Lue keskustelun säännöt.
Onko ahdistuneisuushäiriö perimmiltään pelkotila?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurta ahdistuneisuutta välillä ihan kaikesta omassa elämässäni. Tähän mennessä on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka ovat murjoneet heikon itetuntoni pohjamutiin. Tiedostan, etten kestä elämän vaatimuksia ja kilpailua esim. työmarkkinoilla tai muuten elämässä. En osaa olla kova ja tunteeton, vaikka sitä nykypäivänä vaaditaan. Niinä hetkinä myös ajattelen, että "tässä kohtaa moni varmaan suunnittelee oman käden kautta lähtemistä". On vaikeaa tasapainoilla itsensä kanssa, kun on tarpeeksi järjissään tunnistaakseen myrkylliset mt-ongelma ajatukset. Olisi helpompaa, jos ei tietäisi ja olisi vain ihan sekaisin.
En koe, että ahdistuneisuushäiriö on pelkotila.
t. N21
Ihan kuin omalta näppäimistöltäni tuo teksti. Sitten toistetaan vaan sitä hokemaa, että voi olla sellainen kun on, vaikka se ei pidä oikeasti paikkaansa ):
Tunne siitä, että erillainen. Sivullinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Onko sinulla joskus ollut ollut diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö?
Ei. En ole ikinä lääkäriin asti mennyt, eli ahdistus ei ole vienyt toimintakykyäni.
Se on hienoa. Hyvä että tästäkin oli keskustelua. Näkökulmasi aiheeseen on siis erilainen kuin monella muulla keskustelijalla. Hyvä juttu, että olet hyötynyt Tollen teoksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Onko sinulla joskus ollut ollut diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö?
Ei. En ole ikinä lääkäriin asti mennyt, eli ahdistus ei ole vienyt toimintakykyäni.
Se on hienoa. Hyvä että tästäkin oli keskustelua. Näkökulmasi aiheeseen on siis erilainen kuin monella muulla keskustelijalla. Hyvä juttu, että olet hyötynyt Tollen teoksista.
Uskon vakaasti, että ilman ajattelun pysäyttämistä (joista Tolle on vain yksi, se kuuluisin) en olisi selvinnyt ilman psykiatria.
(Haluan kuitenkin korostaa, ettei minulla ole taustassani isoa traumaa, jotka tarvitsevat rankempia hoitoja.)
N50
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
Varmasti on noin aikuisen kohdalla, mutta lasten ja nuorten kohdalla tilanne on eri; he tarvitsevat aikuista kannattelemaan itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Kun pieni lapsi hylätään, niin hän oppii hylkäämään itsensä.
Tietysti, ensimmäinen hylkääminen tulee itsensä ulkopuolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuneisuushäiriö on biologinen ominaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Kun pieni lapsi hylätään, niin hän oppii hylkäämään itsensä.
Tietysti, ensimmäinen hylkääminen tulee itsensä ulkopuolelta.
Se ei väitteestäsi selvinnyt. Selitit hylkäämiskokemukset sillä, että ihminen on ENSIN HYLÄNNYT ITSE ITSENSÄ. Se kuulostaa siltä kuin ajattelisit osan ihmisistä vain jotenkin perusolemukseltaan olevan sellaisia (esimerkiksi biologista syistä), että he sen takia keräävät hylkäämiskokemuksia puoleensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Kun pieni lapsi hylätään, niin hän oppii hylkäämään itsensä.
Tietysti, ensimmäinen hylkääminen tulee itsensä ulkopuolelta.Se ei väitteestäsi selvinnyt. Selitit hylkäämiskokemukset sillä, että ihminen on ENSIN HYLÄNNYT ITSE ITSENSÄ. Se kuulostaa siltä kuin ajattelisit osan ihmisistä vain jotenkin perusolemukseltaan olevan sellaisia (esimerkiksi biologista syistä), että he sen takia keräävät hylkäämiskokemuksia puoleensa.
Olen tuon psykiatrin lainauksen kirjoittaja, en se, jolle vastaat.
Tarkennan, että psykiatri puhuu aikuisille, ja tämäkin ketju liittyy aikuisiin. Aikuinen kun hylkää itse itsensä, niin hän vetää magneettina puoleensa samanlaisia kokemuksia.
Turhautuminen -> ahdistus -> paniikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Älä kirjoita toista kertaa.
Älä viitti. Hienoa jos saatte tässä vuorovaikutettua keskenänne ja väännettyä rautalangasta, mutta jos ketju alkoi yrityksenä saada selvää asian luonteesta, niin miksi pitää kieltää kysymästä? Kun kysyin ihan oikeasti ymmärtääkseni. Myös omasta puolestani, koska elämä on potkinut enemmän kuin olisin uskonut jaksavani kantaa, ja kyllähän tässä rakoillaan. Tavoitan aika paljon kuvaamistanne asioista.
Kysyisin vielä tuosta ahdistuslääkityksestä. Eli tekeekö se sitten sitä, että jos elämässä on asioita joita pitäisi jaksaa muuttaa, niin sitten sietää lajittelematta sitäkin mitä ei pitäisi, kemiallisesti autettuna? Koska itselleni aggressio on melkein ainoa jäljellä oleva toimiva mekanismi, joka laittaa lajittelemaan kaaoksesta asioita, joita voi ja pitää muuttaa. En tiedä missä olisin ilman sitä.
Juuri tämän takia kiinnitin huomiota aggressiivisuuteen ketjussa, ja nyt myös sen hyväksyttävyyteen. Että kun omaani yritän sitten myös välttää haaskaamasta jotta sitä riittää hyötykäyttöön valittuihin taistoihin, niin nyt mietin, että kumpi tuossa on muna ja kumpi kana. Aiheuttaako ahdistuneisuuden määrä suuntaamatonta aggressiivisuutta aiemmin tavanomaisesti sillä alueella toimineeseen ihmiseen, vai onko taustalla alunperinkin jostain kaukaa periytyviä luottamusongelmia ja sitä kautta elämän eskaloiduttua nousee suojakilveksi heti valmis vihainen asenne varmuuden vuoksi?
Koska jos on jälkimmäisestä kysymys, niin miksi ahdistushäiriöitä ei hoideta alun perin assertiivista vuorovaikutusta harjoituttamalla ja terapialla, vaan toimitaan lääkelinjalla? Onko lääkkeistä teidän mielestä haittaakin? Masennuspuolellahan näkee lausuntoja, että elämä jäi varikolle kun kyky reagoida asioihin vietiin kun kaikki oli liiankin tasaista.
Entä mitä tapahtuu itseluottamukselle? Löytyykö sitä uudelleen pahemman jakson jälkeen? Vai onko tässä jonkintyyppinen uupumusproblematiikka myös kietoutuneena?
Omalla kohdallani sanoisin aggressiota että vähän molempia. Ahdistus aiheuttaa sen että omia tunnereaktioita on vaikea säännöstellä. Tämä itselläni aiheuttaa niin kiukkuisia aggressiopurkauksia kuin itkukohtauksiakin. Toisaalta taustalla on lapsuus jossa ei saanut aina ilmaista negatiivisia tunteita, joten tuntuu että nyt se filtteri on ahdistuksen myötä kosahtanut kokonaan.
Minun oli ainakin pakko aloittaa lääkkeillä sillä pakko oli jollain ensin rauhoittaa olotilaa ja auttaa nukkumista. Lääkärikäynnit oli alkuun pelkkää itkua eikä siinä saatu mitään koherenttia keskustelua. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut tuntemaan itseni valmiiksi varsinaista terapiaa varten.
Tämä on monien osien summa. Taustalla itsellä lapsuus alkoholistivanhemman kanssa, siitä johtuen lievää masennusta mikä on vähän tullut ja mennyt. Noin vuosi sitten puhkesi ahdistuneisuushäiriö mikä sai alkunsa varmaan työstressistä ja koska jätin ahdistuneisuuden liian pitkään hoitamatta puhkesi taas uusi masennuskausi.
Käytän ssri-lääkkeitä enkä ole kokenut että ne tasoittaisivat kaiken. Ihan normaalisti tunnen iloa/onnea/surua/ärtymystä. Ensimmäiset puoli vuotta diagnoosin/lääkityksen aloittamisen jälkeen oli vähän sumuista, mutta koen enemmänkin että se johtui ahdistuneisuuden aiheuttamasta väsymyksestä. Ahdistushan on kropallekin tosi uuvuttavaa, kun se on koko ajan hälytystilassa. Siitä toipumisessa kestää aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
Varmasti on noin aikuisen kohdalla, mutta lasten ja nuorten kohdalla tilanne on eri; he tarvitsevat aikuista kannattelemaan itseään.
Jos ihminen ei saa riittävästi tukea ympäristöstään, niin toki se vaikuttaa persoonan kehitykselleen jollain tavalla. Ehkä silloin omaksi itsekseen kehittyminen voi olla melko haastavaa. Minulla ihmisillä on silti persoonassa myös paljon toimivia puolia, vaikka jotain ongelmia olisikin. Ihmisellä on koko elämä aikaa opetella tuntemaan itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
Varmasti on noin aikuisen kohdalla, mutta lasten ja nuorten kohdalla tilanne on eri; he tarvitsevat aikuista kannattelemaan itseään.
Jos ihminen ei saa riittävästi tukea ympäristöstään, niin toki se vaikuttaa persoonan kehitykselleen jollain tavalla. Ehkä silloin omaksi itsekseen kehittyminen voi olla melko haastavaa. Minulla ihmisillä on silti persoonassa myös paljon toimivia puolia, vaikka jotain ongelmia olisikin. Ihmisellä on koko elämä aikaa opetella tuntemaan itsensä.
Monilla ihmisillä... Automaattinen tekstinkorjaus asialla.
Ahdistus on sitä, että pelottaa yhtä aikaa kaikki mennyt, tuleva ja nykyinen. Tuntuu ettei saa happea. Tuntuu siltä, että maailma hajoaa, eikä selviydy enää minuuttiakaan hengissä. Tuntuu että on yksin sumussa, ei näe eikä kuule ketöän, on vain yksin tuon tunteen ksnssa. Ja tätä sitten tuntikausia.
Muun aikaa päivästä sitten vain pelottaa kaikki.
Sellainen on ahdistuneisuushäiriö.