua. Mukavia joulumuistoja molemmista mummoloista. Kummankaan puolen isovanhemmat eivät yrittäneet tunkea vanhemmaksi vanhemman paikalle. Vaan mummon kanssa saatiin erilaista laatuaikaa.
Nuo väkisinsylittelijät tyydyttävät vaan omia itsekkäitä tarpeitaan pieneen lapseen. Hyvä isovanhempi osaa kohdata jokaisen lapsen omana yksilönään eikä jonain itsensä geneettisenä jatkumona. Kuuntele ja kuulostele sitä lasta, mikä lasta kiinnostaa ja mikä voisi olla se teidän yhteinen juttu mitä voi tehdä myös koko perheen kesken, ei jossain suljettujen ovien takana salassa. Aikuisen ei pidä opettaa lapselle että on jotain salaisuuksia mitä ei kerrota omalle vanhemmalle, nimittäin tuolla tavalla ne pe da rit kin toimii, että tämä on meidän salainen juttu ja tätä ei kerrota sitten vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Tuo on aika selvä merkki että mummo on ihmisenä inhottava jos hän on riitaantunut muidenkin sukulaisten kanssa tai esim. työpaikalla. En elättelisi kauheasti toiveita muutoksesta parempaan jos ongelmat niin syviä.
Meillä anoppi riidoissa milloin kenenkin kanssa. Aina, siis ihan joka ikinen kerta hän on ihan viaton uhri, ja häntä sorsitaan. Raukka. Rankkaa olla noin syytön ja viaton elämänsä jokaisessa konfliktissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tuota mummojen tarvetta pakkosylittelyyn. Itse en ainakaan isovanhemmistani muista mitään sylittelyjä, vaan sen että isovanhempien kanssa pystyi vaikkapa retkeilemään lähimetsässä, toinen mummo opetti erilaisia leikkejä, loruja, kertoi vitsejä ja oli kova pelleilemään. Toinen mummo leipoi maailman parhaat korvapuustit ja opetti luonnontarkkailua. Mukavia joulumuistoja molemmista mummoloista. Kummankaan puolen isovanhemmat eivät yrittäneet tunkea vanhemmaksi vanhemman paikalle. Vaan mummon kanssa saatiin erilaista laatuaikaa.
Nuo väkisinsylittelijät tyydyttävät vaan omia itsekkäitä tarpeitaan pieneen lapseen. Hyvä isovanhempi osaa kohdata jokaisen lapsen omana yksilönään eikä jonain itsensä geneettisenä jatkumona. Kuuntele ja kuulostele sitä lasta, mikä lasta kiinnostaa ja mikä voisi olla se teidän yhteinen juttu mitä voi tehdä myös koko perheen kesken, ei jossain suljettujen ovien takana salassa. Aikuisen ei pidä opettaa lapselle että on jotain salaisuuksia mitä ei kerrota omalle vanhemmalle, nimittäin tuolla tavalla ne pe da rit kin toimii, että tämä on meidän salainen juttu ja tätä ei kerrota sitten vanhemmille.
En minäkään ymmärrä, ja kädethän siinä väsyy eikä pääse tekemään mitään muuta, eikö aikakin mee pitkäksi? On mun vauva ihana, mutta en jaksa sitä koko ajan kantaa, sitä paitsi se on sosiaalisempi kun saa olla esim viltillä lattialla. Sylissä se vaan pötköttelee ja aika pian pitkästyy ja alkaa itkemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Mua kannustettiin laittamaan anoppilassa ryömimisikäinen lattialle koirankarvalauttojen keskelle. en oikein innostunut, kun lapsi tuon ikäisenä tunkee suuhunsa kaiken, ja vaatteet oli puolen tunnin jälkeen siinä kunnossa, että ne sai kotona pistää suoraan pyykkikoriin.
Lapset tunkevat suuhunsa jäätä, kissankakkaa, hiekkaa ja lampaanpapanoita. Lapset likaa vaatteensa sekunnissa. Kukaan ei tiettävästi ole kuollut koirankarvoihin. Mutta onhan se tietty maailmanloppu, jos lattialla on vauvan lisäksi roskia...
Mun mielestä vaan on tympeetä, kun lapsen vaatteet näytti samalta anoppilassa tullessa kuin kuukaudeksi tai kahdeksi pesukoneen taakse eksynyt sukka. Joillekin tuo on arkipäivää, mulle ei. Ei mun lapsi ole mikään lattirätti.
Meillä anoppi ja käly näkivät kauheasti vaivaa siitä, mikä lapsen sukunimeksi tulee. Itselläni ja vaimolla kohtalaisen harvinaiset nimet kummallakin, ja molemmat toivoivat sen jatkuvan lapsen kautta. Päätettiin antaa luonnon päättää: jos tulee poika, saa isän sukunimen, jos tyttö, niin äitinsä. Emme siis tienneet kumpi oli tulossa. Anopille tämä oli kriisi, kun jos tulee minun nimeni niin heidän nimensä "sammuu", ja samoin vouhkasi (vela) käly. Aika ärsyttävää tuollainen, kun aletaan tunkemaan noinkin henkilökohtaiseen asiaan. Kälylle sanoinkin, että jos nimeä haluaa jatkaa niin ei muuta kuin omaa lasta tekemään. Poika syntyi ja anoppi mullitteli, mutta siinäpä mullitteli. Kiukutteli minulle mykkäkoululla liki vuoden, olin kuin ilmaa jos käytiin siellä. Oli myös selvästi kateellinen, jos oma äitini piti joskus vauvaa jos oli vaikka jokin juhla tms. Kävi aina äkkiä koppaamassa vauvan lattialta tai jopa pinnasängystä, jos huomasi että vanhempani olivat tulossa paikalle. Kyllä se sitten onneksi siitä tasaantui kun lapsi kasvoi ja toinenkin vielä syntyi. Molemmat mummot jollain tasolla kyllä "hurahtivat" siihen esikoiseen, onneksi tuon kummempaa ei tapahtunut. Tai no vahti se anoppi alkuun kuin haukka, kun vaihdoin vaippaa tms. sylittelin vauvaa.
Voihan olla että poika vaihtaa tulevaisuudessa oman nimensä tai ottaa liiton kautta kumppanin nimen, sille ei sitten voi mitään eikä tarvitse voidakaan. Kuitenkin on tahditonta sekaantua tuollaiseen asiaan, joka kuuluu vain äidin ja isän välille.
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.
T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.
T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!
Kai tästäkin asiallisesta kirjoituksesta se yksi traumatisoitunut alkaa huutelemaan rajattomuutta ja narsismia ja MammuMummoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua moneen tekstiin. Minulla vaikea suhde mieheni vanhempiin, koska äiti on edelleen mustasukkainen pojastaan ja isä ei kestä yhtään eriäviä mielipiteitä. Ovat riitaantuneet sukulaistensa kanssa ym. joten vika ei voi olla vain minussa, miniässä. Konflikteja on ollut useita vuosien aikana. Mieheni voisi olla vähemmän tossukka asettamalla rajoja. Toki on etääntynyt vanhemmistaan, kun ei itsekään jaksa jatkuvaa pelkoa, että vanhempansa taas pimahtavat. Ensimmäisen lapsen syntyminen nosti taas helvetin valloilleen. Tästä lopullisesti sisuuntuneena olen ilmoittanut miehelle, että minä asetan rajat, jos hän ei uskalla. Minä suojelen vauvaamme. Ensin pimahdetaan, että halusimme tietää vauvan sukupuolen, sitten häiriköidään synnytyssairaalaan vaikean synnytyksen jälkeen vauvan sukunimestä (emme ole naimisissa). Vauvan synnyttyä anopin suu käy koko ajan, mitä minun pitää tehdä, vastoin synnytyssairaalassa saatua opastusta ja neuvolan ohjeita. Pidän liikaa vauvaa sylissä ja lähellä (vauvasta tulee kulman vaikea ja rasittava, pitäisi vain syöttää ja laittaa sänkyyn). En saisi ostaa vauvalle liikaa vaatteita ym ym ym. Viime tapaamisen jälkeen mitta täyttyi lopullisesti: repi vauvan kaksi kertaa sylistäni, toisella kertaa vei toiseen huoneeseen (vaikka teimme lähtöä), olisi antanut pienen kovan leivonnaisen vauvalle, joka muutaman kk eikä edes lähellä kiinteiden ensimaisteluita. Anoppi väänsi myös melkein krokotiilinkyyneliä, että kai vauva saa ilma hoitoa. Halusi, että vauvamme olisi ilman vaippaa heidän vetoisella lattialla ilmakylpemässä (itselle tuli jo pervo fiilis moisesta vänkäämisestä). Aneli vaipan ottamista pois. Lähetteli vielä illalla minulle hoito-ohjeita kännykkään. Ei, vauva ei pääse hoitoon ikinä eikä tuo hirviöämmä saa nähdä vauvaa ennen kuin tuo lapsen isäkin alkaa laittaa rajoja. Omat vanhempani kunnioittavat näkemyksiämme ja kuuntelevat mielenkiinnolla, miten ohjeistukset muuttuneet sitten minun vauva-ajan. Sanon myös suoraan äidilleni eikä äitini ole uhriutunut. Omat isovanhempani olivat ihania ja minulla oli lämpimät välit. Surullista, että omalle lapselle ei tule lämpimiä välejä toisiin isovanhempiin. Ensin minua haukuttiin vuositolkulla enkä osaa näköjään hoitaa edes omaa vauvaani. Lisäksi käyttädytään kuin hullut, kun pitää repiä vauvaa.
Kyllä siitä oltiin tarkkoja aikoinaan, vielä 70-luvulla ja ehkä sittemminkin että pienokaisen tasavärinen, pehmeä iho heijastelee ylipäätään hoivan laatua. Ihottumat olivat kauhistus ja niitä vältettiin ilmakylvyillä ja päivittäisillä miedoilla saippuapesuilla. Mummo on antanut niitä vinkkejä sinulle joita on itse aikoinaan saanut. Pienen ihmisen alastomuus on viattomuudessaan ja suloisuudessaan erillään aikuisen alastomuudesta, siksi tuntuu helpolta ja soveliaalta antaa vauvan olla nakuna. Moni nuori ensikertalainen äiti on "sarvet päässä" siksi että ihmisluonto on katsonut tarpeelliseksi kehittää nuoren äidin tarkaksi ja varovaiseksi. Me tiedämme ja muistamme tämän ja suhtaudumme siihen hellyydellä mutta jollekin mummille noiden "sarvien" näkeminen aiheuttaa jännitystä - saankohan minä kuulua tämän tulokkaan ensivaiheisiin ollenkaan, ajaako nuori äiti minut vaistojensa varassa kauaksi? Moni odottaa pieniä asioita tulokkaan kanssa, ei mitään mikä äidin alueeksi katsotaan. Pieniä tuokioita rauhassa sohvalla, mummulan tulemista tutuksi alkuun äänien, tuoksujen kautta, tuttujen ihmisten arkielämää josta pienokainen saa piirtää elinpiirinsä osasia siihen karttaan jota hän maailmasta mieleensä muodostaa. Äiti on tärkeä, hän imettää ja tarjoaa yöaikaan turvaa kun vauva herää, onhan hänen rytminsä vielä omanlaisensa meihin aikuisiin verrattuna. Mummi saakoon siis niitä hetkiä päivisin jolloin kaikki on muutenkin mukavasti - pieni masu maitoa pullollaan, puhtaat vaatteet ja lämpöinen ympäristö. Tasapainoinen aivan tuorekin äiti osaa ilahtua "varasylistä" ja ottaa lämpimän suihkun tai selailla vaikka lempikirjaansa. Mummille saa ja pitääkin antaa askareita tehtäväksi jos hän voi sillä tavoin olla parhaaksi hyödyksi ja avuksi. Mutta ei niin, että mummi tuntee itsensä opastuksen vuoksi "piiaksi"! Eli aivan tavallisin kohteliain äänenpainoin voi jokainen osapuoli itseään ilmaista ja näinkin jo välttää tavanomaiset karikot.
T. Yksi iloinen mummu ja 3 vuotiaan pojanpojan suussa "mammu"!
Sai-ras-ta! Taisi KultaMummi taas löytää keskuuteemme.
Alue: Aihe vapaa
Joku myöhästynyt keski-iän kriisi?