Kuinka yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta voi parantua?

Vierailija kirjoitti:

Jotakin on, kun hänellä on ystäviä. Sinä et ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen? Mitä annettavaa sinulla on, kun vaatimus on että ystävyyden pitää parantaa sinun mielenterveysongelmasi, eli vaadit todella paljon/mahdottomia. 

Miksi ihmiset vastailevat muiden teksteihin ikään kuin olisin kirjoittanut ne? Ja mistä tuo "ystävyyden pitää parantaa mielenterveysongelmani" on vetäisty? Oikeastaan suurin vaatimus mikä minulla on ihmisille on että he ymmärtäisivät puhettani ilman tälläisiä räikeitä virhetulkintoja. Tuossa alempana joku vastaili että hänellä oli annettavana ystävälleen yhteisiä koiralenkkejä. No voin ainakin kertoa että olen antanut ihan samaa asiaa.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Niin, meidän maailmassamme on muitakin ihmisiä, joilla on tarpeita ja toivomuksia, ei vain se minä. Mutta ajanhukkaa jauhaa ap:n kanssa, ellei ne kaikki vuodet terapiassa ole saaneet häntä huomaamaan ettei maailma pyöri hänen ja hänen mielenterveytensä tarpeiden mukaan, ei se keskustelupalstallakaan tule hänelle avautumaan.

Kai se on jokin lapsuuden vaihe johon aloittajan kaltaiset ovat jääneet. Jokainen vauva arvelee maailman pyörivän hänen tarpeidensa mukaan, sitten lapsuudessa opitaan ettei se menekään niin.

Osa ei sitten pysty tuosta kehittymään, on edelleen vain ne minun tarpeeni, muista viis. Ihmiset tekevät viisaasti, kun pysyvät kaukana noin ajattelevasta, tuollainen ei ymmärrä ystävyydestä edes perusasioita.

Kerrohan miten sinusta tuli noin ilkeä? Hyvin vaikea uskoa kirjoituksesi perusteella, että juuri sinä olisit erityisen lämminhenkinen ja välittävä ystä.

Usko mitä haluat, ei ole pois keneltäkään. Mutta voisit vastata mitä saa se ystäväsi, jonka tehtävänä siis on parantaa mielenterveytesi. 

Olen muu kuin ap. Mielenterveyttäni hoidan yhdessä terapeuttini kanssa. Ystävieni kanssa puuhailen mukavia asioita, jotka vievät ajatukset kauas pois traumoistani. Joten: ystäväni saavat hauskaa seuraa taidenäyttelyyn, kahvilaan, teatteriin, lenkille... näitä asioita mitä nyt ihmiset usein ystäviensä puuhailevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Minäkään en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa ja ihmiset, joiden kanssa synkkaa hyvin, ovat vähemmistö. Siitä huolimatta pidän itseäni erittäin tavallisena, koska tuo on hyvin tavallista ihan kaikkien keskuudessa. Harvinaisempaa on, että synkkaisi hyvin monien kanssa ja monen kanssa ystävystyisi kovin syvällisesti. 

Jos minä koen itseni erilaiseksi ja ystävystyn samalla tapaa kuin sinä joka koet itsesi tavalliseksi, niin onko sillä sitten enää mitään väliä kokeeko itsensä erilaiseksi vai tavalliseksi? Miksi riidellä siitä erilaisuudesta tai sen kokemisesta? Joku sen asian synnyttää eikä se ole aina halu olla jotenkin uniikki lumihiutale, mikä on muodikas haukkumasana täällä.

Ei sillä olekaan mitään väliä, jos se oma kokemus ei ole jollain tavalla esteenä ystävystymiselle, mutta kuitenkin kaipaisi uusia ystävia. Kuitenkin monet kertovat, että kun kokevat itsensä erilaisiksi, kokevat itsensä myös ulkopuolisiksi. Toinen, joka on ihan kuten sinäkin, mutta ei koe sen vuoksi itseään erilaiseksi, ei koe itseään muiden seurassa niin helposti ulkopuoliseksikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Minäkään en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa ja ihmiset, joiden kanssa synkkaa hyvin, ovat vähemmistö. Siitä huolimatta pidän itseäni erittäin tavallisena, koska tuo on hyvin tavallista ihan kaikkien keskuudessa. Harvinaisempaa on, että synkkaisi hyvin monien kanssa ja monen kanssa ystävystyisi kovin syvällisesti. 

Jos minä koen itseni erilaiseksi ja ystävystyn samalla tapaa kuin sinä joka koet itsesi tavalliseksi, niin onko sillä sitten enää mitään väliä kokeeko itsensä erilaiseksi vai tavalliseksi? Miksi riidellä siitä erilaisuudesta tai sen kokemisesta? Joku sen asian synnyttää eikä se ole aina halu olla jotenkin uniikki lumihiutale, mikä on muodikas haukkumasana täällä.

Ei sillä olekaan mitään väliä, jos se oma kokemus ei ole jollain tavalla esteenä ystävystymiselle, mutta kuitenkin kaipaisi uusia ystävia. Kuitenkin monet kertovat, että kun kokevat itsensä erilaisiksi, kokevat itsensä myös ulkopuolisiksi. Toinen, joka on ihan kuten sinäkin, mutta ei koe sen vuoksi itseään erilaiseksi, ei koe itseään muiden seurassa niin helposti ulkopuoliseksikaan. 

Ap:n kokemus itsestään tuskin tulee hetkessä muuttumaan toiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotakin on, kun hänellä on ystäviä. Sinä et ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen? Mitä annettavaa sinulla on, kun vaatimus on että ystävyyden pitää parantaa sinun mielenterveysongelmasi, eli vaadit todella paljon/mahdottomia. 

Miksi ihmiset vastailevat muiden teksteihin ikään kuin olisin kirjoittanut ne? Ja mistä tuo "ystävyyden pitää parantaa mielenterveysongelmani" on vetäisty? Oikeastaan suurin vaatimus mikä minulla on ihmisille on että he ymmärtäisivät puhettani ilman tälläisiä räikeitä virhetulkintoja. Tuossa alempana joku vastaili että hänellä oli annettavana ystävälleen yhteisiä koiralenkkejä. No voin ainakin kertoa että olen antanut ihan samaa asiaa.

AP

Mä luulen, että jos otsikkossasi ei olisi ollut kysymys, miten parantua yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta, olisit saanut ihan erilaisia vastauksia. Aloituksesi sisällöstä kuitenkin voi päätellä, että ystäviä saamalla uskot masennuksesi paranevan. Mä esitin ketjussa yhdessä kommentissani, että joskus vaan joutuu hyväksymään, että ei saa ystäviä. Kuten joku joutuu hyväksymään, että ei saakaan koskaan omia lapsia tai joku toinen, että ei pysty koskaan enää kävelemään. Moni on tulkinnut aloituksesi niin, että uuden ystävän pitäisi poistaa yksinäisyytesi ja siten parantaa masennuksesi. Ja tästä tulee se käsitys, että tarvitset toisen - ystävän - vain parantuaksesi masennuksesta. Sen vuoksi kysellään, mitä sinä olisit valmis antamaan ihmiselle, joka olisi valmis parantamaan yksinäisyydestä aiheutuvan masennuksesi. Jos olisit vain kysynyt, miten saisit uusia ystäviä, vastaukset olisivat olleet ihan toisenlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotakin on, kun hänellä on ystäviä. Sinä et ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen? Mitä annettavaa sinulla on, kun vaatimus on että ystävyyden pitää parantaa sinun mielenterveysongelmasi, eli vaadit todella paljon/mahdottomia. 

Miksi ihmiset vastailevat muiden teksteihin ikään kuin olisin kirjoittanut ne? Ja mistä tuo "ystävyyden pitää parantaa mielenterveysongelmani" on vetäisty? Oikeastaan suurin vaatimus mikä minulla on ihmisille on että he ymmärtäisivät puhettani ilman tälläisiä räikeitä virhetulkintoja. Tuossa alempana joku vastaili että hänellä oli annettavana ystävälleen yhteisiä koiralenkkejä. No voin ainakin kertoa että olen antanut ihan samaa asiaa.

AP

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kommentoijat jumittavat epäolennaisuuksissa ja projisoivat omia kokemuksiaan. Mikä sitten on erilaista tai erikoista jos kaikki ovat lopulta tavallisia? Minusta monissa on jotain erilaisuutta, mikä saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Itse olen esimerkiksi biseksuaali ja olen jollain tavalla kokenut muut naiset vieraiksi tai ylipäätään naisellisuuden. Se ei tietenkään tarkoita että olen olennaisesti erikoinen ihminen, onhan meitä muitakin samalla kokemuksella höystetty, mutta kokemus on selkeä. Sama myös asperger/autisti piirteillä varustetuilla jne. Ylipäätään miksi pitäisi ryhtyä pohtimaan sitä mitä ihmiset yleisesti ottaen pitävät erilaisena tai erikoisena. Ei sillä oikein yksilön elämään ole merkitystä.

Sillä on paljonkin merkitystä, jos vetää rajan (ihan itse) tämän erityisen itsen, ja sitten niiden tavallisten muiden välille. Sillä on merkitystä siinä, että ei ole ymmärtänyt sitä perustotuutta, että ihan jokaiselle ihmiselle he ITSE ovat erityisiä, ja ne muut vähemmän kiinnostavia, massaa. 

Tottakai voi omassa päässään tai muuten korostaa sitä erityisyyttään, mutta ei se ystävystymistä yhtään edistä. Kannattaisi miettiä mieluummin että mitä yhteistä olisi muiden kanssa. 

En ymmärrä mistä vedit tuon "vähemmän kiinnostavaa massaa" -jutun. Kertoo enemmän sinusta. Pelkäätkö että joku erilaiseksi kokeva torjuisi sinun ystävyytesi ja se tuntuu ikävältä? Minulla on ollut monen moista tuttavaa, ja olen jopa löytänyt niitä joiden kanssa synkkaa hyvin. Mutta he ovat vähemmistö. Joten kyllä koen olevani jollain tapaa erikoinen että en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa. Enkä aio pakottaakaan itseäni jokaiseen ihmiseen. Itseään saa kutsua erilaiseksi ja erikoiseksi ilman häpeää että se jotenkin automaationa vaikuttaisi negatiivisesti ihmisuhteisiin. Se on itsetietoisuutta. terv. se jota lainasit

Minäkään en kovin syvällisesti ystävysty monen kanssa ja ihmiset, joiden kanssa synkkaa hyvin, ovat vähemmistö. Siitä huolimatta pidän itseäni erittäin tavallisena, koska tuo on hyvin tavallista ihan kaikkien keskuudessa. Harvinaisempaa on, että synkkaisi hyvin monien kanssa ja monen kanssa ystävystyisi kovin syvällisesti. 

Jos minä koen itseni erilaiseksi ja ystävystyn samalla tapaa kuin sinä joka koet itsesi tavalliseksi, niin onko sillä sitten enää mitään väliä kokeeko itsensä erilaiseksi vai tavalliseksi? Miksi riidellä siitä erilaisuudesta tai sen kokemisesta? Joku sen asian synnyttää eikä se ole aina halu olla jotenkin uniikki lumihiutale, mikä on muodikas haukkumasana täällä.

Ei sillä olekaan mitään väliä, jos se oma kokemus ei ole jollain tavalla esteenä ystävystymiselle, mutta kuitenkin kaipaisi uusia ystävia. Kuitenkin monet kertovat, että kun kokevat itsensä erilaisiksi, kokevat itsensä myös ulkopuolisiksi. Toinen, joka on ihan kuten sinäkin, mutta ei koe sen vuoksi itseään erilaiseksi, ei koe itseään muiden seurassa niin helposti ulkopuoliseksikaan. 

Ap:n kokemus itsestään tuskin tulee hetkessä muuttumaan toiseksi.

Ei kai sitä ole kukaan väittänytkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokeillut lääkkeitä...ei vaikutusta. Olen käynyt yli 5 vuotta terapiassa. Ymmärrän kyllä itseäni paremmin, mutta elämäntilanteeni aiheuttaa vaan jatkuvaa tuskaa. Terapia on kyllä kehittänyt kykyäni toimia ihmisten kanssa, mutta ei auttanut siihen, etten vieläkään viihdy suurimman osan ihmisistä kanssa. Tuntuu myös, että vaikka terapia vei minua parempaan suuntaan, niin jatkuva yksinäisyys on vienyt minua samaan aikaan vaan omalaatuisempaan suuntaan. Siihen päälle vielä jatkuva etääntyminen oman ikäluokan elämän kehitysvaiheesta (perheen perustaminen ym asiat).

Olen mennyt ihmisten ilmoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle muttei ole auttanut. Laskeskelin tuossa aikaisemmin, että olen viimeisen parin vuoden aikana tutustunut yli 200 ihmiseen erilaisissa opiskeluissa, töissä ja sosiaalisissa harrastuksissa. Tuossa joukossa oli taas ehkä muutama ihmistä kenen kanssa oli suht hyvä olla. Mutta heistäkin parin kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita (esim. saman työn lisäksi) ja kun yhdistävä homma loppui, niin siihen jäi koko suhde. Sitten niiden parin jäljellejääneen kanssa meni taas solmuun ihastuksen takia, kun olen niin kumppaninkaipuisa ja he olivat varattuja tai eivät kiinnostuneita.

En voi käsittää miten yksinäisyydestä kärsivänä voi päästä sellaiseen tilaan että on ns. hyvä olo itsensä kanssa tai kuinka ihmisten kanssa voisi olla olematta tarvitseva ja hivenen vaativa. Tai miten voisin olla olematta hermostunut kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen lähettyvillä kun kaikki seurustelu- ja seksikuviot tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Ylipäätään en voi käsittää mistä vähänkään omalaatuisemmat ihmiset löytävät kavereita ja kumppaneita.

Joskus 20-vuotiaana kuvittelin että kyllä niitä ihmisiä löytyy kun uskaltautuu vaan mukaan elämään ja erilaisiin ryhmiin, mutta sama p*ska jatkuu nyt kun kolmekymppiä tulee täyteen.

Et kuulosta omalaatuiselta, vaan tarvitsevalta, vaativalta ja kumppaninkaipuisalta. Nämä ovat luultavasti osa itsellesi kehittämääsi persoonallisuushäiriötä, ja olisi hyvä jos terapiassakin diagnosoitaisiin tämä pers.häiriö. Siksi koska omalaatuisuus on luonteenpiirre, ja häiriö on epänormaali tila, josta tulee pyrkiä paranemaan. 

Hohhoijaa taas. Luuletko, ettei pitkään jatkunut yksinäisyys vaikuttaisi sinun hyvinvointiisi lainkaan?

Ei tarvitse luulla, kun ei tarvitse olla yksinäinen. En kyllä koskaan uskoisi ystävyyden riittävän parantamaan mielenterveysongelmaa. Enkä julkeaisi vaatia, että olisi ystävän velvollisuus sellaista tehdä, saati yhtään pohtimatta että mitä se ystävä vastavuoroisesti saisi.

Minusta ap ei kuulosta masentuneelta, saati kovin epätyypilliseltä yksinäiseltä. Vaaditaan, ja ollaan kovasti kiinnostuneita puhumaan itsestä ja omista ominaisuuksista. Ymmärtämättä, etteivät nuo asiat kiinnosta muita yhtään siinä laajuudessa kun aloittajaa itseään.

Minä näen asian ihan toisin. 

Tämä on keskustelupalsta, jonne ap tuli avautumaan omasta olostaan. Hänestä itsestään, siitä, miltä tuntuu kun yksinäinen. Ei silloin tarvitsekaan alkaa miettiä, että mitähän sitä potentiaaliselle ystävälle olisi itsellä annettavaa. Ja kuinka tarkkaan sitä täytyy kenenkään pohtia? Sitä ollaan omia itsejään, annetaan se aika ja seura, ehkä joskus joku apu tai konkreettinen asia kuten lahja. Mutta minusta se, mitä ystävälle annetaan on jotain, mitä ei tarvitse alkaa ensimmäisenä miettimään, kun avautuu omasta tuskastaan. Tuskan keskellä voi myös olla vaikea ajatella kokonaan tätä puolta, mutta se ei mitenkään tarkoita, etteikö silti voisi olla aivan hyvä ja tavallinen ystävä toiselle - jos tilaisuuden vain saa. 

Minä aloitin kerran samantapaisen ketjun, ja jätin kokonaan vastaamatta niille, jotka inttivät siitä mitä olen yrittänyt tai mitä minulla (muka) olisi muille annettavaa. Syy? Kommentoijien vihamielisyys, ylimielisyys. Se, että aloittaa jonkun keskustelun aiheesta X, ei velvoita vastaamaan yhtään mihinkään, jos siltä tuntuu. Tai jos kysyjä inttää ja tivaa ja on inhottava. 

Ja ihan turha tulla selittämään nyt kenenkään että enhän minä, vaan ne muut, vaan ap. Nämä toistaa aina samaa kaavaa, ja siinä näkyy ihmisten kylmyys ja toisaalta heidän oma pelkonsa. Aivan kuten terveyden, työpaikan, puolison... myös ystävät voi menettää ja kohdata sitten saman tunteen kuin ap ja muut. Se on aikamoinen defenssi, minkä vastaajat sitten kyhää ympärilleen ja piiloutuu "mä vaan sanon koska mä olen rehellinen" yms. juttujen taakse. 

Edelleen ihmettelen, miten näillä ihmisillä voikin olla niin paljon ystäviä. Tai epäilen, että onkohan. 

Tähän on erittäin helppo vastata: koska me mietimme, mitä annettavaa meillä on toiselle ja sen jälkeen tutustumme ihmisiin, jotka toivovat sitä, mitä meillä on annettavana. 

Tavallisesti ihmiset keskustelevat tällaisista toiveistaan yhdessä ääneen. Ilman kommunikaatiota ei voi tietää miten hyvin käsitykset osuvat yhteen ja mitä pitäisi tehdä, jotta molemmat olisivat tyytyväisiä. Eri ihmiset kun haluavat eri asioita.

No eivät keskustele, ei ystävyys ala millään listojen vertaamisella, koskaan. Minkä tietää jokainen, jolla on ystäviä.

Keskustelua on se, että kysyt koirapuistossa haluaisiko toinen lähteä kanssasi lenkille koiran kanssa... Eivöt nimittäin kaikki välttämättä halua. Vai miten sinä ilmaiset yleensä itseäsi puhumisen sijasta?

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä olekaan mitään väliä, jos se oma kokemus ei ole jollain tavalla esteenä ystävystymiselle, mutta kuitenkin kaipaisi uusia ystävia. Kuitenkin monet kertovat, että kun kokevat itsensä erilaisiksi, kokevat itsensä myös ulkopuolisiksi. Toinen, joka on ihan kuten sinäkin, mutta ei koe sen vuoksi itseään erilaiseksi, ei koe itseään muiden seurassa niin helposti ulkopuoliseksikaan. 

Se on kyllä totta että varmasti ainakin myös ruokin tätä erilaisuuden kokemusta. Mutta toisaalta mikään ei ole koskaan onnistunut silloinkaan kun olen yrittänyt muuttaa asennetta ja keskittyä yhdistäviin tekijöihin. Ja siitä aiheutuu sitten tietysti suurempaa pettymystä. Myöskin olen huomannut tästä erilaisuuden kokemuksesta puhuttaessa, että monilla (myös esim. terapeutillani) on kuitenkin sellaisia tiedostamattomia ajatuksia että "kyllähän nyt joku yleinen/normaali asia on minunkin elämääni kuulunut tai olen ollut siitä osallinen", mikä ei välttämättä pidä paikkaansa. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että jos otsikkossasi ei olisi ollut kysymys, miten parantua yksinäisyyden aiheuttamasta masennuksesta, olisit saanut ihan erilaisia vastauksia. Aloituksesi sisällöstä kuitenkin voi päätellä, että ystäviä saamalla uskot masennuksesi paranevan. Mä esitin ketjussa yhdessä kommentissani, että joskus vaan joutuu hyväksymään, että ei saa ystäviä. Kuten joku joutuu hyväksymään, että ei saakaan koskaan omia lapsia tai joku toinen, että ei pysty koskaan enää kävelemään. Moni on tulkinnut aloituksesi niin, että uuden ystävän pitäisi poistaa yksinäisyytesi ja siten parantaa masennuksesi. Ja tästä tulee se käsitys, että tarvitset toisen - ystävän - vain parantuaksesi masennuksesta. Sen vuoksi kysellään, mitä sinä olisit valmis antamaan ihmiselle, joka olisi valmis parantamaan yksinäisyydestä aiheutuvan masennuksesi. Jos olisit vain kysynyt, miten saisit uusia ystäviä, vastaukset olisivat olleet ihan toisenlaisia. 

En usko masennukseni parantuvan pelkästään saamalla ystäviä. Mutta kokemukseni on se, että yksinäisyyden keskellä oman persoonallisuuden kehitys ei pääse täysillä vauhtiin ja vaikka esim. terapiasta saisi jotain hyvää, niin siitä pystyy pitämään vain puolittain kiinni kun se yksinäisyys tuntuu niin musertavalta.

Ihmisilä ei tietenkään ole minusta mitään muuta tietoa kuin mitä kirjoitan, mutta omasta maailmastani se on itsestäänselvyys, ettei koko ihmisen mielen problematiikka ratkea sillä että elämään ilmestyy joku yksi toinen jota voi kutsua ystäväksi. Se on siis lähtökohtaisesti itsestäänselvä ajatus jota en jaksa alkaa edes avaamaan.

AP

https://www.avaamoterapia.fi/2017/09/03/ulkopuolisuuden-tunnelukko-ohja…;

Vierailija kirjoitti:

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Ongelma on se, että olen kai sitten kuitenkin niin ekstrovertti ihminen, etten pysty kestämään tätä yksinäisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että tämä olisi kipeä mutta hyväksyttävissä oleva asia, vaan siitä pysynkö lainkaan järjissäni.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä olekaan mitään väliä, jos se oma kokemus ei ole jollain tavalla esteenä ystävystymiselle, mutta kuitenkin kaipaisi uusia ystävia. Kuitenkin monet kertovat, että kun kokevat itsensä erilaisiksi, kokevat itsensä myös ulkopuolisiksi. Toinen, joka on ihan kuten sinäkin, mutta ei koe sen vuoksi itseään erilaiseksi, ei koe itseään muiden seurassa niin helposti ulkopuoliseksikaan. 

Se on kyllä totta että varmasti ainakin myös ruokin tätä erilaisuuden kokemusta. Mutta toisaalta mikään ei ole koskaan onnistunut silloinkaan kun olen yrittänyt muuttaa asennetta ja keskittyä yhdistäviin tekijöihin. Ja siitä aiheutuu sitten tietysti suurempaa pettymystä. Myöskin olen huomannut tästä erilaisuuden kokemuksesta puhuttaessa, että monilla (myös esim. terapeutillani) on kuitenkin sellaisia tiedostamattomia ajatuksia että "kyllähän nyt joku yleinen/normaali asia on minunkin elämääni kuulunut tai olen ollut siitä osallinen", mikä ei välttämättä pidä paikkaansa. 

AP

Mä vähän luulen, että tuossa on sun ystävystymisesi vaikeus. Tutustumisen ja ystävystymisen pitäisi olla kohtuullisen luontevaa. Ja sitä se ei ole, jos joutuu vääntämään itsensä johonkin itselleen vieraaseen "ystävystymismoodiin", koska silloin joudut tarkkailemaan itseäsi ja toista. Tarkailemaan, mitä ajattelet, miten sun pitäisi tässä kohtaa asennoitua jne. Voi olla pitkälti luonnekysymyskin, miksi toinen huomaa tai etsii toisesta ensisijaisesti eroavaisuuksia ja toinen taas yhtäläisyyksiä. Esimerkki tuosta omasta kertomuksestani eli kumpikaan meistä ei osannut espanjaa (yhdistävä tekijä), joten päätimme lähteä yhdessä espanjan kurssille (tietoisesti lisäsimme yhdistävien tekijöiden määrää).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Ongelma on se, että olen kai sitten kuitenkin niin ekstrovertti ihminen, etten pysty kestämään tätä yksinäisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että tämä olisi kipeä mutta hyväksyttävissä oleva asia, vaan siitä pysynkö lainkaan järjissäni.

AP

Kumpi sulle on kipeämpi asia: se, ettei sulla ole ketään läheistä ja tärkeää ihmistä, vai se, että joudut tekemään haluamiasi asioita yksin eli sulla ei ole seuraa? Jälkimmäiseen on nimittäin paljon helpompaa löytää ratkaisuja, mutta et voi lähteä liikkeelle sillä odotuksella, että ne ihmiset täyttäisivät myös tuon ensimmäisen tarpeesi. Niin saattaa toki käydä, mutta se ei saisi olla sun odotuksesi uudelle ihmissuhteelle. 

Aikuisiällä ystävystymisen suuri ongelma on, että ihmisillä kyllä voi olla seurantarvetta johonkin tiettyyn asiaan (koirapuistossa käymiseen), mutta ei välttämättä tarvetta uusille läheisille ja tärkeille ihmissuhteille (koska on jo puoliso, lapset, vanhemmat, sisarukset jne, joihin on läheiset välit). Kuten koirapuistoesimerkissäni kerroin, me lähdettiin ihan vaan siitä koiranulkoilutusseuran tarpeesta ja ajan myötä päädyttiin kaksistaan Roomaan. Mutta mä en olisi voinut lähteä silloin alussa hänen kanssaan Roomaan, koska a) mulla ei olisi ollut varaa b) lapset olivat liian pieniä jäämään keskenään kotiin. Lapseni kuitenkin kasvoivat, mun velvollisuuteni heitä kohtaan pikkuhiljaa vähenivät, koska he oppivat ottamaan vastuuta itse itsestään (pesemään pyykkinsä itse, laittamaan ruokaa itse jne). Peruskoulun jälkeen mulla ei ollut enää lasteni osalta mitään vanhempainiltoja eikä muutakaan. Ei tarvinnut kuulustella kokeisiin, ei miettiä sitä tai tätä lasteni hyvinvointiin asiaa. Lopulta esikoinen tuli täysi-ikäiseksi ja hah, mullehan aukesi ihan erilainen elämä erilaisine mahdollisuuksineen. Saatoinkin lähteä jonnekin reissuun ja jättää 18v ja 17v keskenään kotiin. Ja koiran heidän hoiviinsa. Myös ystäväni koiran. 

Toiseen ihmiseen tutustuminen kestää aika kauan ja ennenkaikkea kestää kauan, ennenkuin pystyy luottamaan toiseen. Eihän kukaan vastuuntuntoinen koiranomistaja anna omaa koiraansa viikoksi toiselle hoitoon, jos ei pysty luottamaan siihen, että toinen pitää koirasta hyvän huolen. Jos suhde toiseen katkeaa jo tutustumisvaiheessa eroavaisuuksien vuoksi, luottamusta ei pääse koskaan edes kehittymään. Ja ystävyyssuhteessa luottamusta tarvitaan siis ihan muuhunkin kuin koiran hoitamiseen. 

Mietin siis poistaisiko yksinäisyyttäsi kuitenkin edes jossain määrin se, jossa sulla olisi useampia kavereita, joiden kanssa tehdä jotain? Yhden kanssa yhtä, toisen kanssa toista, kolmannen kanssa kolmatta? Mulla on kolme hyvää ystävää ja sitten vähän useampi kaveri. Ei mun ystäväni ole kiinnostuneita tekemään kanssani läheskään kaikkia asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän suoraan jotain kaveriani seurakseni, koska tiedän, että asia ei nappaa ketään ystävistäni. 

Vielä tuli mieleeni, että tunnut ajattelevan liikaa. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta liika ajatteleminen voi aiheuttaa sen, että menet toisen ihmisen seurassa asioiden edelle. Esimerkkinä vaikka aloituksesi kumppaniasia. Hermostut kumppanimielessä kiinnostavan tyypin seurassa. Entäpä, jos et ajattelisikaan, onko hän hyvää kumppanimatskua tai että teillä voisi tulevaisuudessa olla parisuhde? Ajattelisit häntä vain mukavana ja kiinnostavana ihmisenä? Ei varmaankaan ihan helppoa, mutta voisi onnistuakin. Mieti tilannetta, jossa olisit järjestellyt elämääsi ensi vuodeksi niin, että keväällä lähdet puoleksi vuodeksi jonnekin ulkomaille. Töihin, opiskelemaan, vapaaehtoistyöhön, reppureissaamaan tms. Olisit tällä hetkellä tilanteessa, jossa vakavampi seurustelu ei nyt oikeastaan edes sopisi kuvioihisi  tulevan reissun vuoksi.  Pystyisitkö silloin olemaan rennompi ja luontevampi kivanoloisen miehen seurassa? Hääkellojen sijasta korvissasi kuuluisikin lentokoneen hurina? Jos ihastus ja rakastuminen kuitenkin syntyy, puoli vuotta on lyhyt aika olla erossa. Ja reppureissaamisenkin voi ehkä jättää väliin (tai ottaa miehen mukaan), jos ei ole vielä ehtinyt maksaa reissuja eikä sopia kenenkään kanssa, että sen reissun takuulla myös tekee. 

Voin olla väärässäkin, mutta musta tuntuu, että muiden ihmisten seurassa tavallaan odotat jotain tapahtuvaksi. Olet ainakin yhden askeleen edellä kuin missä todellisuudessa mennään. Ja näillä odotuksilla asetat itsellesi liian suuria paineita, miten toisen ihmisen kanssa sinun pitäisi olla? Ja välillä petyt, kun toinen ei ollutkaan samalla viivalla suhteenne laadussa kuin sinä. Pystyisitkö ottamaan rennommin? Olla toisen seurassa vain tässä ja nyt miettimättä lainkaan huomista? Miettimättä, syntyykö tästä jotain vai ei? 

Olen tosi pahoillani puolestasi ja ymmärrän ekstroverttinä ihmissuhteiden tärkeyden, mutta en mäkään oikein osaa ehdottaa sulle mitään satavarmasti toimivaa keinoa. Kunhan koitan keksiä edes jotain, mistä saattaisi olla apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Ongelma on se, että olen kai sitten kuitenkin niin ekstrovertti ihminen, etten pysty kestämään tätä yksinäisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että tämä olisi kipeä mutta hyväksyttävissä oleva asia, vaan siitä pysynkö lainkaan järjissäni.

AP

Kumpi sulle on kipeämpi asia: se, ettei sulla ole ketään läheistä ja tärkeää ihmistä, vai se, että joudut tekemään haluamiasi asioita yksin eli sulla ei ole seuraa? Jälkimmäiseen on nimittäin paljon helpompaa löytää ratkaisuja, mutta et voi lähteä liikkeelle sillä odotuksella, että ne ihmiset täyttäisivät myös tuon ensimmäisen tarpeesi. Niin saattaa toki käydä, mutta se ei saisi olla sun odotuksesi uudelle ihmissuhteelle. 

Aikuisiällä ystävystymisen suuri ongelma on, että ihmisillä kyllä voi olla seurantarvetta johonkin tiettyyn asiaan (koirapuistossa käymiseen), mutta ei välttämättä tarvetta uusille läheisille ja tärkeille ihmissuhteille (koska on jo puoliso, lapset, vanhemmat, sisarukset jne, joihin on läheiset välit). Kuten koirapuistoesimerkissäni kerroin, me lähdettiin ihan vaan siitä koiranulkoilutusseuran tarpeesta ja ajan myötä päädyttiin kaksistaan Roomaan. Mutta mä en olisi voinut lähteä silloin alussa hänen kanssaan Roomaan, koska a) mulla ei olisi ollut varaa b) lapset olivat liian pieniä jäämään keskenään kotiin. Lapseni kuitenkin kasvoivat, mun velvollisuuteni heitä kohtaan pikkuhiljaa vähenivät, koska he oppivat ottamaan vastuuta itse itsestään (pesemään pyykkinsä itse, laittamaan ruokaa itse jne). Peruskoulun jälkeen mulla ei ollut enää lasteni osalta mitään vanhempainiltoja eikä muutakaan. Ei tarvinnut kuulustella kokeisiin, ei miettiä sitä tai tätä lasteni hyvinvointiin asiaa. Lopulta esikoinen tuli täysi-ikäiseksi ja hah, mullehan aukesi ihan erilainen elämä erilaisine mahdollisuuksineen. Saatoinkin lähteä jonnekin reissuun ja jättää 18v ja 17v keskenään kotiin. Ja koiran heidän hoiviinsa. Myös ystäväni koiran. 

Toiseen ihmiseen tutustuminen kestää aika kauan ja ennenkaikkea kestää kauan, ennenkuin pystyy luottamaan toiseen. Eihän kukaan vastuuntuntoinen koiranomistaja anna omaa koiraansa viikoksi toiselle hoitoon, jos ei pysty luottamaan siihen, että toinen pitää koirasta hyvän huolen. Jos suhde toiseen katkeaa jo tutustumisvaiheessa eroavaisuuksien vuoksi, luottamusta ei pääse koskaan edes kehittymään. Ja ystävyyssuhteessa luottamusta tarvitaan siis ihan muuhunkin kuin koiran hoitamiseen. 

Mietin siis poistaisiko yksinäisyyttäsi kuitenkin edes jossain määrin se, jossa sulla olisi useampia kavereita, joiden kanssa tehdä jotain? Yhden kanssa yhtä, toisen kanssa toista, kolmannen kanssa kolmatta? Mulla on kolme hyvää ystävää ja sitten vähän useampi kaveri. Ei mun ystäväni ole kiinnostuneita tekemään kanssani läheskään kaikkia asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän suoraan jotain kaveriani seurakseni, koska tiedän, että asia ei nappaa ketään ystävistäni. 

Kaunis tarina, mutta tässähän kaikki lähti siitä, että molemmat osapuolet olivat pitkän aikaa valmiita sitoutumaan tapaamaan toisiaan säännöllisesti. Sehän antoi ystävyydelle vahvan pohjan, toisin kuin jos oltaisiin törmätty vain kerran vuodessa jossakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Ongelma on se, että olen kai sitten kuitenkin niin ekstrovertti ihminen, etten pysty kestämään tätä yksinäisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että tämä olisi kipeä mutta hyväksyttävissä oleva asia, vaan siitä pysynkö lainkaan järjissäni.

AP

Minä olen introvertti, mutta ei se runsas yksinolo minusta kauan hyvältä tunnu. Aika harvalle ihmiselle se taitaa olla kovin luontaista. Kaikkihan me kuitenkin yleensä kaipaamme jonkinlaista yhteyttä toisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vielä tuli mieleeni, että tunnut ajattelevan liikaa. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta liika ajatteleminen voi aiheuttaa sen, että menet toisen ihmisen seurassa asioiden edelle. Esimerkkinä vaikka aloituksesi kumppaniasia. Hermostut kumppanimielessä kiinnostavan tyypin seurassa. Entäpä, jos et ajattelisikaan, onko hän hyvää kumppanimatskua tai että teillä voisi tulevaisuudessa olla parisuhde? Ajattelisit häntä vain mukavana ja kiinnostavana ihmisenä? Ei varmaankaan ihan helppoa, mutta voisi onnistuakin. Mieti tilannetta, jossa olisit järjestellyt elämääsi ensi vuodeksi niin, että keväällä lähdet puoleksi vuodeksi jonnekin ulkomaille. Töihin, opiskelemaan, vapaaehtoistyöhön, reppureissaamaan tms. Olisit tällä hetkellä tilanteessa, jossa vakavampi seurustelu ei nyt oikeastaan edes sopisi kuvioihisi  tulevan reissun vuoksi.  Pystyisitkö silloin olemaan rennompi ja luontevampi kivanoloisen miehen seurassa? Hääkellojen sijasta korvissasi kuuluisikin lentokoneen hurina? Jos ihastus ja rakastuminen kuitenkin syntyy, puoli vuotta on lyhyt aika olla erossa. Ja reppureissaamisenkin voi ehkä jättää väliin (tai ottaa miehen mukaan), jos ei ole vielä ehtinyt maksaa reissuja eikä sopia kenenkään kanssa, että sen reissun takuulla myös tekee. 

Voin olla väärässäkin, mutta musta tuntuu, että muiden ihmisten seurassa tavallaan odotat jotain tapahtuvaksi. Olet ainakin yhden askeleen edellä kuin missä todellisuudessa mennään. Ja näillä odotuksilla asetat itsellesi liian suuria paineita, miten toisen ihmisen kanssa sinun pitäisi olla? Ja välillä petyt, kun toinen ei ollutkaan samalla viivalla suhteenne laadussa kuin sinä. Pystyisitkö ottamaan rennommin? Olla toisen seurassa vain tässä ja nyt miettimättä lainkaan huomista? Miettimättä, syntyykö tästä jotain vai ei? 

Olen tosi pahoillani puolestasi ja ymmärrän ekstroverttinä ihmissuhteiden tärkeyden, mutta en mäkään oikein osaa ehdottaa sulle mitään satavarmasti toimivaa keinoa. Kunhan koitan keksiä edes jotain, mistä saattaisi olla apua.

Tuollainen on ajatuksen tasolla hyvä idea, mutta varmasti paljon helpompaa sellaiselle ihmiselle, jolla jo on paljon ystäviä elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole se, kenelle vastasit, mutta mitä jos vain luovutat ja toteat, että sinun on hyvin vaikeaa tuntea syvää ystävyyttä kenenkään kanssa? Kerroin aikaisemmassa kommentissani, että itse olen tällainen. Niinpä nykyisin minulle riittää, että minulla on jonkin verran ihmissuhteita. Osa niistä on pinnallisia ja osa hieman syvempiä, mutta mitään todellista ystävyyttä ja sielunkumppanuutta en tunne kenenkään kanssa. Se on suru, jonka pyrin hyväksymään. 

Muutoin olet vain oma itsesi mutta mukava ja kohtelias. Itsekkyyttä on ihmisten vaikea sietää, joten sitä kannattaa työstää (kerroit olevasi jonkin verran itsekäs). Itsekkyyden väheneminen liittyy myös ihmisenä kasvamiseen ja on jo sellaisenaan arvokasta riippumatta siitä, millaisia ihmissuhteita sen myötä syntyy tai jää syntymättä.

Ongelma on se, että olen kai sitten kuitenkin niin ekstrovertti ihminen, etten pysty kestämään tätä yksinäisyyttä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että tämä olisi kipeä mutta hyväksyttävissä oleva asia, vaan siitä pysynkö lainkaan järjissäni.

AP

Kumpi sulle on kipeämpi asia: se, ettei sulla ole ketään läheistä ja tärkeää ihmistä, vai se, että joudut tekemään haluamiasi asioita yksin eli sulla ei ole seuraa? Jälkimmäiseen on nimittäin paljon helpompaa löytää ratkaisuja, mutta et voi lähteä liikkeelle sillä odotuksella, että ne ihmiset täyttäisivät myös tuon ensimmäisen tarpeesi. Niin saattaa toki käydä, mutta se ei saisi olla sun odotuksesi uudelle ihmissuhteelle. 

Aikuisiällä ystävystymisen suuri ongelma on, että ihmisillä kyllä voi olla seurantarvetta johonkin tiettyyn asiaan (koirapuistossa käymiseen), mutta ei välttämättä tarvetta uusille läheisille ja tärkeille ihmissuhteille (koska on jo puoliso, lapset, vanhemmat, sisarukset jne, joihin on läheiset välit). Kuten koirapuistoesimerkissäni kerroin, me lähdettiin ihan vaan siitä koiranulkoilutusseuran tarpeesta ja ajan myötä päädyttiin kaksistaan Roomaan. Mutta mä en olisi voinut lähteä silloin alussa hänen kanssaan Roomaan, koska a) mulla ei olisi ollut varaa b) lapset olivat liian pieniä jäämään keskenään kotiin. Lapseni kuitenkin kasvoivat, mun velvollisuuteni heitä kohtaan pikkuhiljaa vähenivät, koska he oppivat ottamaan vastuuta itse itsestään (pesemään pyykkinsä itse, laittamaan ruokaa itse jne). Peruskoulun jälkeen mulla ei ollut enää lasteni osalta mitään vanhempainiltoja eikä muutakaan. Ei tarvinnut kuulustella kokeisiin, ei miettiä sitä tai tätä lasteni hyvinvointiin asiaa. Lopulta esikoinen tuli täysi-ikäiseksi ja hah, mullehan aukesi ihan erilainen elämä erilaisine mahdollisuuksineen. Saatoinkin lähteä jonnekin reissuun ja jättää 18v ja 17v keskenään kotiin. Ja koiran heidän hoiviinsa. Myös ystäväni koiran. 

Toiseen ihmiseen tutustuminen kestää aika kauan ja ennenkaikkea kestää kauan, ennenkuin pystyy luottamaan toiseen. Eihän kukaan vastuuntuntoinen koiranomistaja anna omaa koiraansa viikoksi toiselle hoitoon, jos ei pysty luottamaan siihen, että toinen pitää koirasta hyvän huolen. Jos suhde toiseen katkeaa jo tutustumisvaiheessa eroavaisuuksien vuoksi, luottamusta ei pääse koskaan edes kehittymään. Ja ystävyyssuhteessa luottamusta tarvitaan siis ihan muuhunkin kuin koiran hoitamiseen. 

Mietin siis poistaisiko yksinäisyyttäsi kuitenkin edes jossain määrin se, jossa sulla olisi useampia kavereita, joiden kanssa tehdä jotain? Yhden kanssa yhtä, toisen kanssa toista, kolmannen kanssa kolmatta? Mulla on kolme hyvää ystävää ja sitten vähän useampi kaveri. Ei mun ystäväni ole kiinnostuneita tekemään kanssani läheskään kaikkia asioita, joita haluan tehdä. Joskus pyydän suoraan jotain kaveriani seurakseni, koska tiedän, että asia ei nappaa ketään ystävistäni. 

Kaunis tarina, mutta tässähän kaikki lähti siitä, että molemmat osapuolet olivat pitkän aikaa valmiita sitoutumaan tapaamaan toisiaan säännöllisesti. Sehän antoi ystävyydelle vahvan pohjan, toisin kuin jos oltaisiin törmätty vain kerran vuodessa jossakin.

Totta, mutta tässä lähdettiinkin liikkeelle siitä, että koiraa nyt kuitenkin joutuu viemään ulos (satoi tai paistoi) eikä tapaamiseen käytetty aika ollut pois mihinkään muuhun asiaan käytetystä ajasta. Eikä ihmissuhteelle alussa annettu mitään muita odotuksia kuin että viedään koiria yhdessä ulos. Ystävyys tai edes kaveruus ei ollut kummankaan odotuksena vaan ainoastaan se, että yksin koiransa kanssa liikkumisen sijasta liikuttiin yhdessä. Joku kissanomistaja olisi ehkä voinut tulla seurakseni koirapuistoon pari kertaa vuodessa, mutta ei useammin. Pointtini on, että pitää yrittää tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka jo nyt tekevät haluamaasi asiaa, mutta tekevät sitä yksin ja mahdollisesti ilahtuisivat, jos heidän ei enää tarvitsisi tehdäkään sitä yksin. Mitä nämä asiat on, riippuu ihan siitä, mitä itse haluaa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä tuli mieleeni, että tunnut ajattelevan liikaa. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta liika ajatteleminen voi aiheuttaa sen, että menet toisen ihmisen seurassa asioiden edelle. Esimerkkinä vaikka aloituksesi kumppaniasia. Hermostut kumppanimielessä kiinnostavan tyypin seurassa. Entäpä, jos et ajattelisikaan, onko hän hyvää kumppanimatskua tai että teillä voisi tulevaisuudessa olla parisuhde? Ajattelisit häntä vain mukavana ja kiinnostavana ihmisenä? Ei varmaankaan ihan helppoa, mutta voisi onnistuakin. Mieti tilannetta, jossa olisit järjestellyt elämääsi ensi vuodeksi niin, että keväällä lähdet puoleksi vuodeksi jonnekin ulkomaille. Töihin, opiskelemaan, vapaaehtoistyöhön, reppureissaamaan tms. Olisit tällä hetkellä tilanteessa, jossa vakavampi seurustelu ei nyt oikeastaan edes sopisi kuvioihisi  tulevan reissun vuoksi.  Pystyisitkö silloin olemaan rennompi ja luontevampi kivanoloisen miehen seurassa? Hääkellojen sijasta korvissasi kuuluisikin lentokoneen hurina? Jos ihastus ja rakastuminen kuitenkin syntyy, puoli vuotta on lyhyt aika olla erossa. Ja reppureissaamisenkin voi ehkä jättää väliin (tai ottaa miehen mukaan), jos ei ole vielä ehtinyt maksaa reissuja eikä sopia kenenkään kanssa, että sen reissun takuulla myös tekee. 

Voin olla väärässäkin, mutta musta tuntuu, että muiden ihmisten seurassa tavallaan odotat jotain tapahtuvaksi. Olet ainakin yhden askeleen edellä kuin missä todellisuudessa mennään. Ja näillä odotuksilla asetat itsellesi liian suuria paineita, miten toisen ihmisen kanssa sinun pitäisi olla? Ja välillä petyt, kun toinen ei ollutkaan samalla viivalla suhteenne laadussa kuin sinä. Pystyisitkö ottamaan rennommin? Olla toisen seurassa vain tässä ja nyt miettimättä lainkaan huomista? Miettimättä, syntyykö tästä jotain vai ei? 

Olen tosi pahoillani puolestasi ja ymmärrän ekstroverttinä ihmissuhteiden tärkeyden, mutta en mäkään oikein osaa ehdottaa sulle mitään satavarmasti toimivaa keinoa. Kunhan koitan keksiä edes jotain, mistä saattaisi olla apua.

Tuollainen on ajatuksen tasolla hyvä idea, mutta varmasti paljon helpompaa sellaiselle ihmiselle, jolla jo on paljon ystäviä elämässään.

Varmasti olet oikeassa, mutta eipä tässä ketjussa toiset yksinäiset tunnu ehdottavan aloittajalle yhtään mitään, millä hän voisi parantaa tilannettaan. Mä nyt sentään edes yritän, anteeksi siitä.