Lue keskustelun säännöt.
Onko ahdistuneisuushäiriö perimmiltään pelkotila?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Älä kirjoita toista kertaa.
Älä viitti. Hienoa jos saatte tässä vuorovaikutettua keskenänne ja väännettyä rautalangasta, mutta jos ketju alkoi yrityksenä saada selvää asian luonteesta, niin miksi pitää kieltää kysymästä? Kun kysyin ihan oikeasti ymmärtääkseni. Myös omasta puolestani, koska elämä on potkinut enemmän kuin olisin uskonut jaksavani kantaa, ja kyllähän tässä rakoillaan. Tavoitan aika paljon kuvaamistanne asioista.
Kysyisin vielä tuosta ahdistuslääkityksestä. Eli tekeekö se sitten sitä, että jos elämässä on asioita joita pitäisi jaksaa muuttaa, niin sitten sietää lajittelematta sitäkin mitä ei pitäisi, kemiallisesti autettuna? Koska itselleni aggressio on melkein ainoa jäljellä oleva toimiva mekanismi, joka laittaa lajittelemaan kaaoksesta asioita, joita voi ja pitää muuttaa. En tiedä missä olisin ilman sitä.
Juuri tämän takia kiinnitin huomiota aggressiivisuuteen ketjussa, ja nyt myös sen hyväksyttävyyteen. Että kun omaani yritän sitten myös välttää haaskaamasta jotta sitä riittää hyötykäyttöön valittuihin taistoihin, niin nyt mietin, että kumpi tuossa on muna ja kumpi kana. Aiheuttaako ahdistuneisuuden määrä suuntaamatonta aggressiivisuutta aiemmin tavanomaisesti sillä alueella toimineeseen ihmiseen, vai onko taustalla alunperinkin jostain kaukaa periytyviä luottamusongelmia ja sitä kautta elämän eskaloiduttua nousee suojakilveksi heti valmis vihainen asenne varmuuden vuoksi?
Koska jos on jälkimmäisestä kysymys, niin miksi ahdistushäiriöitä ei hoideta alun perin assertiivista vuorovaikutusta harjoituttamalla ja terapialla, vaan toimitaan lääkelinjalla? Onko lääkkeistä teidän mielestä haittaakin? Masennuspuolellahan näkee lausuntoja, että elämä jäi varikolle kun kyky reagoida asioihin vietiin kun kaikki oli liiankin tasaista.
Entä mitä tapahtuu itseluottamukselle? Löytyykö sitä uudelleen pahemman jakson jälkeen? Vai onko tässä jonkintyyppinen uupumusproblematiikka myös kietoutuneena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Älä kirjoita toista kertaa.
Älä viitti. Hienoa jos saatte tässä vuorovaikutettua keskenänne ja väännettyä rautalangasta, mutta jos ketju alkoi yrityksenä saada selvää asian luonteesta, niin miksi pitää kieltää kysymästä? Kun kysyin ihan oikeasti ymmärtääkseni. Myös omasta puolestani, koska elämä on potkinut enemmän kuin olisin uskonut jaksavani kantaa, ja kyllähän tässä rakoillaan. Tavoitan aika paljon kuvaamistanne asioista.
Kysyisin vielä tuosta ahdistuslääkityksestä. Eli tekeekö se sitten sitä, että jos elämässä on asioita joita pitäisi jaksaa muuttaa, niin sitten sietää lajittelematta sitäkin mitä ei pitäisi, kemiallisesti autettuna? Koska itselleni aggressio on melkein ainoa jäljellä oleva toimiva mekanismi, joka laittaa lajittelemaan kaaoksesta asioita, joita voi ja pitää muuttaa. En tiedä missä olisin ilman sitä.
Juuri tämän takia kiinnitin huomiota aggressiivisuuteen ketjussa, ja nyt myös sen hyväksyttävyyteen. Että kun omaani yritän sitten myös välttää haaskaamasta jotta sitä riittää hyötykäyttöön valittuihin taistoihin, niin nyt mietin, että kumpi tuossa on muna ja kumpi kana. Aiheuttaako ahdistuneisuuden määrä suuntaamatonta aggressiivisuutta aiemmin tavanomaisesti sillä alueella toimineeseen ihmiseen, vai onko taustalla alunperinkin jostain kaukaa periytyviä luottamusongelmia ja sitä kautta elämän eskaloiduttua nousee suojakilveksi heti valmis vihainen asenne varmuuden vuoksi?
Koska jos on jälkimmäisestä kysymys, niin miksi ahdistushäiriöitä ei hoideta alun perin assertiivista vuorovaikutusta harjoituttamalla ja terapialla, vaan toimitaan lääkelinjalla? Onko lääkkeistä teidän mielestä haittaakin? Masennuspuolellahan näkee lausuntoja, että elämä jäi varikolle kun kyky reagoida asioihin vietiin kun kaikki oli liiankin tasaista.
Entä mitä tapahtuu itseluottamukselle? Löytyykö sitä uudelleen pahemman jakson jälkeen? Vai onko tässä jonkintyyppinen uupumusproblematiikka myös kietoutuneena?
Minulla lääkkeet eivät ole ikinä turruttaneet yhtään millään tavalla. Ei SSR-lääkitys eivätkä Diapamit. Niistä huolimatta olo on ylivirittynyt ja ahdistus on tullut paniikkikohtauksina. Se, mihin lääkkeet ovat vaikuttaneet on ollut keskittymiskyvyn paraneminen. Ahdistuksesta huolimatta olen lääkityksen avulla jaksanut keskittyä töihin tai opintoihini. Ja siitä on tullut onnistumisen kokemuksia, mikä on tasannut omaa olotilaa.
Vierailija kirjoitti:
Omalta kohdaltani olen kokenut sen ahdistuneisuusherkkyyden olevan samaa jumitusta ja "levyn päälle jäämistä" kuin vaikka syömishäiriössä tai pakkoajatuksissa.
Jatkan vielä: joku puhuikin aiemmin perusturvallisuudesta. Uskon, että perusturvallisuuden tunteen puuttumisella on oma osuutensa ahdistuneisuushäiriössä. Ei ole sellaista luottoa, että elämä kantaa, vaan vastaan tulevan vastoinkäymisen koetaan voivan "tuhota" koko elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalta kohdaltani olen kokenut sen ahdistuneisuusherkkyyden olevan samaa jumitusta ja "levyn päälle jäämistä" kuin vaikka syömishäiriössä tai pakkoajatuksissa.
Jatkan vielä: joku puhuikin aiemmin perusturvallisuudesta. Uskon, että perusturvallisuuden tunteen puuttumisella on oma osuutensa ahdistuneisuushäiriössä. Ei ole sellaista luottoa, että elämä kantaa, vaan vastaan tulevan vastoinkäymisen koetaan voivan "tuhota" koko elämä.
Juuri näin. Minulle on hoettu nuoresta asti, ettei saa tehdä virheitä, auttamiseni ei ole kenenkään velvollisuus, yksin on pärjättävä... Ja kun eräs paha asia minulle tapahtui, niin ei minua kotoa käsin silloin autettu. Yhteiskunta tarjosi apua (toki hienoa sekin), läheiset taas eivät. Vaikea tuollaisen kokemuksen jälkeen suhtautua elämään ja toisiin ihmisiin kovin optimistisesti ja luottavaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Liittyy myös aggressiota. Pelkohan aiheuttaa joko pakene tai taistele reaktion. Jos ei voi paeta ihmisten luota, niin silloin täytyy taistella. Koska kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan, se täytyy peittää, mikä aiheuttaa sitten lisää ahdistusta....
Silmiä avaava pointti, mutta suukin jäi auki. Miten niin kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan? Normaalit ihmiset nimenomaan viestivät toisilleen hienovaraisesti vihjaten aggressioon osoittaakseen, että tälläkin alueella ollaan normaaleja. Eli kestetään sekä osoittaa että ottaa vastaan aggressiivisia reaktioita tarpeen tullen. Ja että myös säätely ja arvostelukyky asian suhteen ovat tallella. Eli siinä yritetään rauhoittaa toista jo etukäteen antamalla ymmärtää, että jos ärsyynnyt minuun, kestän sen, ja jos ärsyynnyn sinuun, itsesäätelyni ja arvostelukykyni ja myös itsetuntoni toimii riittävästi, että pystyn myös tulemaan vastaan ja pahoittelemaan jos menisin yli kohtuuden rajan.
Nyt vaikuttaa siltä, että ahdistushäiriö saadaan ympäristössä, joka ei tue tämän vuorovaikutuksen oppimista. Ja/tai se itsetunto ei riitä, koska se on kadonnut matkan varrelle jos sitä on koskaan päässyt kunnolla muodostumaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Liittyy myös aggressiota. Pelkohan aiheuttaa joko pakene tai taistele reaktion. Jos ei voi paeta ihmisten luota, niin silloin täytyy taistella. Koska kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan, se täytyy peittää, mikä aiheuttaa sitten lisää ahdistusta....
Silmiä avaava pointti, mutta suukin jäi auki. Miten niin kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan? Normaalit ihmiset nimenomaan viestivät toisilleen hienovaraisesti vihjaten aggressioon osoittaakseen, että tälläkin alueella ollaan normaaleja. Eli kestetään sekä osoittaa että ottaa vastaan aggressiivisia reaktioita tarpeen tullen. Ja että myös säätely ja arvostelukyky asian suhteen ovat tallella. Eli siinä yritetään rauhoittaa toista jo etukäteen antamalla ymmärtää, että jos ärsyynnyt minuun, kestän sen, ja jos ärsyynnyn sinuun, itsesäätelyni ja arvostelukykyni ja myös itsetuntoni toimii riittävästi, että pystyn myös tulemaan vastaan ja pahoittelemaan jos menisin yli kohtuuden rajan.
Nyt vaikuttaa siltä, että ahdistushäiriö saadaan ympäristössä, joka ei tue tämän vuorovaikutuksen oppimista. Ja/tai se itsetunto ei riitä, koska se on kadonnut matkan varrelle jos sitä on koskaan päässyt kunnolla muodostumaankaan.
Isäni oli piikittelevä ja vetäytyvä. Ilmeisesti masennuksen takia hyvin paljon omissa maailmoissaan. Ei kyennyt kohtaamaan lasta ikätasoon sopivasti omana persoonanaan. Äiti oli tunne-elämältään epävakaa. Hän huusi ja raivosi, kävi lapsiin käsiksi ja oli sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen samaa mieltä, ei tällainen kasvuympäristö kovin hyviä valmiuksia toimivan tunnesäätelyn opetteluun antanut. Olisin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan halunnut olla jossain aivan muualla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Mitä siinä jännitetään? Tulevaisuuttako? Vai mennyttä?
Virallisten asioiden hoitamista, muita ihmisiä, uusien kodinkoneiden käyttöä, uusien tilanteiden kohtaamista, tulevaisuutta jne. ainakin itsellä tuo lista on pitkä.
Esim. en pystynyt käyttämään uutta mikroani pitkään aikaan koska pelkäsin että teen jotakin väärin ja se räjähtää tai jotain. Järjetön kai tuo pelko on, mutta se vaan on. Myös usein jos kävelen jonkun ihmisryhmän ohi vaikka puistossa minun on sen sijaan kierrettävä heidät jostain kauempaa. Tämä osittain riippuu millaisia ihmisiä on kyseessä. Että kyllä se ahdistuneisuushäiriö haittaa elämää, mutta yritän työstää sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Liittyy myös aggressiota. Pelkohan aiheuttaa joko pakene tai taistele reaktion. Jos ei voi paeta ihmisten luota, niin silloin täytyy taistella. Koska kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan, se täytyy peittää, mikä aiheuttaa sitten lisää ahdistusta....
Silmiä avaava pointti, mutta suukin jäi auki. Miten niin kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan? Normaalit ihmiset nimenomaan viestivät toisilleen hienovaraisesti vihjaten aggressioon osoittaakseen, että tälläkin alueella ollaan normaaleja. Eli kestetään sekä osoittaa että ottaa vastaan aggressiivisia reaktioita tarpeen tullen. Ja että myös säätely ja arvostelukyky asian suhteen ovat tallella. Eli siinä yritetään rauhoittaa toista jo etukäteen antamalla ymmärtää, että jos ärsyynnyt minuun, kestän sen, ja jos ärsyynnyn sinuun, itsesäätelyni ja arvostelukykyni ja myös itsetuntoni toimii riittävästi, että pystyn myös tulemaan vastaan ja pahoittelemaan jos menisin yli kohtuuden rajan.
Nyt vaikuttaa siltä, että ahdistushäiriö saadaan ympäristössä, joka ei tue tämän vuorovaikutuksen oppimista. Ja/tai se itsetunto ei riitä, koska se on kadonnut matkan varrelle jos sitä on koskaan päässyt kunnolla muodostumaankaan.
Kyllähän tunteiden (kuten aggression) säätelyn ongelmat syntyvät nimenomaan tuollaisen normaalin, kuvailemasi vuorovaikùtuksen puuttuessa. Elämäntapahtumien herättämiä negatiivisia tunteita ei siis pystytä käsittelemään ja syntyy ahdistusta? Tässä on löydetty mielestäni jo aika monta osatekijää (joista suuri osa olikin tuossa aiempana, eräässä pidemmässä kommentissa, joka vaikutti ammattilaisen tekstiltä). Eli on tunteidensääätelyn ongelmaa, perusluottamuksen puutetta, mitä vielä?
Pelko ja huolet aiheuttavat ahdistusta. Se ettei itse hallitse asioita. Vain vahva ihminen myöntää, ettei ole vahva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistus ja jumitus johtuu yleensä siitä, ettei jollain tavalla pysy yhteiskunnan mukana. Multa katosi työnsaannin jälkeen kaikenlaiset fobiat, harhat ja jumittelut. Sanovat ettei raha tuo onnea, mutta kyllä se tässä maassa sitä tekee.
Joku mainitsi perusturvallisuuden puutteesta, itsellä molemmat vanhemmat yritti itsemurhaa, toinen onnistui, jäljelle jäävä vanhempi laiminlöi ja oli alkoholisti, lisänä vielä koulukiusaus, että johtuisiko tämä pelkääminen ja elämään luottamattomuus siitä...
Tosiaan uudet tilanteet jännittää, ihmisten ohittaminen, asioiden hoitaminen, ihan liian moni asia, vaikeuttaa elämää. Ei ole luottamusta itseen että osaisi asioita hoitaa ja olla normaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perusturvallisuus on se olennainen juttu. Elämän kolhuista selviää huomattavasti helpommin, jos on saanut turvallisen varhaislapsuuden. Itse muistan, että pelkäsin jo lapsena jatkuvasti monia asioita, enkä luottanut yhteenkään aikuiseen. Minua myös kiusattiin myöhemmin koulussa. Toinen vanhempani on psyykkisesti vakavasti sairas, joten koko perhe-elämämme oli aika kummallista ja holtitonta. Monesti toivoin lapsena, että voisin muuttaa ihan minne tahansa kunhan pääsisin pois kotoa. Me lapset olimme aika lailla heitteilla, itse kasvatimme itsemme ja toisemme. Yläasteikäisenä sain ensimmäiset selkeät paniikkikohtaukset.
Monet muille yksinkertaiset ja helpot asiat ovat olleet minulle mahdottomia. Mutta se on varmasti helppo olla ylimielinen, jos itse on aina ollut elämässään saamapuolella. Minulla taas riittää empatiaa niille, jotka ovat ponnistaneet vielä minuakin huonommista olosuhteista. Kyllähän kaikille tulee elämässä kriisejä ja isoja menetyksiä. Mutta jos on tukiverkot ja ympärilläsi ihmisiä jotka uskovat sinuun, niin on se toipuminen ja pärjääminen huomattavasti helpompaa jos pitää aina kaikesta yksin selvitä. Minun äitini oikein kehuskeli miten ei aio auttaa kun muutin kotoa pois.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus ja jumitus johtuu yleensä siitä, ettei jollain tavalla pysy yhteiskunnan mukana. Multa katosi työnsaannin jälkeen kaikenlaiset fobiat, harhat ja jumittelut. Sanovat ettei raha tuo onnea, mutta kyllä se tässä maassa sitä tekee.
Sama kokemus työstä. Varmasti taloudellisen varmuuden lisääntyminen tuo turvaa, samoin säännölliset rutiinit ja elämäntavat lisäävät hyvinvointia. Ja se että "pysyy kiireisenä", pää ei ehdi jauhaa ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi johtua ihan vaan myös kemiasta. Minulla oli nuorempana oudon paranoidi olo ilman mitään syytä. Tupakointi ja liika kahvi ahdisti ja pisti päänupin sekaisin. Suurin osa ihmisen henkisista ja fyysisitä sairauksista johtuu elintavoista eikä niinkään ympäröivöstä todellisuudesta.
Varmasti ahdistusherkät ihmiset ovat herkempiä myös kemikaalien, kuten stimulanttien (esim. kofeiini), vaikutuksille. Paniikkihäiriötäkin saattaa kahvi laukaista.
Eikö tuo ahdistushäiriö sanana vie huomiota sivuraiteelle? Ikään kuin se olisi ihmisestä itsestään lähtöisin. Onko se sitten ihme, jos itsetunto on pakkasella?
Kun mietin lukemaani tässä ketjussa, niin eikö paras hoito olisi puuttuvien kokemusten mahdollisimman tehokas, ohjattu korjaaminen, ja siitä huolehtiminen, ettei tarvitse kärvistellä taloudellisessa ahdingossa, jolloin elämä on muutenkin sietämättömän raskasta sellaisellekin, jonka perusturvallisuudessa ei ole mitään vikaa. Ja päälle sitten riittävä oireenmukainen hoito vaikeisiin jaksoihin, jonka saa sitten heti tarvitessaan?
Ja muille ihmisille tietoisuus, että tässä ei ole kysymys heikoista ihmisistä, vaan vaikeista taustoista. Nykyisin kun vielä kaikki on mukamas ihmisestä itsestään kiinni, niin tästä asiastahan pitäisi oikein taistella.
Olet mitä syöt ja juot elit missä päin maailmaa tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuslääkkeillä (rauhoittavat) sain itseni ja unen kuntoon että selvisin pahimman yli, mutta tuosta "sairastuin" pysyvästi ahdistuneisuuteen joka aktivoituu heti kun pienikin asia aiheuttaa paineita. Ennen kestin kaikenlaista stressiä ja vaatimusta hyvin. Nyt pelkään heti, kun jotain ikävää alkaa nousta, että kaikki menee taas päin prinkkalaa ja sitten tulevat ahdistuksen fyysisetkin oireet ja tunnistan myös tuon juurettomuuden tai epätodellisuuden tunteen. Onneksi sain jatkoa ahdistuslääkkeille ja ne auttavat hetkellisesti kun pahin vaihe on päällä.
Itse sain työterveydessä tähän diagnoosin, lääkkeitä, keskusteluapua ja todella asiallisen vastaanoton.
Näinpä juuri. Itse joudun käyttämään lääkitystä ehkä pysyvästikin. Kun kaikki menee ns. hyvin, voin normaalisti ja olen kaikin puolin tasapainossa ja toimintakykyinen. Jos taas tulee stressiä tai huolta, pientäkin, ahdistus aktivoituu, pakkoajatukset alkavat jankuttaa päässä, menetän yöunet, työkyky laskee selvästi, olen jatkuvasti säikyssä ja pelokkaassa tilassa. Nyt kun käytän jatkuvaa lääkitystä niin tämä reagointi pysyy hyvin kurissa eikä ahdistus vyöry yli. Ilman lääkkeitä olisin ihan rikki.
47
Juu just näin, mulla, jolle kommentoit, ihan sama tilanne.
Sairastan masennusta, välillä keskivaikean ja vaikean välilläkin, vaikka lääkitys on. En halua yhtään enempää lääkkeitä, joten mieluummin sitten kärsin. Vielä kun luin tuon ketjun, miten vaikeita viekkuja tulee mielialalääkityksestä...:(
Jossain vaiheessa aloin tuntea päivittäin kuitenkin omituista pelkoa, siksi sitä nimitin. Siinä oli ihan fyysisesti puristava tunne rinnassa. Lääkäri sanoi sen olevan ahdistuneisuutta, taisi kirjoittaa lääkärintodistukseenkin sen "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö". Esimies tuli sitten käytävällä vastaan palattuani töihin, tämä hienotunteisuuden papitar tokaisi: Et sinä nyt ainakaan näytä ahdistuneelta. Voi, kun olisi ollut voimia vastata tähän. Mutta kävelin vain pois. Niin se on, on ihan turha odottaa ymmärrystä niiltä, kenelle sitä ei ole suotu. Harmi vaan, kun nyt eläkkeellä ollessani nämä asiat pyörivät päässä koko ajan. Olisiko järkevää sitten syödä lääkkeitä isommalla annoksella, että olisi ihan turtunut eikä ajattelisi menneitä? Sori, jos tämä tuli vähän asian vierestä, mutta siihen se nyt tuli.
Voi johtua ihan vaan myös kemiasta. Minulla oli nuorempana oudon paranoidi olo ilman mitään syytä. Tupakointi ja liika kahvi ahdisti ja pisti päänupin sekaisin. Suurin osa ihmisen henkisista ja fyysisitä sairauksista johtuu elintavoista eikä niinkään ympäröivöstä todellisuudesta.