Lue keskustelun säännöt.
Onko ahdistuneisuushäiriö perimmiltään pelkotila?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Älä kirjoita toista kertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuushäiriö on mielestäni juurettomuutta ja osittain huonojen kokemusten summa.
Juurettomuutta... Aivan totta, tuo on hyvin kuvattu. Minulla on usein sellainen tunne, etten ole todellinen ja haluaisin vain lähteä pakoon kaikkea tai kadota olemattomiin. Yritän koko ajan ankkuroida itseäni johonkin, hyvin vaihtelevin tuloksin. Ellei muu auta, niin viime kädessä kipu on se asia, joka tekee minusta todellisen. Satutan vaikka itseäni, jotta kokisin edes hetken olevani oikeasti elossa.
Tuohan kuulostaa eksistentialistiselta kriisiltä. Esim. Buddhalaisuudessa tai mystiikassa ihminen kadottaa minänsä ennenkuin löytöä todellisen minänsä. Siinä välissä on tyhjyys. Sielun pimeä yö on sitä, että kulkee sek tyhjyyden läpi, kestää, ettei ole kukaan. Kunnes valaistuu ja löytää totuuden.
Vähän off topic...
Olen kärsinyt tällaisesta olosta lapsesta asti. Vanhempani olivat hyvin hallitsevia persoonia, joilla oli isoja ongelmia. Näkymättömän lapsen rooli on jäänyt minulla päälle. Yritän terapiassa saada näitä ajatuksia käsiteltyä. Ehkä joskus valaistun...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuushäiriö on mielestäni juurettomuutta ja osittain huonojen kokemusten summa.
Juurettomuutta... Aivan totta, tuo on hyvin kuvattu. Minulla on usein sellainen tunne, etten ole todellinen ja haluaisin vain lähteä pakoon kaikkea tai kadota olemattomiin. Yritän koko ajan ankkuroida itseäni johonkin, hyvin vaihtelevin tuloksin. Ellei muu auta, niin viime kädessä kipu on se asia, joka tekee minusta todellisen. Satutan vaikka itseäni, jotta kokisin edes hetken olevani oikeasti elossa.
): Halaus sulle <3. Tukikohdat elämässä on todella tärkeitä, mutta jos elämässä ei ole mitään pysyvää ja yrittää kerta toisensa jälkeen luoda jotain uutta entisen paskan tilalle siinä onnistumatta, niin keinot ovat vähissä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu. Kipu korvaa ystävän, vai miten sitä sanotaan ):
Eläimet ja luonto auttavat ainakin itseäni jaksamaan tyhjyyden kokemusten kanssa. Koitetaan pärjäillä. Toivon sulle kaikkea hyvää! <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Eikö se ole täysin selvää, että liittyy? Jos vaikeat tunnetilat saisi käsiteltyä rakentavasti, niin ei olisi ahdistunut.
Minä olen kuvannut kiusaamisesta jäänyttä vakavaa olotilaa "tunne kuin olisin tappanut jonkun" Se on ahdistusta pahimmillaan jonkinlainen ihmisyyden menetys. En itse liitä siihen pelkoa ollenkaan inhimillisenä tunteena. Se on tuon kokemuksen kautta jotenkin jo poistunut. Enemmänkin lisää ahdistusta siitä, että pitääkö tänne jäädä sisäisesti kuolleena kitumaan ja tuntemaan raastavaa tyhjyyttä "humisemaan". Tähän ei ole mitään hoitoa.
Vain ja ainoastaa triggereiden välttäminen. Traumaattiset stressit ja pelot on mulle tuttuja. Onneksi, myös vielä osin normaalit jännityksen ja pelot. Ne on välttämättömiä elämän kannalta,ja täysin eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Liiaksi erikoiset ihmiset ei sopeudu joukkoon, mistä seuraa ahdistusta. Jatkuva pelko oikeudesta olla ja elää, toimeentulo on epävarmaa, ei ole tukiverkostoa...
näin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuneisuushäiriöön kuuluu pelkotiloja, mutta paljon muutakin. Kaikilla ihmisillä on ajoittain ahdistusta ja stressireaktioita, mutta joillakin tämä reagointitapa voimistuu kohtuuttomasti ja jää päälle eli kroonistuu. Silloin puhutaan ahdistuneisuushäiriöstä. Kyse on sekä psyykkisestä että fyysisestä ongelmasta. Häiriölle voi altistaa esim. perusturvattomuuden kokemus tai toistuvat, voimakkaasti stressaavat elämäntapahtumat. Taustalla voi olla myös tietyt persoonallisuuden piirteet kuten herkkyys ja vaativuus itse kohtaan. Lisäksi ahdistuneisuudelle altistavat tietyt geneettiset ominaisuudet.
Normaalista, elämään kuuluvasta ahdistuksesta tulee ongelma, jos keho ja mieli virittyvät elireagoimaan. Ahdistava tilanne aiheuttaa kehossa stressireaktion (autonominen hermosto virittyy), ja tämä reaktio vaikuttaa voimakkaana myös psyykeen aiheuttaen pelkoa ja kontrollin menettämisen tunnetta. Ihannetilanteessa tällaiset reaktiot käsitellään läpi ja jatketaan elämää, mutta ahdistukselle alttiilla ihmisillä (ks. edellä) reaktio jää herkästi päälle ja syntyy itseään vahvistava noidankehä: ahdistaa, jolloin keho reagoi, mikä aiheuttaa psyykkisiä reaktioita kuten pelkoa, mikä lisää ahdistusta, jolloin keho reagoi lisää... Lisäksi henkilöstä riippuen kierteeseen liittyy muita ongelmia: mielialan laskua (voi johtaa masennukseen, joka taas pahentaa ongelmaa), paniikkikohtauksia (jotka edelleen voimistavat reaktiota ja ruokkivat ongelmaa), pakkoajatuksia (jotka edelleen voimistavat reaktiota ja ruokkivat ongelmaa) jne jne.
Kun tämä kierre jatkuu riittävän kauan, keho ja mieli ehdollistuvat ahditukselle ja silloin voidaan puhua jo vaikeasta ahdistuneisuushäiriöstä. Häiriötä voidaan hoitaa, ja kannattaa hoitaa, esim. psykoterapialla ja lääkkeillä. Se ei silti välttämättä parane: henkilö saattaa esim. oppia ymmärtämään itseään ja reaktioitaan ja pärjätä niiden kanssa, mutta keho reagoi silti. Tällaisista asioista kärsivän syyllistäminen on täysin turhaa: ei kehon tai mielen automaattinen reagointi kysy lupaa järjeltä, logiikalta tai tahdonvoimalta. Mahakipu tai päänsärkykin tulevat jos ovat tullakseen, niitä voi yrittää hoitaa, mutta eroon vaivasta ei välttämättä pääse täysin. Ihan sama ahdistuksen kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on pelkoakin. Mulla oli ensin avioero, jota edelsi järkytys ihmisen paljastumisesta huijariksi, sitten potkut töistä, muutto rakkaasta kodista, riita lasten elatuksesta, uuden työn etsiminen, taloudelliseet huolet… kun tuo oli kestänyt tarpeeksi kauan vajosin pysyvään ahdistuneisuuden tilaan, joka johtuu kohdallani myös siitä että olen luonteeltani tunnollinen ja haluan pitää asiat kontrollissa. Kun mikään ei pysynyt hallinnassa vaan pikemminkin meni kiihtyvällä tahdilla pain p*tä aloin huolehtimaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista, ihan mitättömistäkin. Lopuksi meni yöunet.
Ahdistuslääkkeillä (rauhoittavat) sain itseni ja unen kuntoon että selvisin pahimman yli, mutta tuosta "sairastuin" pysyvästi ahdistuneisuuteen joka aktivoituu heti kun pienikin asia aiheuttaa paineita. Ennen kestin kaikenlaista stressiä ja vaatimusta hyvin. Nyt pelkään heti, kun jotain ikävää alkaa nousta, että kaikki menee taas päin prinkkalaa ja sitten tulevat ahdistuksen fyysisetkin oireet ja tunnistan myös tuon juurettomuuden tai epätodellisuuden tunteen. Onneksi sain jatkoa ahdistuslääkkeille ja ne auttavat hetkellisesti kun pahin vaihe on päällä.
Itse sain työterveydessä tähän diagnoosin, lääkkeitä, keskusteluapua ja todella asiallisen vastaanoton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuushäiriö on mielestäni juurettomuutta ja osittain huonojen kokemusten summa.
Juurettomuutta... Aivan totta, tuo on hyvin kuvattu. Minulla on usein sellainen tunne, etten ole todellinen ja haluaisin vain lähteä pakoon kaikkea tai kadota olemattomiin. Yritän koko ajan ankkuroida itseäni johonkin, hyvin vaihtelevin tuloksin. Ellei muu auta, niin viime kädessä kipu on se asia, joka tekee minusta todellisen. Satutan vaikka itseäni, jotta kokisin edes hetken olevani oikeasti elossa.
): Halaus sulle <3. Tukikohdat elämässä on todella tärkeitä, mutta jos elämässä ei ole mitään pysyvää ja yrittää kerta toisensa jälkeen luoda jotain uutta entisen paskan tilalle siinä onnistumatta, niin keinot ovat vähissä. Tiedän itsekin, miltä se tuntuu. Kipu korvaa ystävän, vai miten sitä sanotaan ):
Eläimet ja luonto auttavat ainakin itseäni jaksamaan tyhjyyden kokemusten kanssa. Koitetaan pärjäillä. Toivon sulle kaikkea hyvää! <3
Kiitos, voimia ja iloa myös sinun elämääsi! 💕
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on pelkoakin. Mulla oli ensin avioero, jota edelsi järkytys ihmisen paljastumisesta huijariksi, sitten potkut töistä, muutto rakkaasta kodista, riita lasten elatuksesta, uuden työn etsiminen, taloudelliseet huolet… kun tuo oli kestänyt tarpeeksi kauan vajosin pysyvään ahdistuneisuuden tilaan, joka johtuu kohdallani myös siitä että olen luonteeltani tunnollinen ja haluan pitää asiat kontrollissa. Kun mikään ei pysynyt hallinnassa vaan pikemminkin meni kiihtyvällä tahdilla pain p*tä aloin huolehtimaan ja ahdistumaan pienistäkin asioista, ihan mitättömistäkin. Lopuksi meni yöunet.
Ahdistuslääkkeillä (rauhoittavat) sain itseni ja unen kuntoon että selvisin pahimman yli, mutta tuosta "sairastuin" pysyvästi ahdistuneisuuteen joka aktivoituu heti kun pienikin asia aiheuttaa paineita. Ennen kestin kaikenlaista stressiä ja vaatimusta hyvin. Nyt pelkään heti, kun jotain ikävää alkaa nousta, että kaikki menee taas päin prinkkalaa ja sitten tulevat ahdistuksen fyysisetkin oireet ja tunnistan myös tuon juurettomuuden tai epätodellisuuden tunteen. Onneksi sain jatkoa ahdistuslääkkeille ja ne auttavat hetkellisesti kun pahin vaihe on päällä.
Itse sain työterveydessä tähän diagnoosin, lääkkeitä, keskusteluapua ja todella asiallisen vastaanoton.
Se on totta, että kun vaikeita kokemuksia tulee riittävän paljon, niin tietynlainen psyykkinen joustavuus katoaa. Ja ulospäin huolehtiminen asioista voi näyttää jopa koomiselta, vaikka oma olotila olisi todella ahdistunut.
Itse esimerkiksi pohdin eräänä päivänä, että entä jos joskus sairastun dementiaan ja aiemmat traumaattiset kokemukset alkavatkin pyöriä päässä kaiken aikaa aamusta iltaan vuosi toisensa jälkeen. Että se olisi hirveä kohtalo, koska nämä traumat ovat jo muutenkin hankaloittaneet elämää niin paljon.
Ja mitä tästä ajatteli keskustelukumppanini? "Älä nyt taas viitsi murehtia asioita turhaan..." Helppo sanoa noin, jos itse ei joudu niiden traumojen kanssa elämään!
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuslääkkeillä (rauhoittavat) sain itseni ja unen kuntoon että selvisin pahimman yli, mutta tuosta "sairastuin" pysyvästi ahdistuneisuuteen joka aktivoituu heti kun pienikin asia aiheuttaa paineita. Ennen kestin kaikenlaista stressiä ja vaatimusta hyvin. Nyt pelkään heti, kun jotain ikävää alkaa nousta, että kaikki menee taas päin prinkkalaa ja sitten tulevat ahdistuksen fyysisetkin oireet ja tunnistan myös tuon juurettomuuden tai epätodellisuuden tunteen. Onneksi sain jatkoa ahdistuslääkkeille ja ne auttavat hetkellisesti kun pahin vaihe on päällä.
Itse sain työterveydessä tähän diagnoosin, lääkkeitä, keskusteluapua ja todella asiallisen vastaanoton.
Näinpä juuri. Itse joudun käyttämään lääkitystä ehkä pysyvästikin. Kun kaikki menee ns. hyvin, voin normaalisti ja olen kaikin puolin tasapainossa ja toimintakykyinen. Jos taas tulee stressiä tai huolta, pientäkin, ahdistus aktivoituu, pakkoajatukset alkavat jankuttaa päässä, menetän yöunet, työkyky laskee selvästi, olen jatkuvasti säikyssä ja pelokkaassa tilassa. Nyt kun käytän jatkuvaa lääkitystä niin tämä reagointi pysyy hyvin kurissa eikä ahdistus vyöry yli. Ilman lääkkeitä olisin ihan rikki.
47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalta kohdaltani olen kokenut sen ahdistuneisuusherkkyyden olevan samaa jumitusta ja "levyn päälle jäämistä" kuin vaikka syömishäiriössä tai pakkoajatuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten teillä ahdistuneisuushäiriö on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Itse yritän nykyisin vältellä sellaista seuraa, joka nostaa ahdistuneisuuden korkealle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Koen suurta ahdistuneisuutta välillä ihan kaikesta omassa elämässäni. Tähän mennessä on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka ovat murjoneet heikon itetuntoni pohjamutiin. Tiedostan, etten kestä elämän vaatimuksia ja kilpailua esim. työmarkkinoilla tai muuten elämässä. En osaa olla kova ja tunteeton, vaikka sitä nykypäivänä vaaditaan. Niinä hetkinä myös ajattelen, että "tässä kohtaa moni varmaan suunnittelee oman käden kautta lähtemistä". On vaikeaa tasapainoilla itsensä kanssa, kun on tarpeeksi järjissään tunnistaakseen myrkylliset mt-ongelma ajatukset. Olisi helpompaa, jos ei tietäisi ja olisi vain ihan sekaisin.
En koe, että ahdistuneisuushäiriö on pelkotila.
t. N21
Et ole vielä ymmärtänyt, mitä pelkäät. Siksi sinua ahdistaa. Pelkäät siis, että et pärjää elämässä ja joudut ulos normaaleista ihmissuhtristasi, jos et menesty? Tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Liittyy myös aggressiota. Pelkohan aiheuttaa joko pakene tai taistele reaktion. Jos ei voi paeta ihmisten luota, niin silloin täytyy taistella. Koska kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan, se täytyy peittää, mikä aiheuttaa sitten lisää ahdistusta....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurta ahdistuneisuutta välillä ihan kaikesta omassa elämässäni. Tähän mennessä on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka ovat murjoneet heikon itetuntoni pohjamutiin. Tiedostan, etten kestä elämän vaatimuksia ja kilpailua esim. työmarkkinoilla tai muuten elämässä. En osaa olla kova ja tunteeton, vaikka sitä nykypäivänä vaaditaan. Niinä hetkinä myös ajattelen, että "tässä kohtaa moni varmaan suunnittelee oman käden kautta lähtemistä". On vaikeaa tasapainoilla itsensä kanssa, kun on tarpeeksi järjissään tunnistaakseen myrkylliset mt-ongelma ajatukset. Olisi helpompaa, jos ei tietäisi ja olisi vain ihan sekaisin.
En koe, että ahdistuneisuushäiriö on pelkotila.
t. N21
Et ole vielä ymmärtänyt, mitä pelkäät. Siksi sinua ahdistaa. Pelkäät siis, että et pärjää elämässä ja joudut ulos normaaleista ihmissuhtristasi, jos et menesty? Tms.
Itse tiedostan nykyisin melko hyvin mitkä asiat minua ahdistavat. Ahdistus on ei ole enää samanlainen valtavan iso musta, sekava tunnemöykky kuin aiemmin. Ahdistus siis menee aiempaa nopeammin ohi, kun se on pienemmissä osissa kuin aiemmin, kiitos terapian. Ahdistuksen tunne ei silti ole poistunut, vaikka ahdistuksen syyt tiedostaakin.
Vierailija kirjoitti:
Koen suurta ahdistuneisuutta välillä ihan kaikesta omassa elämässäni. Tähän mennessä on ollut paljon vastoinkäymisiä, jotka ovat murjoneet heikon itetuntoni pohjamutiin. Tiedostan, etten kestä elämän vaatimuksia ja kilpailua esim. työmarkkinoilla tai muuten elämässä. En osaa olla kova ja tunteeton, vaikka sitä nykypäivänä vaaditaan. Niinä hetkinä myös ajattelen, että "tässä kohtaa moni varmaan suunnittelee oman käden kautta lähtemistä". On vaikeaa tasapainoilla itsensä kanssa, kun on tarpeeksi järjissään tunnistaakseen myrkylliset mt-ongelma ajatukset. Olisi helpompaa, jos ei tietäisi ja olisi vain ihan sekaisin.
En koe, että ahdistuneisuushäiriö on pelkotila.
t. N21
Tilanteesi kuulostaa erittäin tutulta. Se voi kuitenkin helpottua, olin itsekin tuossa tilanteessa muutama vuosi sitten. Toipuminen ei ole helppoa tai tapahdu itsestään, mutta se on saavutettavissa.
Minulla toipumaan auttoi hyvät perhesuhteet ja ystävät, mutta se mikä sysäsi minut kunnolla eteenpäin oli onnistumisen tunne opiskeluihin kuuluneessa pitkässä harjoittelussa. Aina sanotaan, että itsetunnon rakentaminen on avain ahdistushäiriön kanssa elämiseen, mutta se miten se toteutetaan onkin vaikeampaa. Minulla kävi tuuria siinä mielessä, että elämä heitti mahdollisuuden päin kasvojani.
Toiselle on mahdoton sanoa mikä auttaa tai mitä tehdä, mutta omalla kohdalla yhdistelmä asiasta puhumista, hyviä ihmisiä elämässä, tähtäsin kehittämään itseäni saadakseni rohkeutta ja sopiva lääkitys (escitalopram 10mg)
Se, että mietit ja käsittelet asiaa on jo iso askel. Vaikka palsta on anonyymi, niin siitä puhuminen täälläkin kertoo, että olet rohkea ihminen. Yritä luottaa siihen rohkeuteen mikä sai sinut avautumaan täällä, toivottavasti löydät keinoja ja apua asian käsittelyyn. Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinne! ❤
T: N24
Jännitys ja ahdistus ovat mielestäni eri asioita, ainakin minulla. Jännitys on sellainen tietysti häiritsevä olotila, adrenaliinit hieman koholla, mutta asiasta selviää silti ja sitä seuraa yleensä huojennus tai asia vaan unohtuu. Pelotttaa treffit uuden tyypin kanssa, uusi työpaikka, esiintyminen, kilpailu tms.
Ahdistus on suo. Se on liikaa sen hetkiseen kantokykyyn verrattuna. Se lamaa toimintakyvyn. Sen jälkitila saattaa olla totaalinen uupumus, aivot sulki. Se estää ajattelemasta selkeästi ja alkukantaiset vaistot jyräävät kehossa.
Minulla ei tule koskaan ahdistusta ilman että palaisin samalla traumaan. Veikkaan, etten edes tietäisi mitä ahdistus on, ellen olisi traumatisoitunut.