Lue keskustelun säännöt.
Raskas elämäntilanne, voimat ei enää riitä
Umpikujassa
17.10.2018 |
En edes tiedä, mistä aloittaa. Vuoden sisällä on kuollut sekä läheisin ystäväni että molemmat vanhempani. Myös heidän kanssaan olin todella läheinen. Itse olin keväällä onnettomuudessa, josta kuntoutuminen vie parhaimmillaankin vuosia. Kokonaan en todennäköisesti kuntoudu koskaan.
Puolisoni sairastui kesällä masennukseen, ja myös oma vireystila on ollut masennuksen suuntaan kallellaan kuluneina kuukausina. Ja nyt myös meidän koiralla epäillään vakavaa sairautta.
Ja nyt sitten parisuhde alkaa kaatua tämän kaiken alle. Eropaperit tulostettu, allekirjoitusta vailla.
Joka päivä toivon, että heräisin tästä painajaisesta. Tuntuu, että ei tämä voi enää olla totta, että hajoan ja muserrun kohta palasiksi. Kaiken muun vielä jaksan kestää, mutta perheen hajoaminen tässä vaiheessa on liikaa. Mitään muuta ei ole enää jäljellä, mutta ei ole voimia tähän jäädäkään, eikä myöskään lähteä. Olen niin ahdistunut, että en osaa pukea sitä edes sanoiksi. Tuntuu, että myös ne harvat kaverit ovat ottaneet kuluneen vuoden aikana etäisyyttä, koska onhan tämä ihan käsittämätön helvetti ja olen varmasti raskasta seuraa. Itsekin varon rasittamasta kavereita, ja sitten ei tule otettua yhteyttä, kun ei niitä hyviä uutisia ja päiviä vain nykyään ole, enkä jaksa nähdä ja tehdä mitään tai kutsua ketään edes kylään. Oman kuntoutuksenikin jouduin laittamaan tauolle, koska jaksaminen ei enää riitä siihenkään. ☹️
En halua valittaa turhasta, mutta nyt tuntuu, että tämä kuorma on mulle liikaa. En jaksa muuta kuin itkeä ja miettiä, että kuolema olisi helpotus.
Mitä enää voi tehdä? 😭
Kommentit (39)
Kehottaisin sinua kuitenkin ottamaan yhteyttä johonkin ystävistäsi. Sano ihan suoraan että nyt olet aivan ja loppu ja kaipaat lohdutusta/kuuntelijaa/apua edes hieman. On mahdollista, että ystäväsi eivät ole tajunneet tilanteesi rankkuutta. Jos tämä tuntuu mahdottomalta, etsi yhteystiedot asuinalueesi mielenterveystoimistoon tai terveyskeskukseen. Tsemppiä !!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun täytyy nyt ensimmäisenä ajatella itseäsi. Kuntoutukseen takasin ja kannattaa hakea myös masennukseen apua. Tsemppiä.
Voih, et ole yksin.
Selviät tuosta taatusti! Mutta nyt keskity kaikilla voimillasi itseesi. Mikä ikinä tuo sinulle lohdutusta ja ilonpilkahduksia, tee sitä.
Mikä sinua pelottaa eniten?
Olisiko mitään hyvää tukiryhmää omaisen menettäneille, tai saisiko apua vaikka spr:n kriisityöstä tai srk:n diakonialta?
Oletan, ettei teillä ole lapsia, kun et asiasta maininnut? Ja se on kyllä sulle suuri helpotus vaikka et ehkä sit täysin käsitäkään. Nimittäin hyvä ystäväni on myös ollut vuosia erittäin raskaassa elämäntilanteessa ja jopa yrittänyt sen vuoksi itsemurhaa. Valitettavasti tässä kuviossa on lapsi mukana ja hän oireilee erittäin vahvasti tällä hetkellä myös :( Ja se huoli, mikä äidillä on samalla lapsestaan mutta ei vaan ole voimia tarjota parempaa, on musertavaa.
Raskasta sulla on ollut mutta vaikka suruja sulla on noin monta, niin ajan kanssa nekin helpottaa. Saatko terapiaa? Lääkitystä? Hae apua vaikka viimeisillä voimillasi. Ja ehkä ero olisi hyvä ratkaisu? Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On rankkaa.
Älkää erotko, se olisi liikaa.
Hakekaa apua.
Sun kuntoutus on hyvin, hyvin tärkeää.
Älä sitä keskeytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voih, et ole yksin.
Selviät tuosta taatusti! Mutta nyt keskity kaikilla voimillasi itseesi. Mikä ikinä tuo sinulle lohdutusta ja ilonpilkahduksia, tee sitä.Mikä sinua pelottaa eniten?
Eniten pelottaa ja ahdistaa se, että jään täysin yksin. Ja se on nyt hyvin mahdollinen skenaario, koska perhekeskeisenä ihmisenä ystäväpiirini ei ole laaja. Sukua ei enää ole, työpaikkaa ei ole, ja vammani on niin tuore, että en oikein pärjää sen kanssa sosiaalisissa tilanteissa, enkä kyllä yksin oikein pääsekään ihmisten ilmoille. Vetäydyn ja eristäydyn, koska häpeän itseäni ja tilannettani.
Yllättävän raskasta muuttua iloisesta ja vahvasta pärjääjästä sairaaksi. Kun ei enää tunnista edes kroppaansa omakseen.
Se nyt ei tosin ole päällimmäinen murhe, mutta ajatukset nyt jotenkin pomppii. Kiitos tsempeistä kaikille, on jollain tavalla tosi lohduttavaa, että siellä ruudun takana ihan oikeat ihmiset pysähtyy hetkeksi minun kohdalleni ja näkee sen pahan olon, eikä potki lisää vaan sanoo lohduttavan sanan. En ole oikein hyvä pyytämään apua, koska ihmisistä on niin huonoja kokemuksia.
Ap
Umpikujassa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voih, et ole yksin.
Selviät tuosta taatusti! Mutta nyt keskity kaikilla voimillasi itseesi. Mikä ikinä tuo sinulle lohdutusta ja ilonpilkahduksia, tee sitä.Mikä sinua pelottaa eniten?
Eniten pelottaa ja ahdistaa se, että jään täysin yksin. Ja se on nyt hyvin mahdollinen skenaario, koska perhekeskeisenä ihmisenä ystäväpiirini ei ole laaja. Sukua ei enää ole, työpaikkaa ei ole, ja vammani on niin tuore, että en oikein pärjää sen kanssa sosiaalisissa tilanteissa, enkä kyllä yksin oikein pääsekään ihmisten ilmoille. Vetäydyn ja eristäydyn, koska häpeän itseäni ja tilannettani.
Yllättävän raskasta muuttua iloisesta ja vahvasta pärjääjästä sairaaksi. Kun ei enää tunnista edes kroppaansa omakseen.
Se nyt ei tosin ole päällimmäinen murhe, mutta ajatukset nyt jotenkin pomppii. Kiitos tsempeistä kaikille, on jollain tavalla tosi lohduttavaa, että siellä ruudun takana ihan oikeat ihmiset pysähtyy hetkeksi minun kohdalleni ja näkee sen pahan olon, eikä potki lisää vaan sanoo lohduttavan sanan. En ole oikein hyvä pyytämään apua, koska ihmisistä on niin huonoja kokemuksia.
Ap
Et jää yksin, jos haet apua. Ei tarvitse yrittää liikaa,tukiryhmissä voi varmasti olla ja kuunnella jos ei halua heti avautua. Näin oletan. Jos ei halua olla muiden kanssa, niin eihän sekään ole pakko.
Ruumiin kunto ja ulkonäkö on niissä jutuissa sivuseikka, toki fyysinen toipuminen tukee henkistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkeinpä herkistyin kyyneliin takiasi, ap. Älä luovuta, vaikka kaikki näyttää nyt synkältä. Sulle on kasaantunut kohtuuttomasti taakkaa. Mistä päin olet, olisiko täällä joku, joka haluaisi tukea ja auttaa, itse tekisin sen ainakin jos vain voisin. Minullakin rankka vuosi takana, mutta sentään oma terveys on vielä ihan ok.
Paljon jaksamista ja voimia toivotan.
Jos et pääse yksin, oletko hakemassa tai hakenut kelalta kuljetusapua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Itse sairastuin pahasti ja jouduin leikkaukseen alkuvuodesta ja sen seuraksena tuli pahat komplikaatiot ja mikään ei mennyt kuin piti. Olin pitkään sairaalassa ja sen jälkeen pitkä kuntoutuminen. Kumppani menehtyi keväällä äkisti ja se oli jo niin kova isku tämän kaiken päälle että en ole vieläkään mitenkään toipunut. Mulla ei ole edes oikeen ketään kenelle puhua, on muutama pinnallinen ystävyys ja sitten vanhemmat joilla molemmilla alkoholi ongelma ja heille ei edes voi mitään puhua. Oma äitini on jo niin huonossa kunnossa että ei tiedä koska voi menehtyä tai milloin tekee itselleen jotain.
Oon ite menettänyt toivon ja elämänhalun täysin. Olen vielä nuori, alle 30 ja tuntuu että elämä oli tosiaan tässä.
Umpikujassa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voih, et ole yksin.
Selviät tuosta taatusti! Mutta nyt keskity kaikilla voimillasi itseesi. Mikä ikinä tuo sinulle lohdutusta ja ilonpilkahduksia, tee sitä.Mikä sinua pelottaa eniten?
Eniten pelottaa ja ahdistaa se, että jään täysin yksin. Ja se on nyt hyvin mahdollinen skenaario, koska perhekeskeisenä ihmisenä ystäväpiirini ei ole laaja. Sukua ei enää ole, työpaikkaa ei ole, ja vammani on niin tuore, että en oikein pärjää sen kanssa sosiaalisissa tilanteissa, enkä kyllä yksin oikein pääsekään ihmisten ilmoille. Vetäydyn ja eristäydyn, koska häpeän itseäni ja tilannettani.
Yllättävän raskasta muuttua iloisesta ja vahvasta pärjääjästä sairaaksi. Kun ei enää tunnista edes kroppaansa omakseen.
Se nyt ei tosin ole päällimmäinen murhe, mutta ajatukset nyt jotenkin pomppii. Kiitos tsempeistä kaikille, on jollain tavalla tosi lohduttavaa, että siellä ruudun takana ihan oikeat ihmiset pysähtyy hetkeksi minun kohdalleni ja näkee sen pahan olon, eikä potki lisää vaan sanoo lohduttavan sanan. En ole oikein hyvä pyytämään apua, koska ihmisistä on niin huonoja kokemuksia.
Ap
Mä tunnistan tuosta paljon.
Olen kokenut vammautumisen ja kuntoutuksen, joka ei riitäkään.
En tiedä mitä sulle on tapahtunut, mutta se kuntoutus on hirvittävän tärkeää.
Oma terveys on kaikkein tärkeintä.
Sun kuuluu saada psyykkistä apua, olet niin raskaassa paikassa.
Älkää sekoittako pakkaa erolla.
Tehän tarvitsette toisianne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ethän sinä valita turhasta! Vaikka et haluaisi muille valittaa niin ole armollinen ainakin itsellesi omassa mielessäsi. Sinun elämässäsi on tapahtunut valtava tragedia etkä ole vielä edes lähelläkään kuivilla siitä. Hyväksy myös se, että toipuminen saattaa kestää vuosia.
Minäkin jäin yksin läheisen kuoltua. Ei perhettä, ei läheisiä, ei ketään. Se oli ihan kammottavaa. Tunsin samoin olevani taakka ystäville enkä voinut enkä jaksanut olla normaali heidän kanssaan. Moneen otin isosti etäisyyttä, mutta onneksi oli muutamia, joiden kanssa pystyin olemaan melko tavallisesti, vaikka eivät hekään tietäneet täysin syvyyksiä, joissa kahlasin. Oma terveys hajosi. Aivot eivät jaksaneet ja keho oli raskas ja särkevä. Työkyky oli mitä sattuu. Tunsin itseni täysin irralliseksi, juurettomaksi ja turvattomaksi. En pystynyt käsittämään, miksi minulle tapahtuu jotain tällaista.
Lämmin halaus sinulle <3
Älkää erotko, jos vain pystyt siihen vaikuttamaan. Olet tuollaisten kokemusten jälkeen vielä tilaa, jossa ei kannata tehdä noin suuria päätöksiä. Nyt vain haet apua sieltä, mikä tuntuu helpoimmalta. Sinulla on ystäviä, se on hieno asia. Onko joku heistä sellainen, johon voisit tukeutua ja olla rehellinen? Masennukseen kannattaa hakea apua, etenkin miehesi, jos masennus on hänellä jo pitkittynyt. Masentunut ihminen voi sairastuttaa myös läheisensä. Kovasti tsemppiä, aika auttaa kyllä, kunhan sinnittelet pahimman yli.
Kun ystävälle sattuu pahasti, älkää hylätkö ihmiset.
Älkääkä sanoko, että ette pysty kuuntelemaan, kun itselle tulee paha olo.
Mulle yks kaveri/ystävä sanoi, että hanki spr.n ystävä. Olin muutenkin tarkkana, etten puhunut hänelle usein enkä paljon hädästäni.
Vasta vuoden päästä kun oli jo vähän helpompaa, tajusin miten pahalta tuo kehotus tuntui ystävän suusta kuultuna.
Tajusin, että kelpasin hänelle vain iloisena ja terveenä.
Ainakin tiedän nyt, mitä kärsivälle ystävälle ei saa sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Kun ystävälle sattuu pahasti, älkää hylätkö ihmiset.
Älkääkä sanoko, että ette pysty kuuntelemaan, kun itselle tulee paha olo.
Mulle yks kaveri/ystävä sanoi, että hanki spr.n ystävä. Olin muutenkin tarkkana, etten puhunut hänelle usein enkä paljon hädästäni.
Vasta vuoden päästä kun oli jo vähän helpompaa, tajusin miten pahalta tuo kehotus tuntui ystävän suusta kuultuna.
Tajusin, että kelpasin hänelle vain iloisena ja terveenä.
Ainakin tiedän nyt, mitä kärsivälle ystävälle ei saa sanoa.
Minulla myös vähän vastaava kokemus. Läheisin ystäväni toimi tukihenkilönä spr:n tyylisesti toisaalle. Minua hän ei auttanut eikä nähnyt edes tuentarvettani, vaikka yritin siitä hänelle kertoa. Se tuntui todella pahalta kaiken sen kivun ja ahdistuksen keskellä.
Itsekin ajattelen, että ero ei ole hyvä ratkaisu juuri nyt, kun kuormaa on muutenkin paljon, mutta toisaalta jos yhteiselo ahdistaa (taustalla ongelmia, joita ei ehditty käydä läpi, kun tämä surusuma alkoi) niin sekään ei vie omassa toipumisessa eteenpäin.
Joutuisin eron tullessa myös luopumaan minulle äärettömän tärkeästä koirasta, koska en yksin pysty sitä toistaiseksi ulkoiluttamaan. Koiralla taas on henkisesti minulle tässä(kin) tilanteessa hyvin suuri merkitys. Se ei tietenkään ole syy pysyä ahdistavassa liitossa, mutta en voi sanoa, etteikö surettaisi ihan hirveästi jo etukäteen ajatus siitä, että joutuisin myös koirastani luopumaan. Tunneside siihen on vahva, ja se on ollut uskollisena ystävänä joka ikinen päivä, eikä välitä siitä, miten olen vamman vuoksi muuttunut. Sille olen edelleen tärkeä ja rakas.
Vertaisrukiryhmät ja muut sellaiset voisivatkin olla hyvä idea. Tällä hetkellä tilanne tosin on se, että en ole esimerkiksi nyt jaksanut edes pukeutua tai mennä ulos moneen päivään. En ahdistukseltani saa nukuttua, ja päivät menee sitten vain itkiessä. Minulla on myös krooninen sairaus, jonka tasapaino tietysti heikkenee, kun en nuku tai kykene syömään kunnolla, ja se lisää tietysti väsymystä entisestään.
Lapsia meillä ei ole, kun joku sitä kysyi. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että jonain päivänä voin löytää lapsettomuudesta hyvänkin puolen. Mutta se on todella onni, että tässä tilanteessa ei ole alaikäisiä kärsimässä.
Umpikujassa kirjoitti:
Itsekin ajattelen, että ero ei ole hyvä ratkaisu juuri nyt, kun kuormaa on muutenkin paljon, mutta toisaalta jos yhteiselo ahdistaa (taustalla ongelmia, joita ei ehditty käydä läpi, kun tämä surusuma alkoi) niin sekään ei vie omassa toipumisessa eteenpäin.
Joutuisin eron tullessa myös luopumaan minulle äärettömän tärkeästä koirasta, koska en yksin pysty sitä toistaiseksi ulkoiluttamaan. Koiralla taas on henkisesti minulle tässä(kin) tilanteessa hyvin suuri merkitys. Se ei tietenkään ole syy pysyä ahdistavassa liitossa, mutta en voi sanoa, etteikö surettaisi ihan hirveästi jo etukäteen ajatus siitä, että joutuisin myös koirastani luopumaan. Tunneside siihen on vahva, ja se on ollut uskollisena ystävänä joka ikinen päivä, eikä välitä siitä, miten olen vamman vuoksi muuttunut. Sille olen edelleen tärkeä ja rakas.
Vertaisrukiryhmät ja muut sellaiset voisivatkin olla hyvä idea. Tällä hetkellä tilanne tosin on se, että en ole esimerkiksi nyt jaksanut edes pukeutua tai mennä ulos moneen päivään. En ahdistukseltani saa nukuttua, ja päivät menee sitten vain itkiessä. Minulla on myös krooninen sairaus, jonka tasapaino tietysti heikkenee, kun en nuku tai kykene syömään kunnolla, ja se lisää tietysti väsymystä entisestään.
Lapsia meillä ei ole, kun joku sitä kysyi. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että jonain päivänä voin löytää lapsettomuudesta hyvänkin puolen. Mutta se on todella onni, että tässä tilanteessa ei ole alaikäisiä kärsimässä.
Ymmärrän tuon, en minäkään jaksanut pahimpana aikana mennä mihinkään, mikä olisi ehkä potentiaalisesti auttanut.
Ei näistä mitään ihmeapua ole, mutta jos vaikka saisit joskus unen jotain tällaista kuunnellessasi.
Voi voi. Ainoa mikä tulee mieleen on voisiko eron kanssa ottaa aikalisän. Jos sopisitte puolison kanssa että palaatte asiaan vaikka puolen vuoden päästä, kun olet ehtinyt toipua ja päästä pahimmasta surusta yli. Vai pitkittäisikö se vain vaikeaa tilannetta?
Jos yhtään helpottaa, olosi on varmaan vaikein juuri nyt, joten ennemmin tai myöhemmin helpottaa ja elämä alkaa näyttää valoisammalta. Tsemppiä!