Lue keskustelun säännöt.
Onko ahdistuneisuushäiriö perimmiltään pelkotila?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
No huhhuh.
Melkein kaikilla ahdistuneisuushäiriöisillä on taustallaan tarpeiden laiminlyöntiä lapsuudessa, ei ole ollut turvallinen kotiympäristö. Syytätkö ihan oikeasti lapsia siitä, että heitä on kaltoin kohdeltu? Kaikenlainen kaltoinkohtelu myös edesauttaa uudelleen joutumista samanlaiseen tilanteeseen, kun ei välttämättä ole kykyä puollustaa itseään ollenkaan, vaan sisäisesti hyväksyy ja ajattelee että minä ansaitsen kaiken tämän paskan, kun siis ei ihan oikeasti edes tiedä paremmasta.
Lapsen itsemääräämisoikeutta ei tarvitse edes rikkoa montaa kertaa, jo yksi kerta voi johtaa siihen että lapsi "hyväksyy" kaltoinkohtelun ja alistuu siihen, ajattelee että tämä vaan kuuluu kestää. Tämä siis koskien hyväksikäyttötapauksia ja pahoinpitelyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni se on " jännitys" tila.
Niin on, kärsin siitä niin etten ilman lääkitystä pärjää. Toivoisin tämän sairauden niille jotka halveksii.
Tuota noin... aika paljon toivottu. Kuten oli aika erikoisen aggressiivinen sekin, joka julisti toisen niin paskaksi, ettei ihme että lennosta vaihtui.
Liittyykö tämä aggressiivisuus asiaan miten? Ymmärrän, että ahdistaa se ettei muut ymmärrä ja varmasti tulee lunta tupaan ympäristöltä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta silti? Liittyykö oireistoon jotenkin kiinteästi vaikeus käsitellä aggressiivisia impulsseja rakentavasti? Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän ketjuun.
Liittyy myös aggressiota. Pelkohan aiheuttaa joko pakene tai taistele reaktion. Jos ei voi paeta ihmisten luota, niin silloin täytyy taistella. Koska kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan, se täytyy peittää, mikä aiheuttaa sitten lisää ahdistusta....
Silmiä avaava pointti, mutta suukin jäi auki. Miten niin kukaan normaali ihminen ei halua osoittaa tuntevansa aggressiota toisia kohtaan? Normaalit ihmiset nimenomaan viestivät toisilleen hienovaraisesti vihjaten aggressioon osoittaakseen, että tälläkin alueella ollaan normaaleja. Eli kestetään sekä osoittaa että ottaa vastaan aggressiivisia reaktioita tarpeen tullen. Ja että myös säätely ja arvostelukyky asian suhteen ovat tallella. Eli siinä yritetään rauhoittaa toista jo etukäteen antamalla ymmärtää, että jos ärsyynnyt minuun, kestän sen, ja jos ärsyynnyn sinuun, itsesäätelyni ja arvostelukykyni ja myös itsetuntoni toimii riittävästi, että pystyn myös tulemaan vastaan ja pahoittelemaan jos menisin yli kohtuuden rajan.
Nyt vaikuttaa siltä, että ahdistushäiriö saadaan ympäristössä, joka ei tue tämän vuorovaikutuksen oppimista. Ja/tai se itsetunto ei riitä, koska se on kadonnut matkan varrelle jos sitä on koskaan päässyt kunnolla muodostumaankaan.
Hyvä huomio, todellakin minulla on oman aggression näyttämissä ongelmia. Siis tunnen aggressiota liian herkästi, ei ole "normaalia" olla toisille vihainen ilman todellista ja oikeudenmukaista syytä. Mutta koska sitä (liiallista) aggressiota pitää koko ajan tukahduttaa, niin on vaikea osoittaa MITÄÄN aggressiota, koska normaalin rajat on itselle myös hyvin epäselvät.
Ihan samanlaista pohdintaa minullakin. Päässä on usein väkivaltaisia mielikuvia, jotka torjun. Vaikea ilmaista mitään kielteistä tunnetta, kun pelkää että reaktio menisi jotenkin yli.
Sama. Tämä keskustelu on muuten tosi hyvä. Lohduttaa tietää että en ole ainoa joka kokee näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Olen lukenut tollea ja muiden henkistenopettajien teoksia ja jäänyt täysin vaille,ratkaisuja asioissa. Paremminkin vaan hyväksyy ja kiertää kaiken eikä yritäkkään ratkaista asioita.
Mulle ei mene jakeluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Olen lukenut tollea ja muiden henkistenopettajien teoksia ja jäänyt täysin vaille,ratkaisuja asioissa. Paremminkin vaan hyväksyy ja kiertää kaiken eikä yritäkkään ratkaista asioita.
Mulle ei mene jakeluun.
Tolle perustuukin siihen, että vain katsoo ja tiedostaa oman tilanteensa, ja hyväksyy sen. Vastustaminen luo kärsimystä.
Carl Jung on myös sanonut, että se mitä vastustat, se pysyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Olen lukenut tollea ja muiden henkistenopettajien teoksia ja jäänyt täysin vaille,ratkaisuja asioissa. Paremminkin vaan hyväksyy ja kiertää kaiken eikä yritäkkään ratkaista asioita.
Mulle ei mene jakeluun.
Hienoa, että muutkin kuin minä kokevat näin! Hirveä hehkutus oli tuttavalla, mutta itse en Tollesta kovin paljon saanut irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Ei tunteista kannata puhua kuin harvojen ja valittujen kanssa. Älä koskaan puhu tunteista kylmien, hyväksikäyttäjien tai halveksujien kanssa.
Käytännössä niitä lämminhenkisiå ihmisiä on äärimmäisen vähän, minkä elämä tehokkaasti opettaa ihmiselle. Aika yksikseen sitä saa lopulta olla kaiken keskellä.
Ai. Kyllä minun ympärilläni 90 prosenttia on lämminhenkisiä.
N50
Olet onnekas! Ehket siinä tapauksessa sitten ole ahdistunut? Vai oletko silti? Mikä ahdistaa?
Tai sitten vain luulen ihmisten olevan lämminhenkisiä :-).
En ole ahdistunut, mutta kyllähän tässä elämässä sattuu kaikkea ahdistavaa. Itse ajattelen kaiken pahan juuren olevan ajattelu. Kun pystyy katkaisemaan ajattelun, niin säästyy ahdistukselta. Olen nyt kymmenisen vuotta sitä harjoitellut, ja onnistun aika hyvin. Katsonkin Eckhart Tollen olevan suurempi pelastajani kuin lämminhenkiset ihmiset.
N50
Olen lukenut tollea ja muiden henkistenopettajien teoksia ja jäänyt täysin vaille,ratkaisuja asioissa. Paremminkin vaan hyväksyy ja kiertää kaiken eikä yritäkkään ratkaista asioita.
Mulle ei mene jakeluun.Hienoa, että muutkin kuin minä kokevat näin! Hirveä hehkutus oli tuttavalla, mutta itse en Tollesta kovin paljon saanut irti.
Yksi kolahtaa yhdelle, toinen toiselle.
Minä olen lukenut ”kaikki”. Ne vaativat tietyn elämänvaiheen. Esim. Hellsteniä en ekalla kerralla ymmärtänyt laisinkaan. Kymmenen vuotta myöhemmin osui ja upposi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
No huhhuh.
Melkein kaikilla ahdistuneisuushäiriöisillä on taustallaan tarpeiden laiminlyöntiä lapsuudessa, ei ole ollut turvallinen kotiympäristö. Syytätkö ihan oikeasti lapsia siitä, että heitä on kaltoin kohdeltu? Kaikenlainen kaltoinkohtelu myös edesauttaa uudelleen joutumista samanlaiseen tilanteeseen, kun ei välttämättä ole kykyä puollustaa itseään ollenkaan, vaan sisäisesti hyväksyy ja ajattelee että minä ansaitsen kaiken tämän paskan, kun siis ei ihan oikeasti edes tiedä paremmasta.
Lapsen itsemääräämisoikeutta ei tarvitse edes rikkoa montaa kertaa, jo yksi kerta voi johtaa siihen että lapsi "hyväksyy" kaltoinkohtelun ja alistuu siihen, ajattelee että tämä vaan kuuluu kestää. Tämä siis koskien hyväksikäyttötapauksia ja pahoinpitelyjä.
Hylkäämisestä: ollessani lapsi äitini piti minulle viikon mykkäkoulua. Se oli niin pitkä aika, että luulin mykkäkoulun jatkuvan ikuisesti. Mykkäkoulun syy: sanoin joululomalla kesken vanhempien riidan, etten halua isän lähtevän pois, vaikka äiti isää käskikin painumaan muualle. Ikimuistoinen joulu oli... En mielestäni millään tavalla hylännyt henkisesti itseäni tuossa tilanteessa, vaan päinvastoin lapseksi toin hyvin rohkeasti esiin näkemyksiäni
Ja samalla tavalla rohkea olen mielestäni yhä, vaikka toki aikuisena tarkasti mietinkin mitä ajatuksia missäkin tilanteessa kannattaa tuoda esiin ja millä tavalla. Ellei ajatustensa ilmaiseminen suoraan aina juuri siinä tilanteessa ole mahdollista, niin yleensä tulee kuitenkin tilaisuuksia siihen tulee myös myöhemmin. Arvoistaan ei tarvitse kokonaan luopua, vaikkei aina täysin niiden mukaan kykenisi toimimaan. Elämässä aukeaa usein paljon monenlaisia mahdollisuuksia, jos vain on valmis ottamaan niistä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Yksi diagnooseistani on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ikinä en ole pelännyt mitään muuta, kuin hämähäkkejä ja hukkumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
En usko että tuo lausunto on tarkoitettu konkreettisesti otettavaksi. Se on enemmänkin tietyn dynaamisen psykologian perinteen sisäistä puhetta, ja abstraktio. Eikä se ole moraalinen kannanotto. Vaikea selittää vaikka luulen ymmärtäväni.
Tietenkään pieni vauva ei hylkää itseään. Tavallaanhan tuossa tapahtuu päin vastoin. Itsensä hylännyt äiti saa jälleen yhden hylkäämiskokemuksen hankkiessaan vauvan minuutensa jatkeeksi. Kunnes oivaltaa, ettei vauva olekaan nukke, vaan erillinen, erittäin tarvitseva olento. Sitten kostetaan unelman romahtaminen vauvalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
En usko että tuo lausunto on tarkoitettu konkreettisesti otettavaksi. Se on enemmänkin tietyn dynaamisen psykologian perinteen sisäistä puhetta, ja abstraktio. Eikä se ole moraalinen kannanotto. Vaikea selittää vaikka luulen ymmärtäväni.
Tietenkään pieni vauva ei hylkää itseään. Tavallaanhan tuossa tapahtuu päin vastoin. Itsensä hylännyt äiti saa jälleen yhden hylkäämiskokemuksen hankkiessaan vauvan minuutensa jatkeeksi. Kunnes oivaltaa, ettei vauva olekaan nukke, vaan erillinen, erittäin tarvitseva olento. Sitten kostetaan unelman romahtaminen vauvalle.
Kuinka yleistä on se, että vanhempi kokee lapsensa vahvasti oman itsensä jatkeena ja pettyy, kun huomaa myöhemmin että lapsi onkin oma persoonansa? Onko tällainen suhtautuminen omiin lapsiin yleensä aina jonkinlaisen persoonallisuushäiriön merkki?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Kun pieni lapsi hylätään, niin hän oppii hylkäämään itsensä.
Tietysti, ensimmäinen hylkääminen tulee itsensä ulkopuolelta.Se ei väitteestäsi selvinnyt. Selitit hylkäämiskokemukset sillä, että ihminen on ENSIN HYLÄNNYT ITSE ITSENSÄ. Se kuulostaa siltä kuin ajattelisit osan ihmisistä vain jotenkin perusolemukseltaan olevan sellaisia (esimerkiksi biologista syistä), että he sen takia keräävät hylkäämiskokemuksia puoleensa.
Mahtaako monikin oikeasti uskoa itsestään jotain noin synkkää? Ajattelen että jokainen on viimekädessä yksin -tyyppisiä lausuntoja jakavat "läheiset" joutuvat sadomasokistiseen asetelmaan sellaisen kanssa, joka ei joko osaa, pysty tai halua piilottaa ahdistuneisuuttaan ja haavoittuvuuttaan.
Eli siinä mielessä ahdistunut saattaa kerätä tällaisia kovuuteen sairastuneita ympärilleen, koska siinä taistellaan siitä, kumpi on oikeassa, ja sitä kautta myös siitä, kummalla on oikeus olla olemassa. Kova on uskotellut itselleen, että hän pärjää yksin maailmassa vain koska on kuolettanut tunteensa. Sitten se tutiseva haavanlehti kehtaa pärjätä tosiasiassa ehkä jopa paremmin kuin hän, ja saa ehkä myötätuntoakin osakseen - sitä samaa jota hän kieltää edes tarvitsevansa. Ahdistunut taas yrittää pakottaa kylmän kiven itkemään lämpimiä kyyneliä ja tarjoamaan tukea, jota toinen ei myönnä edes itselleen. Ja toisesta se on epäoikeudenmukaisuuden huippu. Samaan aikaan hän salaa lämmittelee ahdistuneen tunnemyrskyssä, ja saa virtaa halveksunnastaan sellaista riehumista kohtaan.
Se joka kielsi avaamasta tunteita kylmille jne, oli äärimmäisen oikeassa. Ahdistunut tulee saamaan näiltä lunta tupaan ja paljon. Samaan aikaan kuitenkin on niinkin, että koska ahdistunut ja kivi yrittävät ratkoa samaa ongelmaa päinvastaisin keinoin, he kiehtovat toisiaan ja tunnistavat toisissaan jotain tuttua. Oikeasti lämpimät ja tasapainoiset ihmiset taas kiertävät molemmat kauempaa, koska heillä on riittävästi tekemistä jo valmiiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
Joko väite on keksitty tai sitten kyseinen lastenpsykiatri on osaamiseltaan puoskarin tasolla. Tuo on muun muassa seksuaalisen hyväksikäytön lapsiuhreja vahvasti syyllistävä väite. Erittäin epäeettistä mielenterveyden ammattilaiselta väittää jotain tuollaista.
Älä tuomitse ennen kuin olet asettanut lausahduksen kokonaiskuvaan. Se voi pitää hyvinkin paikkansa, eikä kyllä vähättele uhreja. Uhrit usein hylkäävät itsensä, koska eivät kykene tulemaan sinuiksi kokemustensa kanssa (jotka eivät tietenkään ole heidän omaa vikaansa).
Lainauksesi: Hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä.
Kysyn sinulta: Miten vauva oikein voi hylätä itsensä roskikseen? Tämän tapaisia käsittämättömiä asioita tapahtuu lapsille ympäri maailmaa.
Kun pieni lapsi hylätään, niin hän oppii hylkäämään itsensä.
Tietysti, ensimmäinen hylkääminen tulee itsensä ulkopuolelta.Se ei väitteestäsi selvinnyt. Selitit hylkäämiskokemukset sillä, että ihminen on ENSIN HYLÄNNYT ITSE ITSENSÄ. Se kuulostaa siltä kuin ajattelisit osan ihmisistä vain jotenkin perusolemukseltaan olevan sellaisia (esimerkiksi biologista syistä), että he sen takia keräävät hylkäämiskokemuksia puoleensa.
Mahtaako monikin oikeasti uskoa itsestään jotain noin synkkää? Ajattelen että jokainen on viimekädessä yksin -tyyppisiä lausuntoja jakavat "läheiset" joutuvat sadomasokistiseen asetelmaan sellaisen kanssa, joka ei joko osaa, pysty tai halua piilottaa ahdistuneisuuttaan ja haavoittuvuuttaan.
Eli siinä mielessä ahdistunut saattaa kerätä tällaisia kovuuteen sairastuneita ympärilleen, koska siinä taistellaan siitä, kumpi on oikeassa, ja sitä kautta myös siitä, kummalla on oikeus olla olemassa. Kova on uskotellut itselleen, että hän pärjää yksin maailmassa vain koska on kuolettanut tunteensa. Sitten se tutiseva haavanlehti kehtaa pärjätä tosiasiassa ehkä jopa paremmin kuin hän, ja saa ehkä myötätuntoakin osakseen - sitä samaa jota hän kieltää edes tarvitsevansa. Ahdistunut taas yrittää pakottaa kylmän kiven itkemään lämpimiä kyyneliä ja tarjoamaan tukea, jota toinen ei myönnä edes itselleen. Ja toisesta se on epäoikeudenmukaisuuden huippu. Samaan aikaan hän salaa lämmittelee ahdistuneen tunnemyrskyssä, ja saa virtaa halveksunnastaan sellaista riehumista kohtaan.
Se joka kielsi avaamasta tunteita kylmille jne, oli äärimmäisen oikeassa. Ahdistunut tulee saamaan näiltä lunta tupaan ja paljon. Samaan aikaan kuitenkin on niinkin, että koska ahdistunut ja kivi yrittävät ratkoa samaa ongelmaa päinvastaisin keinoin, he kiehtovat toisiaan ja tunnistavat toisissaan jotain tuttua. Oikeasti lämpimät ja tasapainoiset ihmiset taas kiertävät molemmat kauempaa, koska heillä on riittävästi tekemistä jo valmiiksi.
Eivät kaikki kierrä. Osa ihmisistä on itsensä kanssa niin hyvässä balanssissa, että sietää (jossain määrin) sitä, ettei joku toinen ole.
Jos tästä on apua jollekulle: ahdistuneisuushäiriö kulkee usein "käsi kädessä" muiden neuropsykologisten oireiden kanssa eli adhd:n, autismin kirjon, touretten, ocd:n yms. Eli toiset ovat jo perimältään alttiimpia sille kuin toiset.
T. Erityislapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tästä on apua jollekulle: ahdistuneisuushäiriö kulkee usein "käsi kädessä" muiden neuropsykologisten oireiden kanssa eli adhd:n, autismin kirjon, touretten, ocd:n yms. Eli toiset ovat jo perimältään alttiimpia sille kuin toiset.
T. Erityislapsen äiti
Hyvä näkökulma tämäkin, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös käynyt niin, että kun olen lopulta ilmaissut suuttumuksen ihan, niin lähipiiri ei ole sitä kestänytkäön, koska ovat tottuneet siihen, että minä olen "liian kiltti".
Minulle on käynyt usein samoin, vaikka yrittäisi olla hyvin rakentava ilmaisunsa kanssa. Se ei kannusta puhumaan avoimesti tunteistaan, vaikka terapeutti sitä suosittelee.
Minkälaisia tilanteet ovat olleet?
Minulle hyvin vaikeita. Olen esimerkiksi saattanut sanoa jollekin läheiselle kaipaavani enemmän tukea yms. Vastauksena on tullut, että yksin pitää kaikkien pärjätä jne. Keskustelu jatkuu näin hetken. Lopputulos: ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa itkettää ja tulee paniikkikohtaus. Joka ei ketään kiinnosta, vaan aletaan äänekkäästi ihmetellä, että mitä se nyt oikein tuossa pillittää...
Eli sinut on hylätty noissa tilanteissa? Siltä ainakin kuulostaa :(
Kyllä. Ja tuon kaltaisia tilanteita on ollut elämässäni paljon. Siksi tietynlainen perusluottamus ihmisiä kohtaan puuttuu suurelta osin. Se on keskeinen osa omaa ahdistuneisuuttani.
Sanotaan, että hylkäämiskokemuksia tulee niille ihmisille, jotka ensin hylkäävät itse itsensä. Mitä ajattelet tästä?
En ole oikeastaan samaa mieltä tuon väitteen kanssa.
Se on lastenpsykiatrin suusta. Kaikki ihmissuhteet heijastavat sitä, mikä suhde meillä on itsemme kanssa.
No huhhuh.
Melkein kaikilla ahdistuneisuushäiriöisillä on taustallaan tarpeiden laiminlyöntiä lapsuudessa, ei ole ollut turvallinen kotiympäristö. Syytätkö ihan oikeasti lapsia siitä, että heitä on kaltoin kohdeltu? Kaikenlainen kaltoinkohtelu myös edesauttaa uudelleen joutumista samanlaiseen tilanteeseen, kun ei välttämättä ole kykyä puollustaa itseään ollenkaan, vaan sisäisesti hyväksyy ja ajattelee että minä ansaitsen kaiken tämän paskan, kun siis ei ihan oikeasti edes tiedä paremmasta.
Lapsen itsemääräämisoikeutta ei tarvitse edes rikkoa montaa kertaa, jo yksi kerta voi johtaa siihen että lapsi "hyväksyy" kaltoinkohtelun ja alistuu siihen, ajattelee että tämä vaan kuuluu kestää. Tämä siis koskien hyväksikäyttötapauksia ja pahoinpitelyjä.
Hylkäämisestä: ollessani lapsi äitini piti minulle viikon mykkäkoulua. Se oli niin pitkä aika, että luulin mykkäkoulun jatkuvan ikuisesti. Mykkäkoulun syy: sanoin joululomalla kesken vanhempien riidan, etten halua isän lähtevän pois, vaikka äiti isää käskikin painumaan muualle. Ikimuistoinen joulu oli... En mielestäni millään tavalla hylännyt henkisesti itseäni tuossa tilanteessa, vaan päinvastoin lapseksi toin hyvin rohkeasti esiin näkemyksiäni
Ja samalla tavalla rohkea olen mielestäni yhä, vaikka toki aikuisena tarkasti mietinkin mitä ajatuksia missäkin tilanteessa kannattaa tuoda esiin ja millä tavalla. Ellei ajatustensa ilmaiseminen suoraan aina juuri siinä tilanteessa ole mahdollista, niin yleensä tulee kuitenkin tilaisuuksia siihen tulee myös myöhemmin. Arvoistaan ei tarvitse kokonaan luopua, vaikkei aina täysin niiden mukaan kykenisi toimimaan. Elämässä aukeaa usein paljon monenlaisia mahdollisuuksia, jos vain on valmis ottamaan niistä kiinni.
Minunkin äitini harrasti mykkäkouluja. Koin ne hyvin vaikeiksi, ja olen myös ihmetellyt, että miten hän pystyi. Olen joskus itsekni yrittänyt, mutta en onnistu. Alan puhua, vaikka en haluaisi. Se tuntui jotenkin niin musertavalta rangaistukselta, koska noin yleensä ottaen olen niitä "ylikilttejä" tyttöjä, joita naapuritkin ylistivät, juuri kiltteydestä. Olisi kannattanut murrosiän kuohuissa repäistä kunnolla, mutta en sitäkään tehnyt. Ennenkuin olin 19 ja tein elämäni suurimman erehdyksen.
Tunnen juuri näin. Ja sitten joinain kertoina on käynyt niin että kun joku stressitekijä nostaa ahdistuksen liian korkeaksi niin tapahtuu sellainen räjähdys että kaikki vaan purkautuu ulos. Olen esimerkiksi huutanut työpaikalla työkaverille :( sitä ei vaan pysty siinä tilanteessa kontrolloimaan.