Lue keskustelun säännöt.
Kuinka yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta voi parantua?
16.10.2018 |
Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).
Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.
En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.
Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.
Kommentit (179)
Ja se, että kokee itsensä erilaiseksi, voi tulla ihan pienistä asioista. Minulla esimerkiksi on jäänyt kai ikuisesti mieleen vuodet, jolloin hoidin lapsiani kotona. Aina, siis joka hiton kerta, elämässäni oli jotain joka aiheutti joko hienovaraista kulmakarvojen kohottelua tai sitten ihan suoraan kommenttia:
Ei meillä vaan olisi varaa! Käydä lomalla kerran vuodessa, ja kun tehtiin keittiöremontti.
Onhan se kiva kun on omaa aikaa... Kun minulla oli harrastus jossa kävin ja kun mies joskus otti lapset ja meni vanhemmilleen yöksi ilman minua.
Miten sun mies suostuu tuollaiseen? Kun kävin iltakoulua vuoden verran saadakseni tehtyä loppuun ajat sitten kesken jääneen lukion.
Joo, toiset ne vaan jaksaa. Kun vein lapsia uimahalliin ja kerhoon ja tapahtumiin, ja kun kävin juoksemassa että kuntoni kohoaisi synnytysten jälkeen.
Ja niin edelleen. Pahinta oli, jos aloin ääneen pohtia vähän syvällisemmin jotakin, tai tiesin jostain jotakin. "Mistä säkin tiedät, mä en jaksa pohtia tällaisia, miten joku jaksaa lukea niin paljon, en mä vaan". Ja kun en tiennyt jotakin, niin sekään ei ollut hyvä. Kun lapset ja minä itse oli puettu nätisti, se ei ollut hyvä. Siis yhtään mikään ei ollut hyvä, ja aina jäin ulkopuolelle muiden jutuista. Yleensä se tuntui olevan raha. Ja tiedän, että jos olisin jotenkin leuhkinut tai kysellyt samalla tavalla kuin muut, mutta toisinpäin, että eikö teillä muka ole varaa uusia keittiötä? Mutta kun en ole sellainen. Olen harkitsevainen, rauhallinen, huumorintajuinen.
Kyllä siinä alkoi tulla olo, että on erilainen. Kun mikään kiinnostuksen kohde ei koskaan kohdannut, mikään ei ikinä ollut täysin samalla tavalla kuin muilla äideillä. Myöhemmin olen saanut kavereita, joiden kanssa tehdä asioita, vaikka en niin koe mihinkään edelleen kuuluvani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Vierailija kirjoitti:
Ja se, että kokee itsensä erilaiseksi, voi tulla ihan pienistä asioista. Minulla esimerkiksi on jäänyt kai ikuisesti mieleen vuodet, jolloin hoidin lapsiani kotona. Aina, siis joka hiton kerta, elämässäni oli jotain joka aiheutti joko hienovaraista kulmakarvojen kohottelua tai sitten ihan suoraan kommenttia:
Ei meillä vaan olisi varaa! Käydä lomalla kerran vuodessa, ja kun tehtiin keittiöremontti.
Onhan se kiva kun on omaa aikaa... Kun minulla oli harrastus jossa kävin ja kun mies joskus otti lapset ja meni vanhemmilleen yöksi ilman minua.
Miten sun mies suostuu tuollaiseen? Kun kävin iltakoulua vuoden verran saadakseni tehtyä loppuun ajat sitten kesken jääneen lukion.
Joo, toiset ne vaan jaksaa. Kun vein lapsia uimahalliin ja kerhoon ja tapahtumiin, ja kun kävin juoksemassa että kuntoni kohoaisi synnytysten jälkeen.
Ja niin edelleen. Pahinta oli, jos aloin ääneen pohtia vähän syvällisemmin jotakin, tai tiesin jostain jotakin. "Mistä säkin tiedät, mä en jaksa pohtia tällaisia, miten joku jaksaa lukea niin paljon, en mä vaan". Ja kun en tiennyt jotakin, niin sekään ei ollut hyvä. Kun lapset ja minä itse oli puettu nätisti, se ei ollut hyvä. Siis yhtään mikään ei ollut hyvä, ja aina jäin ulkopuolelle muiden jutuista. Yleensä se tuntui olevan raha. Ja tiedän, että jos olisin jotenkin leuhkinut tai kysellyt samalla tavalla kuin muut, mutta toisinpäin, että eikö teillä muka ole varaa uusia keittiötä? Mutta kun en ole sellainen. Olen harkitsevainen, rauhallinen, huumorintajuinen.
Kyllä siinä alkoi tulla olo, että on erilainen. Kun mikään kiinnostuksen kohde ei koskaan kohdannut, mikään ei ikinä ollut täysin samalla tavalla kuin muilla äideillä. Myöhemmin olen saanut kavereita, joiden kanssa tehdä asioita, vaikka en niin koe mihinkään edelleen kuuluvani.
Totta, ulkopuolisuuden tunne seuraa helposti mukana koko elämän. Niin myös minulla lapsuudenperheen peruina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
Jatkan vielä sen verran, että koin usein, ettei ne minun positiiviset asiat elämässä aiheuttaneet muissa mitään kanssaelämisen reaktioita. Aloin kokea, että harva oikeasti on kovin positiivinen ihminen tai sellainen, joka kykenisi sanomaan toiselle että hei kiva, mukavaa reissua.
Enkä väitä, että olen joku superrikas keskellä lähiöitä, vaan omasta mielestäni tavallisesti toimeentuleva tavallisella asuinalueella. Usein koin, että toisilla oli paljon hyvää elämässään, mutta jos heille kertoi jotain hyvää omasta elämästään, vastassa oli juuri tuota kulmakarvojen kohoamista tai kommentteja, joita en itse koskaan sano kenellekään.
Ja olen minäkin kateellinen muille. Meillä ei esimerkiksi miehen kanssa ole juuri tukiverkkoja, mutta en iki maailmassa sanoisi kenellekään, että hyvähän se teidän on, kun saatte lapsen hoitoon aina kun haluatte. Tämäkin lisää sitä omaa erilaisuuden tunnettani, että koen, että olenko ainoa (en ole, tiedän), joka yrittäisi sanoa toiselle että mahtavaa, kerro millainen keittiö teille tulee? Tai että hei, ihanaa viikonloppua, kiva kun saatte olla kaksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
En enkä missään niin sanonutkaan. Sanoin vain, että voi olla vaikea löytää sellaista ihmistä, joka on valmis ottamaan vastuulleen toisen ihmisen paranemisen ja myös huolehtimaan, ettei tämä sairastu uudelleen. Ihmiset joutuvat muuttamaan ihan jo työnkin perässä tai silloin, kun perhekoko kasvaa ja tarvitaan isompi asunto. Tai kun löytyykin puoliso, joka asuu toisella puolella maata. Ei välttämättä ole mahdollista asua enää samassa paikassa. Lisäksi parisuhde ja lapset vievät aikaa ja yhteydenpito väkisinkin vähenee ja se taas voi aiheuttaa toiselle lisääntyvää yksinäisyydentunnetta ja yksinäisyydestä aiheutuva masennus pikkuhiljaa palaa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Melkoisen itsekäs näkemys, kuka ihme ja miksi haluaisi tämmöisen "ystävän"? Joka olisi paitsi ihmeparantaja, niin myös tukihenkilö ja elämän sisältö.
Mitä tämmöisellä äärimmäisen vaativalla ihmisellä olisi antaa takaisin sille "ystävälleen"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Mutta kertooko ap tai kukaan muukaan yksinäinen toisille, että hei, olen sitten yksinäinen, paranna minut. Toivottavasti pidätte muut yksinäiset sen visusti omana tietonanne, sillä ihmiset näköjään ahdistuvat aika helposti.
En usko, että monikaan yksinäinen odottaa että eteen tulee ihminen joka parantaa kaiken. Vaan toivoo, että tulisi ihminen tai kaksi, jotka sillä normaalilla kaveruudella auttaisivat eheytymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
Minä olen tullut tuohon johtopäätökseen. Teen hyväntekeväisyyttä erikseen, en ryhdy kenenkään "ystäväksi" kun ystävällä tarkoitetaan tukihenkilöä ja ripustautumisen kohdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
En enkä missään niin sanonutkaan. Sanoin vain, että voi olla vaikea löytää sellaista ihmistä, joka on valmis ottamaan vastuulleen toisen ihmisen paranemisen ja myös huolehtimaan, ettei tämä sairastu uudelleen. Ihmiset joutuvat muuttamaan ihan jo työnkin perässä tai silloin, kun perhekoko kasvaa ja tarvitaan isompi asunto. Tai kun löytyykin puoliso, joka asuu toisella puolella maata. Ei välttämättä ole mahdollista asua enää samassa paikassa. Lisäksi parisuhde ja lapset vievät aikaa ja yhteydenpito väkisinkin vähenee ja se taas voi aiheuttaa toiselle lisääntyvää yksinäisyydentunnetta ja yksinäisyydestä aiheutuva masennus pikkuhiljaa palaa takaisin.
Selittelet vain itsellesi miksi sinun on parasta pysyä erossa yksinäisistä ihmisistä. Tuo on pelkästään sinun sisäistä puhettasi, yksinäisen ihmisen kanssa tuolla ei ole mitään tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä sen verran, että koin usein, ettei ne minun positiiviset asiat elämässä aiheuttaneet muissa mitään kanssaelämisen reaktioita. Aloin kokea, että harva oikeasti on kovin positiivinen ihminen tai sellainen, joka kykenisi sanomaan toiselle että hei kiva, mukavaa reissua.
Enkä väitä, että olen joku superrikas keskellä lähiöitä, vaan omasta mielestäni tavallisesti toimeentuleva tavallisella asuinalueella. Usein koin, että toisilla oli paljon hyvää elämässään, mutta jos heille kertoi jotain hyvää omasta elämästään, vastassa oli juuri tuota kulmakarvojen kohoamista tai kommentteja, joita en itse koskaan sano kenellekään.
Ja olen minäkin kateellinen muille. Meillä ei esimerkiksi miehen kanssa ole juuri tukiverkkoja, mutta en iki maailmassa sanoisi kenellekään, että hyvähän se teidän on, kun saatte lapsen hoitoon aina kun haluatte. Tämäkin lisää sitä omaa erilaisuuden tunnettani, että koen, että olenko ainoa (en ole, tiedän), joka yrittäisi sanoa toiselle että mahtavaa, kerro millainen keittiö teille tulee? Tai että hei, ihanaa viikonloppua, kiva kun saatte olla kaksin.
Minun ystäväni ei ole onnellinen siitä, että minulla menee elämässäni hyvin. Hän kritisoi minua siitä, että "elän massan mukana". Tuntuu ikävältä, että yhteiset tapaamisemme ovat pelkkää negatiivisuudessa vellomista. Toivoisin ystävän osaavan arvostaa minun ratkaisujani, mutta hän ei niitä suostu ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
Minä olen tullut tuohon johtopäätökseen. Teen hyväntekeväisyyttä erikseen, en ryhdy kenenkään "ystäväksi" kun ystävällä tarkoitetaan tukihenkilöä ja ripustautumisen kohdetta.
Poistu keskustelusta. Sinulla ei ole tähän mitään myönteistä annettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Ei se joku aloittajaa pelasta.
Sinä et voi sitä tietää. Kun jokin muuttuu, niin kaikki muuttuu.
Kyllä sen voi ihan tarkkaan tietää, joku erityinen ei paranna sairautta.
Ehkä puhumme eri tasoista. Itse ajattelen lähinnä vain tapaamisen, tapaamisten tuomaa energiaa.
Muistanette kirurgin, joka oli entinen linnakundi, erittäin huonoilla teillä. Kerran sairaanhoitaja oikeasti välitti ja silmät kyynelissä kysyi, miksi olet itsesi tällaiseen kuntoon saattanut (mies reuhtoi lepositeissä). Siitä alkoi hänen paraneminen ja uusi elämä. Kirjoitti kokemuksistaan kirjan.
Tästä on kysymys myös.
En ymmärrä m i k s i aina ajatellaan naimisiinmenoa pelastajana.
Tosin alkoholistin v o i parantaa uskoontulo ja rakastuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
En enkä missään niin sanonutkaan. Sanoin vain, että voi olla vaikea löytää sellaista ihmistä, joka on valmis ottamaan vastuulleen toisen ihmisen paranemisen ja myös huolehtimaan, ettei tämä sairastu uudelleen. Ihmiset joutuvat muuttamaan ihan jo työnkin perässä tai silloin, kun perhekoko kasvaa ja tarvitaan isompi asunto. Tai kun löytyykin puoliso, joka asuu toisella puolella maata. Ei välttämättä ole mahdollista asua enää samassa paikassa. Lisäksi parisuhde ja lapset vievät aikaa ja yhteydenpito väkisinkin vähenee ja se taas voi aiheuttaa toiselle lisääntyvää yksinäisyydentunnetta ja yksinäisyydestä aiheutuva masennus pikkuhiljaa palaa takaisin.
Selittelet vain itsellesi miksi sinun on parasta pysyä erossa yksinäisistä ihmisistä. Tuo on pelkästään sinun sisäistä puhettasi, yksinäisen ihmisen kanssa tuolla ei ole mitään tekemistä.
Mä vain keskustelen yleisellä tasolla aloittajan antamasta aiheesta ja vastailen ketjussa olleisiin kommentteihin. En ole puhunut ketjussa yhtään mitään omasta elämästäni.
Liity mielenterveysyhdistykseen. Et ole yksin.
Joo näistä yksinäisyyskeskusteluista te itseänne hyvinä ihmisinä pitävät ja silti "yksinäisiä pitää vältellä, en ihmettele että olet yksin" tyyppisiä kommentteja heittävät voitte mennä harjoittamaan sadismianne jonnekin muualle vaihteeksi.
Minä olen yksinäinen, mutta ei minullekaan kelpaa kuka vain. Enkä ole ripustautuvaa tyyppiä, enkä myöskään kovin helposti vaikutu mistään, tai pidä ketään ihmeellisenä tyyppinä.
Turha siis pelätä, että minäkään kelpuuttaisin elämääni ihmistä, joka pitää yksinäisyyttä jotenkin ongelmasena, johonkin riippuvuuteen verrattavissa olevana tilana, joka muka pitäisi toisten parantaa. Ihan sairas ajattelutapa, mutta oletan, että näin ajatteleva ihminen on kiinnostunut eniten omasta navastaan, joten en tykästyisi häneen muutenkaan. Vaikka olen yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
Minä olen tullut tuohon johtopäätökseen. Teen hyväntekeväisyyttä erikseen, en ryhdy kenenkään "ystäväksi" kun ystävällä tarkoitetaan tukihenkilöä ja ripustautumisen kohdetta.
Poistu keskustelusta. Sinulla ei ole tähän mitään myönteistä annettavaa.
Mitä annettavaa sinulla on? Esität vaan vaatimuksia.
Vaikka kuinka harmittaa, maailmaa et voi muuttaa vastaamaan sinun vaatimuksiasi, ei tule seuraavankaan 30 v aikana sitä ihmepelastajaa, vaikka kuinka vaadit.
Sinä olet sitä yksinäisten enemmistöä, joka suuttuu, kun heille muistuttaa että ystävyys on vastavuoroista. Että homma ei yhtään etene tuolla "mitä minä tarvitsen" -linjalla, ellei vieressä koko ajan kulje se ajatus, että mitä se "ystävä" sinulta saisi, saman verran. Kun tarjolla tuntuu olevan silkkaa sinun tukemistasi ja pelastamistasi, saamatta itse mitään takaisin. Kuka tuohon lähtisi, ja miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap voi ihan vapaasti pitää itseään erilaisempana kuin muut. Sitten vain tiedostaa, että se erilaisuuden korostaminen toimii ihmiskarkottimena. Kun kärsii yksinäisyydestä, niin ei varmaan kannattaisi käyttää ihmiskarkotinta.
Tuskin ap kaikkien kanssa haluaakaan kaveerata, vaan olla merkityksellinen jollekin itselleen tärkeälle ihmiselle. Tätähän moni ihminen toivoo?
Tämä on s e y d i n.
Löytää j o k u.Tällaisessa tapauksessa vaan sen jonkun löytäminen voi olla vaikeaa, koska se joku saa niskoilleen valtavan urakan ja vastuun, velvollisuuksia ja niistä aiheutuvaa syyllisyyden tunnetta, jos ei ehdikään olla sellainen kuin toinen tarvitsisi. Vähän sama kuin jos on iäkkäiden ja paljon apua tarvitsevien vanhempiensa ainoa lapsi. Tämän lapsen harteilla on vanhempiensa hyvinvointi ja pärjääminen. Jos taas hänellä on sisaruksia, jotka myös osallistuvat vanhempien auttamiseen, yhden lapsen osalla taakka on kevyempi.
Vuosikausia keskusteluja seuranneena voin todeta, että ei ne yksinäiset ole ainoita ihmisiä, joilla on kovat vaatimukset toisten suhteen. Mm. vauvan saava joutuu aikamoiseen tilanteeseen, kun voi olla montakin lapsetonta ystävää vaatimassa samaa vanhaa spontaaniutta, samoja puheenaiheita kuin aina ennenkin. Miten monta kertaa olenkaan lukenut, että "minua ei kiinnosta kuunnella kun toinen puhuu lapsestaan, että onko sitä pakko edes mainita?". Ja tilanteita on muitakin, joissa jo ystäviä omaavilla on isot vaatimukset siitä, että saako toinen muuttua vai pitäisikö hänen kenties muuttua, että kelpaisi vielä elämään mukaan.
Ja sitä paitsi, en näitä yksinäisyysketjua lukeneena ole nähnyt kovin isoa vaatimuslistaa. Toivotaan, että olisi samoja kiinnostuksen kohteita, ja se tulkitaan siten, että kaikki pitäisi olla samanlaista. Toivotaan, että joku ehtisi kerran viikossa lenkille, ja se tulkitaan niin, että on pakko lenkkeillä sen yhden ihmisen kanssa kerran viikossa loppu elämä. Joku toivoo, että olisi jollekin tärkeä, ja tulkinta tästä on, että elämässä ei saisi olla ketään muuta kuin tämä yksinäinen.
Melkein tekisi mieli vetää mutkat suoriksi ja todeta, että ne keillä on kavereita, eivät itse asiassa ole kovin älykkäitä tai uniikkeja, vaan sellaisia laumasieluja, joita vähän pelottaa kaikki erilainen. Ja ne, jotka pohtivat asioita syvällisemmin arjessaan, saattavat jäädä ilman seuraa koska heidän kaltaisiaan on vähemmän = vaikea kohdata.
Tuo edellinen kommenttini oli aloittajan tapaisesta tilanteesta. Jos masennuksen syy on yksinäisyys ja sitten pitäisi tulla Joku, joka poistaa yksinäisyyden ja siten masennus paranee, tässä on aikamoinen vastuu. Jos syystä tai toisesta ei voikaan enää pitää riittävän paljon yhteyttä (joutuu esimerkiksi muuttamaan, sairastuu, menee naimisiin ja saa lapsia tms), toisen yksinäisyys palaa ja siten palaa myös yksinäisyydestä johtuva masennus. Mikäli ap:llä olisi useampi ystävä ja muutamia kavereita, ei yhden ystävän muutto toiselle puolelle maata tai vaikka maapalloakin tekisi ap:stä jälleen yksinäistä ja masentunutta, koska hänellä olisi muitakin ystäviä ja kavereita. Jos siis on toisen ihmisen sairaudelle ainoa lääke, niin poistuminen tämän ihmisen elämästä on sama kuin ottaisit sairaalta hänen lääkkeensä pois. Ihmiset, joilla on useampia ystäviä ja kavereita, eivät ole riippuvaisia yhdestä ihmisestä. Tätä tarkoitin aiemmalla kommentillani.
Oletko siis sitä mieltä, että yksinäisiä olisi syytä systemaattisesti karttaa kokonaan?
Minä olen tullut tuohon johtopäätökseen. Teen hyväntekeväisyyttä erikseen, en ryhdy kenenkään "ystäväksi" kun ystävällä tarkoitetaan tukihenkilöä ja ripustautumisen kohdetta.
Poistu keskustelusta. Sinulla ei ole tähän mitään myönteistä annettavaa.
Mitä annettavaa sinulla on? Esität vaan vaatimuksia.
Vaikka kuinka harmittaa, maailmaa et voi muuttaa vastaamaan sinun vaatimuksiasi, ei tule seuraavankaan 30 v aikana sitä ihmepelastajaa, vaikka kuinka vaadit.
Sinä olet sitä yksinäisten enemmistöä, joka suuttuu, kun heille muistuttaa että ystävyys on vastavuoroista. Että homma ei yhtään etene tuolla "mitä minä tarvitsen" -linjalla, ellei vieressä koko ajan kulje se ajatus, että mitä se "ystävä" sinulta saisi, saman verran. Kun tarjolla tuntuu olevan silkkaa sinun tukemistasi ja pelastamistasi, saamatta itse mitään takaisin. Kuka tuohon lähtisi, ja miksi.
Sinä et osaa muuta kuin ilkeillä. Et selvästikään voi hyvin. En ole tässä millään tavalla kommentoinut omia käsityksiäni ystävyydestä tai edes sitä olenko yksinäinen.
Minä myös olen niin omituinen naikkonen, että en kovin helposti löydä ystävää, jolle voisi jakaa aivan kaiken. Asiaa ei ainakaan auta se, että olen introvertti, enkä lähtökohtaisesti viihdy bileissä, tykkää juomisesta tms, vaikka en tosikko olekaan. Olen hyvin mielikuvituksekas ja lapsenomainen ja tykkään myös käyttää mielikuvitustani lapsekkaasti, mutta toisaalta olen myös teoreettisella ja matemaattisella tasolla suht älykäs (testattu äo 19-vuotiaana 135, sen jälkeen en ole testeihin mennyt), eli on hankalaa löytää ihmisiä, jotka ymmärtäisivät tämmöisen höpinöitä kokonaisuudessaan ja joiden kanssa voisi samaistua edes joiltain osin.
Rakastan filosofista pohdiskelua ja lukemista ja haluaisin jatkaa alallani opintoja tohtoriksi. Olen siis oikeustieteilijä. En innostu rutiinityöelämästä, ajatuksesta "aloilleen asettumisesta", naimisiinmenosta tai lapsien hankkimisesta, joten olen sikälikin monien ikäisteni kanssa eri elämäntilanteessa, koska tässä iässä majoriteetti kai alkaa miettimään vakiintumista ja perhettä ja asuntolainoja ja työpaikkoja. Tuntuu, että olen aivan eri maailmasta esimerkiksi sellaisten kollegojen kanssa, joilla jo opintoaikana on mies ja lapsia. Etsin vielä itsekin hieman itseäni, tuntuu, etten halua jumiin arkirutiineihin kotiin enkä toisaalta myöskään itsenäiseksi uraohjukseksi. Ihanne olisi vain opiskella ikuisesti.
Toisaalta puran luovuuttani leikkimällä ja kirjoittamalla. Olen kirjoittanut 4 romaania, yhtäkään en ole lähettänyt mihinkään, mutta olenpahan vain väkertänyt. En koskaan osannut päästää irti lapsuuden legoleikeistä. Jatkoin teininä pienempien sisarusten kanssa, myöhemmin kun pienempiäkään ei enää kiinnostanut, niin jatkoin yksin. Kun muutin kotoa, otin legot mukaan opiskelijakämppääni, ja niitä oli siis toistakymmentä laatikkoa. Kehittelen hahmoille kokonaisia tarinoita joiden leikkiminen vie vuosia, yhteiskuntahistorioita, sosiaalisia konflikteja ynnä muita, mutta leikkimistä se on yhä. Toisaalta barbieista tms minäkään en sentään perusta, legoissa on se luomisen ja suunnittelemisen mahdollisuus.