Kuinka yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta voi parantua?

Vierailija kirjoitti:

"Yksinäisyys aiheuttaa suunnatonta itsekeskeisyyttä

niin kuin tuskakin

eikä sitä voi välttää.

Se on ehkä viimeinen vaatimaton yritys pysyä koossa."

-Eeva Kilpi-

Nyt en jaksa lukea koko ketjua, että oletko ap kertonut, miksi käyt terapiassa. Eli juontuvatko vaikeutesi esim. ihan lapsuudesta asti?

Minä koen hyvin paljon samoja tuntemuksia kuin sinäkin, yksinäisyyttä ja masennusta. Että en kuulu mihinkään joukkoon, vaikka miten yrittäisin hakeutua toisten seuraan.

Voin muistaa nämä tunteet alkaneiksi jo 2-vuotiaasta eli siitä asti kuin minulla ylipäänsä on muistoja. Jouduin kasvamaan laiminlyötynä ja kaltoinkohdeltuna. Omalta kohdaltani ajattelen, että nuo vauriot ovat niin suuret ja syvät, että tulen tuntemaan itseni erilaiseksi kuin toiset lopun elämääni.

"Uniikki lumihiutale blääh blääh" -lällätykset satuttivat alkuun hirvittävästi. Enää en välitä. Tiedänhän hyvin, että kokemani asiat ovat kamalia, harvinaisia, mikseipä uniikkejakin.

Keskusteluterapia on helpottanut vähän. Mutta kun tarpeeksi on säpäleinä, ei siitä kelpoa saa enää millään konstilla.

Eli mitä yritän sanoa? Ikävä kyllä taidan olla sitä mieltä, että jos yksinäisyys, erillisyyden tunne ja tuska ovat "pesiytyneet" sinuun kovin varhain ja kovin syvälle, saatat hyvinkin joutua elämään niiden kanssa koko loppuelämäsi.

Pyri silti välttämään kyynistymistä. Huomaa, milloin jollakin toisella on vielä pahempi olo kuin sinulla ja pyri olemaan avuksi. Pyri löytämään asioita, jotka auttavat sinua unohtamaan itsesi. Vaikka et löytäisi ystäviä, voit löytää tarkoituksellisuuden tunteen. Se karkoittaa masennusta.

Tämä oli hyvä kommentti. Itse olen muiden reaktioiden pelossa yrittänyt ylikompensoida traumojani esittämällä kuin niitä ei olisikaan. Toimihan se jonkun aikaa, mutta jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi, että olisi melko nopeasti lyönyt kortit pöytään ja katsonut miten käy. Kun ei näin toiminut (liian tottuneena ihmisten hyvin loukkaaviinkin reaktioihin, kun puhuu kokemuksistaan), niin sitten ne selvisivät toiselle ikävästi yllättävän paniikkikohtauksen myötä eikä myötätuntoa silloin oikein löytynyt.

Se vain on niin, että jos toinen hyväksyy sinut vain hyvin ehdollisesti (ainoastaan iloisena, pärjäävänä jne.), niin se ei muutu vaikka olisitte olleet pitkäänkin tekemisissä. Olisi ihanaa, jos jokaisella olisi paljon hyviä ja läheisiä ystäviä. Valitettavasti vain läheskään kaikki eivät sovi toisilleen ja siksi niitä kivoja ystäviä joutuu etsimään monesti pitkän aikaa. Elämä voi johdattaa ihmiset erilleen, joten tietyllä tavalla koko elämän ajan pitää olla valmis etsimään seuraa itselleen uusista ihmisistä, niin vaikealta kuin se välillä tuntuukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Minäkään en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa ja ihmiset, joiden kanssa synkkaa hyvin, ovat vähemmistö. Siitä huolimatta pidän itseäni erittäin tavallisena, koska tuo on hyvin tavallista ihan kaikkien keskuudessa. Harvinaisempaa on, että synkkaisi hyvin monien kanssa ja monen kanssa ystävystyisi kovin syvällisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Mitä sinä sitten annat muille? Kerro ihan konkreettisesti, miten sinä olet hyvä ystävä. Tekstiensä perusteela moni tässä ketjussa vaikuttaa olevan ihan jotain muuta, kuin mukavia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Kiinnostaa kuulla vastauksesi miten kuvailet mitä annettavaa sinulla on ystävillesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Tavallisesti ihmiset keskustelevat tällaisista toiveistaan yhdessä ääneen. Ilman kommunikaatiota ei voi tietää miten hyvin käsitykset osuvat yhteen ja mitä pitäisi tehdä, jotta molemmat olisivat tyytyväisiä. Eri ihmiset kun haluavat eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Ainoastaan suomalaisen mielestä erilaisuus = persoonallisuushäiriö, josta pitää parantua. Itse persoonallisuushäiriödiagnoosin omaavana voin sanoa, ettei AP:n tekstissä mikään viittaa mihinkään häiriöön.

Suomessa ihmiset ovat erittäin monotonisia ja samankaltaisia senkin vuoksi, että kaikki erilaisuus, erilaiset tavat ja poikkeavuudet tuomitaan ja ihmiset eristetään helposti. Suomessa on tavallaan yleinen päätös, miten tulee ajatella, elää, olla ja jota kaikkien oletetaan noudattavan, muu on hävettävää ja tuomittavaa. Tämä palsta on hyvin räikeä esimerkki siitä. Itse muutin ulkomaille ja on valtava vapauden tunne, kun voi vapaasti olla millainen haluaa, koska kaikki muutkin ovat täällä hyvinkin eksenterisiä, erikoisia ja poikkeavia (asun hyvin kansainvälisessä paikassa, työkavereinani on yli 50 eri kansallisuutta). 

AP:na muuttaisin ulkomaille. Itselleni se on ollut elämäni paras päätös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Niin, meidän maailmassamme on muitakin ihmisiä, joilla on tarpeita ja toivomuksia, ei vain se minä. Mutta ajanhukkaa jauhaa ap:n kanssa, ellei ne kaikki vuodet terapiassa ole saaneet häntä huomaamaan ettei maailma pyöri hänen ja hänen mielenterveytensä tarpeiden mukaan, ei se keskustelupalstallakaan tule hänelle avautumaan.

Kai se on jokin lapsuuden vaihe johon aloittajan kaltaiset ovat jääneet. Jokainen vauva arvelee maailman pyörivän hänen tarpeidensa mukaan, sitten lapsuudessa opitaan ettei se menekään niin.

Osa ei sitten pysty tuosta kehittymään, on edelleen vain ne minun tarpeeni, muista viis. Ihmiset tekevät viisaasti, kun pysyvät kaukana noin ajattelevasta, tuollainen ei ymmärrä ystävyydestä edes perusasioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Tavallisesti ihmiset keskustelevat tällaisista toiveistaan yhdessä ääneen. Ilman kommunikaatiota ei voi tietää miten hyvin käsitykset osuvat yhteen ja mitä pitäisi tehdä, jotta molemmat olisivat tyytyväisiä. Eri ihmiset kun haluavat eri asioita.

No eivät keskustele, ei ystävyys ala millään listojen vertaamisella, koskaan. Minkä tietää jokainen, jolla on ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Niin, meidän maailmassamme on muitakin ihmisiä, joilla on tarpeita ja toivomuksia, ei vain se minä. Mutta ajanhukkaa jauhaa ap:n kanssa, ellei ne kaikki vuodet terapiassa ole saaneet häntä huomaamaan ettei maailma pyöri hänen ja hänen mielenterveytensä tarpeiden mukaan, ei se keskustelupalstallakaan tule hänelle avautumaan.

Kai se on jokin lapsuuden vaihe johon aloittajan kaltaiset ovat jääneet. Jokainen vauva arvelee maailman pyörivän hänen tarpeidensa mukaan, sitten lapsuudessa opitaan ettei se menekään niin.

Osa ei sitten pysty tuosta kehittymään, on edelleen vain ne minun tarpeeni, muista viis. Ihmiset tekevät viisaasti, kun pysyvät kaukana noin ajattelevasta, tuollainen ei ymmärrä ystävyydestä edes perusasioita.

Kerrohan miten sinusta tuli noin ilkeä? Hyvin vaikea uskoa kirjoituksesi perusteella, että juuri sinä olisit erityisen lämminhenkinen ja välittävä ystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vahvasti omanlaatuinen olet jos olet tutustunut yli 200 ihmisteen ja yksikään näistä ei ole johtanut edes jonkunasteen kaveri suhteeksi? Ihmettelen tätä vahvasti. 

Mikä ajaa nämä ystävyysuhteet pois? Katkaisetko itse välit näihin ihmisiin jos ei tule sellaista oloa että jes, tämä on mun uusi paras kaveri? 

En tiedä. Omasta mielestäni olen vain hieman omalaatuinen, mutta ehkä muiden mielestä sitten enemmän. Tai sitten asiaan vaikuttaa jokin muu seikka. Tiedän myös että saatan olla torjuva ja jarrutteleva, mutta tuo riippuu paljon ihmisestä. En myöskään osaa tehdä luontevaa tuttavuutta, jos minulla ei ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita toisen kanssa tai ellei toinen sitten ota keskustelussa hyvin vetävää roolia, jolloin voin enempi kommentoida. Mutta siis en kykene sellaiseen että höpisisin itseäni kiinnostavia asioita ihmiselle jota juttu ei näytä kummemmin kiinnostavan.

Sillä tavalla kyllä olen varmasti myös erilainen, että yksinäisyys on vienyt ajatuksiani eri raiteille "normaalista". Olen esim. varmasti jäsennellysti miettinyt ihmisen kasvua ja kehitystä ja muita psykologisia juttuja 100X enemmän kuin keskivertoihminen. En tiedä miten selittää, mutta tuntuu että aivojen asioiden painotusalueet ovat monesti aivan erilaiset. En tiedä miten tuota normalisoida viettämättä 10 vuotta jatkuvasti sosiaalista elämää "normaaleiden" ihmisten kanssa. Olen myös (aikaisemmin ehkä vielä enemmän ollut) sen verran kiinnostunut tietyistä asioista, että monesti noin kiinnostuneet ihmiset hakeutuvat esim. opiskelemaan kyseistä alaa tai jollain lailla kiinnittyvät siihen konkreettisemmin, mutta se ei ole istunut elämääni.

Monesti ihmiset sanovat ettei esim. eri kiinnostuksenkohteilla ole niin väliä, mutta minun tapani elää elämää on niin kiteytynyt näiden omien juttujeni ympärille, että tuntuu että jos ei yhteistä säveltä löydy niistä, niin ei meillä sitten ole oikein mitään puhuttavaa.

Hei ap, tämä kuullostaa kovin tutulta, lähes kaikki mainitsemasi asiat. Itse olen erityisherkkä introvertti. Ja koen tosiaan että on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä elämään. Aina välillä tapaa jotain ihmisiä joiden kanssa synkkaa, mutta se kestää vaan jonkin aikaa, kunnes elämäntilanteet muuttuu ja välit etääntyy, yleensä se ihminen etääntyy minusta, minkä ymmärrän kyllä, jos on vaikka kiire jne, mutta tuntuu erittäin ikävältä, yksinäisyys vaivaa. On mulla pari ystävää, mutta ne ehtii näkemään aika harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Niin, meidän maailmassamme on muitakin ihmisiä, joilla on tarpeita ja toivomuksia, ei vain se minä. Mutta ajanhukkaa jauhaa ap:n kanssa, ellei ne kaikki vuodet terapiassa ole saaneet häntä huomaamaan ettei maailma pyöri hänen ja hänen mielenterveytensä tarpeiden mukaan, ei se keskustelupalstallakaan tule hänelle avautumaan.

Kai se on jokin lapsuuden vaihe johon aloittajan kaltaiset ovat jääneet. Jokainen vauva arvelee maailman pyörivän hänen tarpeidensa mukaan, sitten lapsuudessa opitaan ettei se menekään niin.

Osa ei sitten pysty tuosta kehittymään, on edelleen vain ne minun tarpeeni, muista viis. Ihmiset tekevät viisaasti, kun pysyvät kaukana noin ajattelevasta, tuollainen ei ymmärrä ystävyydestä edes perusasioita.

Kerrohan miten sinusta tuli noin ilkeä? Hyvin vaikea uskoa kirjoituksesi perusteella, että juuri sinä olisit erityisen lämminhenkinen ja välittävä ystä.

- ystävä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Mitä sinä sitten annat muille? Kerro ihan konkreettisesti, miten sinä olet hyvä ystävä. Tekstiensä perusteela moni tässä ketjussa vaikuttaa olevan ihan jotain muuta, kuin mukavia ihmisiä. 

No yksi ystävyyssuhteeni on alkanut siten, että ensimmäinen annettava asia mulla oli seura iltalenkille ja koirapuistoon. Niinpä hakeuduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka iltaisin kävivät koirineen yksin lenkillä sekä viikonloppuisin koirapuistossa. Lapseni olivat siihen aikaan vielä sen verran pieniä, että oikein muuta annettavaa mulla ei vielä ollut. Olisin siis esim baariin tms paikkaan tarvinnut lapsenvahdin. Seuraava annettava mulla tälle ihmiselle oli, että tarjouduin ottamaan hänen koiransa hoitoon siksi aikaa, kun hän oli lomareissulla ulkomailla. Kun hän tuli hakemaan koiraansa, istuttiin meillä ja juotiin kahvit. Juteltiin kaikenlaista, mm hänen lomareissustaan. Vähitellen alettiin iltalenkkien ja koirapuistojen lisäksi kahvitella useamminkin. Koska meillä riitti juteltavaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita, hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan syksyllä alkavalle espanjan kurssille. Ja niin tehtiin. Mitä paremmin tutustuttiin, sitä enemmän haluttiin olla toistemme seurassa. Jossain vaiheessa kaveruus syveni ystävyydeksi, alettiin puhua henkilökohtaisemmistakin asioista, tukea toisiamme vaikeampina aikoina sekä antaa ihan käytännön apua toisillemme (esim mulla murtui nilkka, joten hän kävi viemässä koiraani ulos samalla kuin vei omaansa ja kävi mulle ruokakaupassa, minä taas autoin häntä remontoimaan uuden asuntonsa sekä autoin muutossa). Nykyisin ollaan jo käyty kaksisteen lomareissuillakin, koska esikoiseni on jo täysi-ikäinen ja pystyy reissun ajan huolehtimaan sekä minun koirastani ja ystäväni koirasta. Koirat ovat jo vaihtuneet eli eivät ole enää samat koirat kuin silloin, kun ensi kertaa tavattiin.

Eli mitä annan ystävälleni?

- seuraa iltalenkeille ja koirapuistoon

- seuraa kahvitteluun, leffaan yms

- matkaseuraa ulkomaille

- kuuntelua ja myötätuntoa

- käytännön apua mitä erilaisimmissa asioissa

- luotettavuuttta, lojaaliutta ja ystävyyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Kiinnostaa kuulla vastauksesi miten kuvailet mitä annettavaa sinulla on ystävillesi?

Jotakin on, kun hänellä on ystäviä. Sinä et ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen? Mitä annettavaa sinulla on, kun vaatimus on että ystävyyden pitää parantaa sinun mielenterveysongelmasi, eli vaadit todella paljon/mahdottomia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Mitä sinä sitten annat muille? Kerro ihan konkreettisesti, miten sinä olet hyvä ystävä. Tekstiensä perusteela moni tässä ketjussa vaikuttaa olevan ihan jotain muuta, kuin mukavia ihmisiä. 

No yksi ystävyyssuhteeni on alkanut siten, että ensimmäinen annettava asia mulla oli seura iltalenkille ja koirapuistoon. Niinpä hakeuduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka iltaisin kävivät koirineen yksin lenkillä sekä viikonloppuisin koirapuistossa. Lapseni olivat siihen aikaan vielä sen verran pieniä, että oikein muuta annettavaa mulla ei vielä ollut. Olisin siis esim baariin tms paikkaan tarvinnut lapsenvahdin. Seuraava annettava mulla tälle ihmiselle oli, että tarjouduin ottamaan hänen koiransa hoitoon siksi aikaa, kun hän oli lomareissulla ulkomailla. Kun hän tuli hakemaan koiraansa, istuttiin meillä ja juotiin kahvit. Juteltiin kaikenlaista, mm hänen lomareissustaan. Vähitellen alettiin iltalenkkien ja koirapuistojen lisäksi kahvitella useamminkin. Koska meillä riitti juteltavaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita, hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan syksyllä alkavalle espanjan kurssille. Ja niin tehtiin. Mitä paremmin tutustuttiin, sitä enemmän haluttiin olla toistemme seurassa. Jossain vaiheessa kaveruus syveni ystävyydeksi, alettiin puhua henkilökohtaisemmistakin asioista, tukea toisiamme vaikeampina aikoina sekä antaa ihan käytännön apua toisillemme (esim mulla murtui nilkka, joten hän kävi viemässä koiraani ulos samalla kuin vei omaansa ja kävi mulle ruokakaupassa, minä taas autoin häntä remontoimaan uuden asuntonsa sekä autoin muutossa). Nykyisin ollaan jo käyty kaksisteen lomareissuillakin, koska esikoiseni on jo täysi-ikäinen ja pystyy reissun ajan huolehtimaan sekä minun koirastani ja ystäväni koirasta. Koirat ovat jo vaihtuneet eli eivät ole enää samat koirat kuin silloin, kun ensi kertaa tavattiin.

Eli mitä annan ystävälleni?

- seuraa iltalenkeille ja koirapuistoon

- seuraa kahvitteluun, leffaan yms

- matkaseuraa ulkomaille

- kuuntelua ja myötätuntoa

- käytännön apua mitä erilaisimmissa asioissa

- luotettavuuttta, lojaaliutta ja ystävyyttä

Miksi epäilet, ettei ap voisi antaa aivan vastaavia asioita potentiaalisille ystäville?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Minäkään en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa ja ihmiset, joiden kanssa synkkaa hyvin, ovat vähemmistö. Siitä huolimatta pidän itseäni erittäin tavallisena, koska tuo on hyvin tavallista ihan kaikkien keskuudessa. Harvinaisempaa on, että synkkaisi hyvin monien kanssa ja monen kanssa ystävystyisi kovin syvällisesti. 

Jos minä koen itseni erilaiseksi ja ystävystyn samalla tapaa kuin sinä joka koet itsesi tavalliseksi, niin onko sillä sitten enää mitään väliä kokeeko itsensä erilaiseksi vai tavalliseksi? Miksi riidellä siitä erilaisuudesta tai sen kokemisesta? Joku sen asian synnyttää eikä se ole aina halu olla jotenkin uniikki lumihiutale, mikä on muodikas haukkumasana täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Niin, meidän maailmassamme on muitakin ihmisiä, joilla on tarpeita ja toivomuksia, ei vain se minä. Mutta ajanhukkaa jauhaa ap:n kanssa, ellei ne kaikki vuodet terapiassa ole saaneet häntä huomaamaan ettei maailma pyöri hänen ja hänen mielenterveytensä tarpeiden mukaan, ei se keskustelupalstallakaan tule hänelle avautumaan.

Kai se on jokin lapsuuden vaihe johon aloittajan kaltaiset ovat jääneet. Jokainen vauva arvelee maailman pyörivän hänen tarpeidensa mukaan, sitten lapsuudessa opitaan ettei se menekään niin.

Osa ei sitten pysty tuosta kehittymään, on edelleen vain ne minun tarpeeni, muista viis. Ihmiset tekevät viisaasti, kun pysyvät kaukana noin ajattelevasta, tuollainen ei ymmärrä ystävyydestä edes perusasioita.

Kerrohan miten sinusta tuli noin ilkeä? Hyvin vaikea uskoa kirjoituksesi perusteella, että juuri sinä olisit erityisen lämminhenkinen ja välittävä ystä.

Usko mitä haluat, ei ole pois keneltäkään. Mutta voisit vastata mitä saa se ystäväsi, jonka tehtävänä siis on parantaa mielenterveytesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Mitä sinä sitten annat muille? Kerro ihan konkreettisesti, miten sinä olet hyvä ystävä. Tekstiensä perusteela moni tässä ketjussa vaikuttaa olevan ihan jotain muuta, kuin mukavia ihmisiä. 

No yksi ystävyyssuhteeni on alkanut siten, että ensimmäinen annettava asia mulla oli seura iltalenkille ja koirapuistoon. Niinpä hakeuduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka iltaisin kävivät koirineen yksin lenkillä sekä viikonloppuisin koirapuistossa. Lapseni olivat siihen aikaan vielä sen verran pieniä, että oikein muuta annettavaa mulla ei vielä ollut. Olisin siis esim baariin tms paikkaan tarvinnut lapsenvahdin. Seuraava annettava mulla tälle ihmiselle oli, että tarjouduin ottamaan hänen koiransa hoitoon siksi aikaa, kun hän oli lomareissulla ulkomailla. Kun hän tuli hakemaan koiraansa, istuttiin meillä ja juotiin kahvit. Juteltiin kaikenlaista, mm hänen lomareissustaan. Vähitellen alettiin iltalenkkien ja koirapuistojen lisäksi kahvitella useamminkin. Koska meillä riitti juteltavaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita, hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan syksyllä alkavalle espanjan kurssille. Ja niin tehtiin. Mitä paremmin tutustuttiin, sitä enemmän haluttiin olla toistemme seurassa. Jossain vaiheessa kaveruus syveni ystävyydeksi, alettiin puhua henkilökohtaisemmistakin asioista, tukea toisiamme vaikeampina aikoina sekä antaa ihan käytännön apua toisillemme (esim mulla murtui nilkka, joten hän kävi viemässä koiraani ulos samalla kuin vei omaansa ja kävi mulle ruokakaupassa, minä taas autoin häntä remontoimaan uuden asuntonsa sekä autoin muutossa). Nykyisin ollaan jo käyty kaksisteen lomareissuillakin, koska esikoiseni on jo täysi-ikäinen ja pystyy reissun ajan huolehtimaan sekä minun koirastani ja ystäväni koirasta. Koirat ovat jo vaihtuneet eli eivät ole enää samat koirat kuin silloin, kun ensi kertaa tavattiin.

Eli mitä annan ystävälleni?

- seuraa iltalenkeille ja koirapuistoon

- seuraa kahvitteluun, leffaan yms

- matkaseuraa ulkomaille

- kuuntelua ja myötätuntoa

- käytännön apua mitä erilaisimmissa asioissa

- luotettavuuttta, lojaaliutta ja ystävyyttä

Miksi epäilet, ettei ap voisi antaa aivan vastaavia asioita potentiaalisille ystäville?

En ole missään vaiheessa epäillytkään. Vastasin vain minulle esitettyyn kysymykseen. Mutta oikeasti on hyvä miettiä oman elämänsä nykytilannetta ja arvioida, mitä toiselle ihmiselle nyt voisi antaa. Ja sitten miettiä, missä voisi tavata ihmisiä, joilla olisi tarvetta juuri sille asialle. Kissanomistaja tuskin kaipaa seuraa koirapuistoon, joten on paljon todennäköisempää, että koirapuistoseuraa kaipaa koiranomistaja, joka liikkuu koiransa kanssa yksin.