Sinkku,miten kestät ajatuksen ettet ole kenellekkään oikeasti tärkeä?

Vierailija kirjoitti:

Aloin eilen tuntemaan jäytävää yksinäisyyttä. Tajusin, etten oikeasti ole kenellekkään tärkeä.

Kukaan ei ole valmis olemaan ensisijaisesti kanssani. Minulla on ystäviä ja sisaruksia, mutten kuitenkaan ole kenellekkään ykkönen.

Saan seuraa,jos läheisillä ei satu olemaan mitään tärkeämpää.

Olen 44 vuotias lapseton nainen, ilman parisuhdetta.

Ei kannata huolestua. Sä olet just nainen parhaasta päästä, ikää sen verran että olet jo turvallinnen kun ei ole miinaa tikittämässä taustalla. Jos olet vain normaalipainoinen ja aktiivinen miehiinpäin ITSE, niin kovin on ihme että ei olisi ottajia. Oliskohan pikku Reality Check :in paikka ? Peilin eteen ja silleen . . . .

Ei haittaa lainkaan, sillä olen "erakkomainen", viihdyn parhaiten itsekseni. Ja sitä parempi, etten ole kenellekään oikeasti tärkeä, eipähän kukaan ns. roiku helmassa koko ajan jotain vaatien. Ja se on se vastavuoroisuus: miksi minä olisin jollekin tärkeä tai miksi minun pitäisi olla, kun kukaan ei vastavuoroisesti ole minulle oikeasti tärkeä.

Mua auttaa sen sureminen, ettei kumppania ole, sekä se, että osoitan itse itselleni olevani tärkeä pitämällä huolta itsestäni.

Minulla on kaksoissisko.

No eipä tälle mitään voi. Välillä tulee tirautettua pikku itkut jos oikein pahaksi tilanne menee. Yleensä tuntuu pahimmalta silloin kun näen joidenkin olevan tosi onnellisia ja tiedän etten koskaan tule itse kokemaan sellaista.

Tuntuu ihan hyvältä! Olen monelle ihmiselle tärkeä ja monet ihmiset ovat minulle tärkeitä. Itselleni olen kaikkein tärkein ja pidänkin hyvää huolta itsestäni. Ei se ole itsekkyyttä tms. Kun voin itse erinomaisesti niin olen paras mahdollinen versio itsestäni muillekkin.

Sinkkunainen 41v

Vierailija kirjoitti:

Aloin eilen tuntemaan jäytävää yksinäisyyttä. Tajusin, etten oikeasti ole kenellekkään tärkeä.

Kukaan ei ole valmis olemaan ensisijaisesti kanssani. Minulla on ystäviä ja sisaruksia, mutten kuitenkaan ole kenellekkään ykkönen.

Saan seuraa,jos läheisillä ei satu olemaan mitään tärkeämpää.

Olen 44 vuotias lapseton nainen, ilman parisuhdetta.

Mä oon tärkeä lapselleni ja lemmikeilleni. Ja lapsenlapselle. En ole siis ikisinkku, vaikka sinkku olenkin tällä hetkellä.

Ajattelen sinkkuna olemista vapautena. En jaksaisi sitä että pitäisi kysyä jonkun mielipidettä autoon, jota ostan. Tai että saanko ostaa oman auton omilla rahoillani. Tai käydä kursseilla, opiskella, mitä ruokaa tehdä...

Hyvin kestän, ei ongelmaa, sillä näin on aina ollut. Jopa parisuhteessa koin että en ollut minkään arvoinen, paitsi keittiöpiikana. Lapselleni varmaankin tärkeä mutta en tärkein, avovaimo tietysti tärkein hänelle jatkossa, näin sen kuuluu mennäkin. Ihanaa olla itsekäs välillä ja nauttia yksinolosta, ei ahdista ollenkaan. Olen tärkeä itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Aloin eilen tuntemaan jäytävää yksinäisyyttä. Tajusin, etten oikeasti ole kenellekkään tärkeä.

Kukaan ei ole valmis olemaan ensisijaisesti kanssani. Minulla on ystäviä ja sisaruksia, mutten kuitenkaan ole kenellekkään ykkönen.

Saan seuraa,jos läheisillä ei satu olemaan mitään tärkeämpää.

Olen 44 vuotias lapseton nainen, ilman parisuhdetta.

MInullakin olisi varmaan tuollainen olo, jos olisin sinkku. Siksi meninkin naimisiin ilman rakkautta. Mies ja lapset ovat poistaneet tuon tunteen, vaikka miehelleni en ikinä ole ollut tärkeä, enkä lapsillekaan pikkulapsivuosien jälkeen. Mutta "kulissit" auttoivat minua kasvamaan henkisesti siihen ajatukseen, että minun ei tarvitsekaan olla kenellekään tärkeä. Pääasia, että olen itselleni se tärkein. Toki kaipaan edelleen jonkin verran huomiota. Siksi olen iloinen siitä, että olen hyvän näköinen viisikymppinen. Minulle riittää se, että näen ihailun miespuolisten olentojen silmissä. Ja voin kuvitella nussivani heidän kanssaan samalla kun tyydytän itseni.

Seurauksena keskivaikea masennus ja kyyynisyys ja täysi luottamuspula ihmisiä kohtaan. joka päivä toivon kuolemaa. Ei tällainen elämä ole minkään arvoista. Yritän olla ajattelematta asiaa mutta vaikeaa on, joka päivä sitä väkisinkin ajattelee. N29

Vanhemmat aina sanovat että tärkeintä on omat lapset, joten kukaan ei ole tärkein kuin omalle äidilleen ja isälleen. Ei miehelleen eikä lapsilleen, joten sitten kun omat vanhemmat kuolee ja lapset on aikuisia, ei ole kellekään tärkein, vaikka joku eli lapset olisi itselle tärkein.

Helppohan se on olla, kun ei edes tiedä miltä sellainen tuntuu.

Mies45 kirjoitti:

Nuorempana asia oli aika vaike hyväksyä mutta näin vanhempana sen asian on vaan joutunut hyväksymään.

Itseltä kuollut myös vanhemmat ja isovanhemmat joten heitäkään ei ole tarvitsemassa.

Sisko on mutta ei hänkään tarvitse, esim. hänen häihinsä ei kutsua tullut.

Rakastan häntä syvästi mutta tosiaan minun meneminen tai tuleminen ei tässä maailmassa ole kiinnostanut ketään, miksi pitäisikään.

Hassu olo tulee joskus kun lukee näitä juttuja missä ihmiset kiusaa, pieksää, ja muutenkin käyttää hyväkseen toisiaan. Läheisiäänkin.

Elämä ei aina mene niin kuin toivoo tai haluaa. Siihen on tyydyttävä.

Juuri tämän takia erosin. En vieläkään ymmärrä, miten joku tekee pahaa rakkaimmilleen. Minusta kodin pitää olla turvasatama maailman myrskyiltä. 

Kyllä minä olen monelle tärkeä. Parisuhteessa ollessani vasta tuntuikin, että en ole tärkeä miehen jankuttaessa koko ajan existään. Nyt miehen ulos heitettyäni on taas hyvä olla.

Helposti.

En vain ajattele niitä, jotain sellaisia kannaltani täysin yhdentekeviä ihmisiä.

>Sellainen olet esim. sinä, ap.

Olen siinä elämänvaiheessa että en ole kenellekään se numero yksi. Koen sen aika helpottavana, työn ja ystävyyssuhteiden kautta olen monellekin tärkeä mutta en korvaamaton, se tarkoittaa käytännössä myös sitä että saan olla vapaa- aikanani rauhassa työasioista ja töissä ollessani ystävät eivät ota yhteyttä, kuten en minäkään heidän työajallaan. Kuitenkin jaamme kokemuksiamme ja matkustelemme yhdessä, se on täysin riittävää juuri nyt. Parisuhteessa olin kieltämättä numero ykkönen, korvaamaton keittiössä, makuuhuoneessa ja rahoittajana, valitettavasti, oli liian ahdistava tilanne josta häivyin aika äkkiä.

En kestä yhtään olla sinkku. Sen vuoksi olen koko ajan haku päällä ja yritän löytää seuraa.

Ihan hyvin. En ole oikein ikinä pitänyt muista ihmisistä, edes lapsuudenperheestä joten olen ihan sinut tuon ajatuksen kanssa.

Mitä se haittaa? Ei kukaan ihminen ole kenellekään toiselle pohjimmiltaan tärkeä. Mieti onko sinulle, siis pohjimmiltaan.

Elämä on sellaista. Se on surullista. Kun sisäistää sen, se ei enää sureta. On erittäin vapauttavaa tajuta elämän realiteetit. Tsemppiä!