Kuinka yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta voi parantua?

Ap on selvästi hyvin analyyttinen ihminen ja hän on myös käynyt pitkän terapian. Hän siis on keskimääräistä tietoisempi omista ongelmistaan. Tällaiset asiat saattavat saada ihmiset kokemaan epävarmuutta. Moni kun elää vain päivästä päivään ja pelkästään työntää omia ongelmiaan aktiivisesti taka-alalle. Ap on heille muistutus siitä, että toisinkin voisi ongelmiensa kanssa toimia. Se saattaa tuntua epämukavalta ajatukselta, koska monet pvat hyvin kiinni vanhoissa toimintatavoissaan ja niiden muuttaminen koetaan hankalaksi.

Vierailija kirjoitti:

En voi ottaa kantaa asioihin, joita muut ovat sinulle reaalimaailmassa sanoneet. Voin ottaa kantaa vain siihen, mitä täällä kirjoitat. Aloituksessasi on lähes kaikki asiat sellaisia, joita tapahtuu muillekin. Esimerkiksi se, jos on viimeinen, joka hankkii perheen tai ainoa, joka ei hanki perhettä  ollenkaan. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat, elämässä mennään eteenpäin (kukin tavallaan) ja mitä vähemmän on ikätovereita samanlaisessa elämäntilanteessa, sitä vähemmän tietenkään löytääkään samassa elämäntilanteessa olevia samanikäisiä ihmisiä. Siinä ei ole mitään erikoista eikä tee toisesta ihmisestä erityistä tai outokaan. Myös tuo, että et viihdy kuin muutamien ihmisten seurassa on ihan normaalia. Erityisesti meidän suomalaisten keskuudessa. Emme mekään, jotka emme ole yksinäisiä, viihdy kenen tahansa tai kaikkien seurassa. 

En ymmärrä pointtiasi? Tottakai ystävien ja kumppanin löytäminen voi olla kaikille haastavaa. Sen takia olenkin niin tuskainen kun koen että jo valmiiksi vaikea homma on minulle extra hankalaa, enkä ymmärrä miten muut omalaatuiset tai vaikeuksien kanssa kamppailevat onnistuvat siinä. Siinäkin on myös eroja kuinka "pois valtavirran raiteista" ihminen on ajautunut. Jos muuten "normaali" ihminen on porukan ainoa lapseton, niin hän ei välttämättä ole (jos nyt voidaan objektiivisesti arvioida) yhtä erilainen kuin joku toinen muuhun verrattuna. En myöskään ymmärrä mistä keksit että ajattelisin muiden viihtyvän kaikkien tai edes enemmistön kanssa? Omien havaintojeni perusteella vaan yleensä ihmisille näyttää löytyvän jostain yhdestä 20-30 henkilön ryhmästäkin joku tai pari kenen kanssa viihtyvät.

Kyllä se riippuu hiukan ihmisestä itsestäänkin, kuinka paljon on valmis antamaan itsestään ulos ja pitämään asenteen sellaisena että uusiakin ihmisiä löytyy kyllä. Toki on totta jos on 30 -vuotias, niin se on luonnollinen ikä missä on jo sinut itsensä kanssa (pitäisi ainakin), eikä jaksa enää ravata joka kissanristiäisissä.  Silti olen ainakin saanut 32-vuotiaana uusiakin ihmisiä elämääni mm. töiden kautta jne. ja vielä eri ikäisiä kuin minä. Osa kavereistani on perheellisiä, mutta se ei näkemistä ole haitannut. Seurustelinkin, mutta jätin kundin kun arvomme olivat vähän erilaiset ja oli siinä kaikkea muutakin.

Hienoa on, että olet kuitenkin käynyt terapiassa vaikka purkamassa asiaa, se kertoo että haluat yrittää ratkaista asiaa.

Olen myös luonteeltani sellainen ettei jaksa ihmismassoissa juuri seilata, mutta voihan tuollaisillakin ihmisillä olla todella hyviä ystäviä, joiden kanssa on hyviä keskusteluja ja voi nähdä kahden kesken. Aina ei ihminen ole positiivisimmillaan, mutta kyllä elämästä pitää kaivaa ne hyvät asiat. Olen myös kokenut kaikenlaista..mm.olin hetken työtön ja etsin kovasti töitä, kunnes tärppäsi! Kyllä elämä antaa mahdollisuuksiakin, kun antaa niillä tilaa itse..

Joskus ihminen seisoo itse oman onnensa edessä :). Enkä tarkoita tätä pahalla, vaan sillä että ehkei huomaa kaikkia mahdollisuuksia, joita elämä antaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi ottaa kantaa asioihin, joita muut ovat sinulle reaalimaailmassa sanoneet. Voin ottaa kantaa vain siihen, mitä täällä kirjoitat. Aloituksessasi on lähes kaikki asiat sellaisia, joita tapahtuu muillekin. Esimerkiksi se, jos on viimeinen, joka hankkii perheen tai ainoa, joka ei hanki perhettä  ollenkaan. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat, elämässä mennään eteenpäin (kukin tavallaan) ja mitä vähemmän on ikätovereita samanlaisessa elämäntilanteessa, sitä vähemmän tietenkään löytääkään samassa elämäntilanteessa olevia samanikäisiä ihmisiä. Siinä ei ole mitään erikoista eikä tee toisesta ihmisestä erityistä tai outokaan. Myös tuo, että et viihdy kuin muutamien ihmisten seurassa on ihan normaalia. Erityisesti meidän suomalaisten keskuudessa. Emme mekään, jotka emme ole yksinäisiä, viihdy kenen tahansa tai kaikkien seurassa. 

En ymmärrä pointtiasi? Tottakai ystävien ja kumppanin löytäminen voi olla kaikille haastavaa. Sen takia olenkin niin tuskainen kun koen että jo valmiiksi vaikea homma on minulle extra hankalaa, enkä ymmärrä miten muut omalaatuiset tai vaikeuksien kanssa kamppailevat onnistuvat siinä. Siinäkin on myös eroja kuinka "pois valtavirran raiteista" ihminen on ajautunut. Jos muuten "normaali" ihminen on porukan ainoa lapseton, niin hän ei välttämättä ole (jos nyt voidaan objektiivisesti arvioida) yhtä erilainen kuin joku toinen muuhun verrattuna. En myöskään ymmärrä mistä keksit että ajattelisin muiden viihtyvän kaikkien tai edes enemmistön kanssa? Omien havaintojeni perusteella vaan yleensä ihmisille näyttää löytyvän jostain yhdestä 20-30 henkilön ryhmästäkin joku tai pari kenen kanssa viihtyvät.

Oikean kumppanin löytäminen on 99%:sti sattumaa, jos saa itse valita kumppaninsa ts kyse ei ole järjstetystä avioliitosta tai mistään Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Sen vuoksi parisuhdetta toivovia sinkkujakin on nykyisin niin paljon, koska monet kuvittelevat voivansa itse tehdä jotain sen oikean kohtaamiseen. No ei voi, koska se oikea ei välttämättä teekään niitä asioita, joita kuvittelet hänen tekevän. Voi toki tavata mahdollisimman paljon ihmisiä, mutta yhtä lailla se oikea voi löytyä, vaikka et tapaisikaan kovin paljoa ihmisiä. Sattuu vain käymään hyvä tuuri ja se oikea osuu samaan aikaan paikkaan, jossa sinäkin olet, huomaa sinut ja kiinnostuu sinusta. 

Tuo jonkun löytyminen porukasta on hyvin pitkälti sitä, että hakee hetken seuraa vain siihen asiaan, minkä vuoksi porukka on kasassa. Mäkin käyn töissä lounaalla parin työkaverini kanssa, vaikka mulla onkin paljon työkavereita. Kyse on kuitenkin vain lounasseurasta eikä mistään muusta. Tietenkin voisin käydä lounaalla yksinkin, mutta musta on ihan kiva lounastaa jonkun toisen kanssa. Viihtyminen toisen seurassa voi olla ihan vain sitä, että siinä tilanteessa ja siinä hetkessä on mieluummin jonkun toisen seurassa kuin yksin. Kuitenkaan näiden ihmisten seurassa ei olla muissa tilanteissa. Kyse ei siis ole mistään syvästä ystävyyssuhteesta eikä edes aina kaveruudestakaan vaan ollaan vain tilanteessa, jossa toisen seurassa oleminen on mukavampaa kuin olla samassa tilanteessa yksin. Ja kun tullaan toistamiseen samaan tilanteeseen, on luontevaa hakeutua sen tai niiden seuraan, joiden seurassa oli edelliselläkin kerralla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo näistä yksinäisyyskeskusteluista te itseänne hyvinä ihmisinä pitävät ja silti "yksinäisiä pitää vältellä, en ihmettele että olet yksin" tyyppisiä kommentteja heittävät voitte mennä harjoittamaan sadismianne jonnekin muualle vaihteeksi.

Tässä ketjussa taitaa ihmiset puhua kahdesta eri asiasta. Osa puhuu vain yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei ole sairaus vaan tunne. Osa - kuten aloittajakin - puhuu masennuksesta, joka taas on sairaus. Ja nimenomaan jo otsikossakin aloittaja kysyy, miten voisi tästä sairaudestaan eli masennuksesta parantua. 

Yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta. Entä jos aloittaja olisi todennut aloituksessaan masennuksen johtuvan työttömyydestä? Kehottaisitko myös silloin välttelemään häntä?

Ehdottomasti kehottaisin välttelemään, mikäli tämä työtön uskoisi ystävyyden  olevan ratkaisun työttömyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Ap on selvästi hyvin analyyttinen ihminen ja hän on myös käynyt pitkän terapian. Hän siis on keskimääräistä tietoisempi omista ongelmistaan. Tällaiset asiat saattavat saada ihmiset kokemaan epävarmuutta. Moni kun elää vain päivästä päivään ja pelkästään työntää omia ongelmiaan aktiivisesti taka-alalle. Ap on heille muistutus siitä, että toisinkin voisi ongelmiensa kanssa toimia. Se saattaa tuntua epämukavalta ajatukselta, koska monet pvat hyvin kiinni vanhoissa toimintatavoissaan ja niiden muuttaminen koetaan hankalaksi.

Ap on muistutus karttaa minä-minä-ihmisiä, jotka vaativat muita parantamaan heidän mielenterveysongelmaansa.

Ei koskaan sitten saatu vastausta, että mitä ap vastavuoroisesti on valmis tarjoamaan sille ystävälle, jolle siis on sälytetty niinkin suuri tehtävä, kun että pitää parantaa sairaus. Vaan lisää puhetta ap:n mahdollisista ominaisuuksista.

Tavallaan tajuan, että jos ainoa ihmiskontakti koko elämässä on ollut terapeutti jolle maksetaan siitä kuuntelemisesta, niin ehkä arvelee että sellaisia ne ystävätkin ovat, terapeutteja joille ei tarvitse maksaa. Ei rahalla, eikä muutekaan tarvitsisi yhtään miettiä, että mitä se ystävä saa tämmöisestä ystävyydestä. Mutta tuo ajatus on väärä, ja kannattaa kiireesti korjata. Eli uudelleen, mitä ystävä saa vastineeksi sellaisesta ystävyydestä, joka riittää ap:n mielenterveysongelman korjaamiseen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on selvästi hyvin analyyttinen ihminen ja hän on myös käynyt pitkän terapian. Hän siis on keskimääräistä tietoisempi omista ongelmistaan. Tällaiset asiat saattavat saada ihmiset kokemaan epävarmuutta. Moni kun elää vain päivästä päivään ja pelkästään työntää omia ongelmiaan aktiivisesti taka-alalle. Ap on heille muistutus siitä, että toisinkin voisi ongelmiensa kanssa toimia. Se saattaa tuntua epämukavalta ajatukselta, koska monet pvat hyvin kiinni vanhoissa toimintatavoissaan ja niiden muuttaminen koetaan hankalaksi.

Ap on muistutus karttaa minä-minä-ihmisiä, jotka vaativat muita parantamaan heidän mielenterveysongelmaansa.

Ei koskaan sitten saatu vastausta, että mitä ap vastavuoroisesti on valmis tarjoamaan sille ystävälle, jolle siis on sälytetty niinkin suuri tehtävä, kun että pitää parantaa sairaus. Vaan lisää puhetta ap:n mahdollisista ominaisuuksista.

Tavallaan tajuan, että jos ainoa ihmiskontakti koko elämässä on ollut terapeutti jolle maksetaan siitä kuuntelemisesta, niin ehkä arvelee että sellaisia ne ystävätkin ovat, terapeutteja joille ei tarvitse maksaa. Ei rahalla, eikä muutekaan tarvitsisi yhtään miettiä, että mitä se ystävä saa tämmöisestä ystävyydestä. Mutta tuo ajatus on väärä, ja kannattaa kiireesti korjata. Eli uudelleen, mitä ystävä saa vastineeksi sellaisesta ystävyydestä, joka riittää ap:n mielenterveysongelman korjaamiseen? 

En ole ap, mutta olen käynyt terapiassa. Siitä on ollut seurauksena se, että ihmiset kokevat minut sellaiseksi luotettavaksi ihmiseksi, jolle on helppo uskoutua ongelmistaan. Usein siis minä olen ollut se, joka on joutunut ottamaan etäisyyttä muihin, kun yhdessäolo on mennyt liian ongelmakeskeiseksi vatvomiseksi. Itse olisin vain halunnut puuhata kaikenlaisia mukavia juttuja, mutta toinen onkin hyvänä kuuntelijana nähnyt erinomaisen tilaisuuden käydä minun kanssani läpi taustojaan. Kun tämä toistuu riittävän usein, niin toteaa, ettei tässä seurassa kannata oikein mihinkään lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on selvästi hyvin analyyttinen ihminen ja hän on myös käynyt pitkän terapian. Hän siis on keskimääräistä tietoisempi omista ongelmistaan. Tällaiset asiat saattavat saada ihmiset kokemaan epävarmuutta. Moni kun elää vain päivästä päivään ja pelkästään työntää omia ongelmiaan aktiivisesti taka-alalle. Ap on heille muistutus siitä, että toisinkin voisi ongelmiensa kanssa toimia. Se saattaa tuntua epämukavalta ajatukselta, koska monet pvat hyvin kiinni vanhoissa toimintatavoissaan ja niiden muuttaminen koetaan hankalaksi.

Ap on muistutus karttaa minä-minä-ihmisiä, jotka vaativat muita parantamaan heidän mielenterveysongelmaansa.

Ei koskaan sitten saatu vastausta, että mitä ap vastavuoroisesti on valmis tarjoamaan sille ystävälle, jolle siis on sälytetty niinkin suuri tehtävä, kun että pitää parantaa sairaus. Vaan lisää puhetta ap:n mahdollisista ominaisuuksista.

Tavallaan tajuan, että jos ainoa ihmiskontakti koko elämässä on ollut terapeutti jolle maksetaan siitä kuuntelemisesta, niin ehkä arvelee että sellaisia ne ystävätkin ovat, terapeutteja joille ei tarvitse maksaa. Ei rahalla, eikä muutekaan tarvitsisi yhtään miettiä, että mitä se ystävä saa tämmöisestä ystävyydestä. Mutta tuo ajatus on väärä, ja kannattaa kiireesti korjata. Eli uudelleen, mitä ystävä saa vastineeksi sellaisesta ystävyydestä, joka riittää ap:n mielenterveysongelman korjaamiseen? 

Tämän lisäksi on hyvä miettiä, missä ja miten voisi tutustua ihmisiin, joilla on tarvetta sille, mitä aloittajalla on annettavanaan. Ts ihmisiin, jotka eivät saa vielä niitä asioita keneltäkään muulta. 

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Hyvin usein näissä keskusteluissa kehoitetaan hakeutumaan samanlaisten seuraan kuin mitä itsekin on. Silloin ei tunne niin helposti olevansa jonkin yksittäisen ominaisuutensa vuoksi erilainen kuin kaikki muut. Omasta elämästäni esimerkkinä, että kun aikoinaan synnytin vammaisen lapsen, tunsin olevani erilainen kuin muut alueen äidit ja äititapaamisissa ulkopuolinen. Mutta kun liityin lapseni vammaan liittyvään vammaisryhmään, siellä olikin paljon äitejä, joiden lapsilla oli sama tai lähes samanlainen vamma. En ollutkaan enää erilainen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Hyvin usein näissä keskusteluissa kehoitetaan hakeutumaan samanlaisten seuraan kuin mitä itsekin on. Silloin ei tunne niin helposti olevansa jonkin yksittäisen ominaisuutensa vuoksi erilainen kuin kaikki muut. Omasta elämästäni esimerkkinä, että kun aikoinaan synnytin vammaisen lapsen, tunsin olevani erilainen kuin muut alueen äidit ja äititapaamisissa ulkopuolinen. Mutta kun liityin lapseni vammaan liittyvään vammaisryhmään, siellä olikin paljon äitejä, joiden lapsilla oli sama tai lähes samanlainen vamma. En ollutkaan enää erilainen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. 

Itse olen käynyt jossain vertaistukiryhmissä ja kokenut ne hyvin negatiivisina. Sekin on niin onnenkauppaa millainen jonkun ryhmän dynamiikka sattuu olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Hyvin usein näissä keskusteluissa kehoitetaan hakeutumaan samanlaisten seuraan kuin mitä itsekin on. Silloin ei tunne niin helposti olevansa jonkin yksittäisen ominaisuutensa vuoksi erilainen kuin kaikki muut. Omasta elämästäni esimerkkinä, että kun aikoinaan synnytin vammaisen lapsen, tunsin olevani erilainen kuin muut alueen äidit ja äititapaamisissa ulkopuolinen. Mutta kun liityin lapseni vammaan liittyvään vammaisryhmään, siellä olikin paljon äitejä, joiden lapsilla oli sama tai lähes samanlainen vamma. En ollutkaan enää erilainen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. 

Mutta sinä oletkin normaali, eikä sinulle ole erityisen tärkeää olla erityinen. Sinun neuvosi on hyvä, mutta ei taatusti kelpaa. Siinä kun puhutaan muustakin kun sinun tarpeistasi, puhutaan aidosti muista ja heidän tunteistaan, jotka  eivät erityistä kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

Minusta taas tuntuu että täällä on monilla kommentoijilla jotenkin paljon pakottavampi tarve kokea itsensä erityiseksi (miksi muuten sekoitatte sanan erilainen ja erityinen?) kuin minulla ja sen takia provosoituvat noin voimakkaasti(?) kun käytän sanaa erilainen.

AP

"Yksinäisyys aiheuttaa suunnatonta itsekeskeisyyttä

niin kuin tuskakin

eikä sitä voi välttää.

Se on ehkä viimeinen vaatimaton yritys pysyä koossa."

-Eeva Kilpi-

Nyt en jaksa lukea koko ketjua, että oletko ap kertonut, miksi käyt terapiassa. Eli juontuvatko vaikeutesi esim. ihan lapsuudesta asti?

Minä koen hyvin paljon samoja tuntemuksia kuin sinäkin, yksinäisyyttä ja masennusta. Että en kuulu mihinkään joukkoon, vaikka miten yrittäisin hakeutua toisten seuraan.

Voin muistaa nämä tunteet alkaneiksi jo 2-vuotiaasta eli siitä asti kuin minulla ylipäänsä on muistoja. Jouduin kasvamaan laiminlyötynä ja kaltoinkohdeltuna. Omalta kohdaltani ajattelen, että nuo vauriot ovat niin suuret ja syvät, että tulen tuntemaan itseni erilaiseksi kuin toiset lopun elämääni.

"Uniikki lumihiutale blääh blääh" -lällätykset satuttivat alkuun hirvittävästi. Enää en välitä. Tiedänhän hyvin, että kokemani asiat ovat kamalia, harvinaisia, mikseipä uniikkejakin.

Keskusteluterapia on helpottanut vähän. Mutta kun tarpeeksi on säpäleinä, ei siitä kelpoa saa enää millään konstilla.

Eli mitä yritän sanoa? Ikävä kyllä taidan olla sitä mieltä, että jos yksinäisyys, erillisyyden tunne ja tuska ovat "pesiytyneet" sinuun kovin varhain ja kovin syvälle, saatat hyvinkin joutua elämään niiden kanssa koko loppuelämäsi.

Pyri silti välttämään kyynistymistä. Huomaa, milloin jollakin toisella on vielä pahempi olo kuin sinulla ja pyri olemaan avuksi. Pyri löytämään asioita, jotka auttavat sinua unohtamaan itsesi. Vaikka et löytäisi ystäviä, voit löytää tarkoituksellisuuden tunteen. Se karkoittaa masennusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Hyvin usein näissä keskusteluissa kehoitetaan hakeutumaan samanlaisten seuraan kuin mitä itsekin on. Silloin ei tunne niin helposti olevansa jonkin yksittäisen ominaisuutensa vuoksi erilainen kuin kaikki muut. Omasta elämästäni esimerkkinä, että kun aikoinaan synnytin vammaisen lapsen, tunsin olevani erilainen kuin muut alueen äidit ja äititapaamisissa ulkopuolinen. Mutta kun liityin lapseni vammaan liittyvään vammaisryhmään, siellä olikin paljon äitejä, joiden lapsilla oli sama tai lähes samanlainen vamma. En ollutkaan enää erilainen enkä tuntenut oloani ulkopuoliseksi. 

Itse olen käynyt jossain vertaistukiryhmissä ja kokenut ne hyvin negatiivisina. Sekin on niin onnenkauppaa millainen jonkun ryhmän dynamiikka sattuu olemaan.

Toki on onnenkauppaa, mutta niissä voi tutustua muihin samanlaisiin ja vaikka tavata jotain kiinnostavaa tyyppiä vertaistukiryhmän ulkopuolella. Voi myös miettiä, mikä saa tuntumaan negatiiviselta ja voiko olla niin, että muiden kuin samanlaisten seurassa saakin jonkun muun tuntemaan seuran negatiivisena. ts miettiä, tuntuuko tuosta toisesta siltä, että minä olenkin jonkinlainen  "ankeuttaja" ja siksi hän ei viihdy minun seurassani, vaikka minä kyllä viihtyisin hänen seurassaan. Ja jos näin on, miettiä, voinko tehdä asialle jotain vai onko kyseessä vain minun ominaisuuteni, jolle en mahda mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on vain hyväksyttävä, että tuo toinen ihminen ei pidä minun seuraani mukavana ja koitettava tutustua johonkin sellaiseen, joka pitää. 

Yksi asia olisi hyvä muistaa myös. Ihmisillä, joilla vaikuttaa olevan paljon sosiaalista kanssakäymistä ja joiden on suhteellisen luontevaa olla muiden kanssa tekemisissä, on varsin usein ne oikeat ystävät ihan jossain muualla kuin juuri siinä tilanteessa. Työkavereitaan tapaa päivittäin, harrastuskavereitaan viikottain jne, mutta oikeita ystäviään saattaa tavata paljon harvemmin. Ystävät kun eivät aina ole samassa työpaikassa eivätkä harrasta samaa asiaa ainakaan samassa paikassa. Tavallaan on eräänlainen "optinen harha", että jollain olisi ihan hirveän paljon ystäviä ja kavereita. Joku saattaa käydä paikallisessa äitikahvilassa ja siellä rupatella muiden kanssa, mutta ei koskaan tapaa heitä äitikahvilan ulkopuolella kuin korkeintaan tulee kadulla vastaan tai osuu samaan aikaan samaan lähikauppaan. Tällaisen äidin ystävät saattavat olla päivisin töissä ja hän tapaa ystäviään ihan muulloin kuin arkisin keskellä päivää ja ihan muualla kuin äitikahviloissa. Kaikkien ihmissuhteiden ei tarvitse olla erityisiä ja merkityksellisiä vaan monille riittää ihan vaan hauska seurakin silloin, kun on mieluummin seurassa kuin yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

En viitsi kommentoida moniin näistä häröilyistä mitään, mutta tämä rupesi jotenkin naurattamaan, kun käytit sanoja joilla olin omassa tekstissä itse kuvaillut itseäni ikään kuin omina havaintoinasi minusta.

AP