Voisitko olla onnellinen/itsevarma jos et olisi koskaan seurustellut?

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Pakko myöntää, että suhteista on saanut paljon vahvistusta, kasvanut, eheytynyt, oppinut hyväksymään itseään paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

...tai sitten miltä olet säästynyt!

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Yli 20 vuotta varmaan masennusta takana ei oikein kykene näkemään asioita millänsäkään.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys siis teille jotka seurustelette. Vai olisitko katkeroitunut kun et kelpaa kenellekkään? itse 30-v enkä ole koskaan seurustellut, eikä kukaan ole koskaan ollut kiinnostunut minusta. Katkeruus alkaa nostamaan päätään ja itsevarmuus täysin nollassa. Ärsyttää kun kaikki vähättelevät oloani, ja silti heistä jokainen seurustelee, joten heillä ei voi olla minkäänlaista käsitystä mitä tunnen.

En osaa samaistua tilanteeseen. Aloitin seurustelun 19-vuotiaana. Kyllä se on itsevarmuuttani lisännyt, kun olen ollut yhdessä pääosin mukavien ihmisten kanssa. Toisaalta taas seurustelu on myös tuonut elämään kaikenlaista ikävääkin, jolta olisin sinkkuna säästynyt.

Siskoni vaikuttaa pärjänneen hyvin ilman seurustelukokemuksia. On tyytyväisen ja onnellisen oloinen uraihminen, matkustelee ja tekee kiinnostavia juttuja. Mutta mistä sen sitten lopulta tietää mitä hän mielessään pohtii. Lapsuudessa vanhempien välit olivat sellaiset, että mitään kovin ruusuista kuvaa parisuhteesta ei päässyt lapsille syntymään. Itse olen koputtanut puuta, että ainakin toistaiseksi omat suhteeni ovat olleet aika erilaisia kuin vanhempieni suhde.

Itsestäni osaan sanoa että kaikki lyhykäiset seurustelusuhteeni latistivat itsetuntoa koska miehet arvosteli, väheksyi ja vertaili muihin, ja noistakin aikaa yli 5 vuotta. En ole ollenkaan itsevarma. Yksi tuttuni ei ole koskaan seurustellut ja on ainakin päällepäin yksi onnellisimman oloinen ihminen kenet tiedän. Joten luultavasti yksin on ainakin parempi kuin paskassa parisuhteessa.

Itselläni on PSSD (Post SSRI Sexual Dysfunction) masennus -ja psykoosilääkkeiden käytön seurauksena. Genitaalialueeni on kuiva ja turta, kuin anesteettisella aineella puudutettu. Muut tämän tilan omaavat ovat kuvailleet sitä samalla tavalla. Tämä tila estää minulla suhteiden luomisen, en kykene suhteeseen koska en voi harrastaa seksiä. Fyysinen intiimiys on suhteen suola, ilman sitä ei parisuhde yksinkertaisesti toimi. Jos seksiä ei ole, suhde kuolee siihen paikkaan. Tämä ei tietenkään koske luonnostaan aseksuaalisia ihmisiä. Olen menettänyt yhteyden itseeni, muihin ihmisiin ja myös motivaationi ja haluni elää ovat poissa. PSSD on hirveä ja epäinhimillisen julma vaiva, suorastaan kidutuksen omainen. Se on kuin miehuutesi tai naiseutesi riistettäisiin sinulta kokonaan pois. Moni päätyy tämän takia itsemurhaan. Tila on yleensä pysyvä, ja hoitomuotoja tai parannuskeinoa siihen ei ole olemassa.

Miksi te yksinäiset tai ikisinkut ette tapaa toisianne? Nyt on tämä nettikin keksitty, niin tapailkaa toisianne te "jotka ette kenellekään kelpaa" te tiedätte miltä toisesta tuntuu jne. Vai eikö teillekään sitten kelpaa kuka tahansa yksinäinen luuseri?

Miehillähän on helppoa saada seksikokemuksia koska voi mennä huoriin koska vaan, mutta naisilla se on vaikeampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olisin tosi onnellinen jos kukaan ei olisi koskenu. Mutta mua on hyväksikäytetty jo lapsena. Pahantekijät näkee kuka on helppo uhri. "helppouden" lisäksi olen siisti ja tunnollinen. Aina on ollut joku tunkemassa ja tunkeutumassa. Syönyt ilmaiseksi, vieny rahani, raiskannut. Vaikka ovessa on vain mun sukunimi, on isäntää jos jonkinlaista ollut tukkimassa ja alistamassa. En ole koskaan ollut terveessä suhteessa. Joten päättelen, että naisen on AINA parempi olla yksin, kuin jonkun runkkutyynynä.

Olen pahoillani siitä, mitä sinulle on tehty ja tapahtunut.

Lapsi on aina helppo uhri, jokainen lapsi on helppo uhri. Hyväksikäyttäjä on raukkamainen hirviö.

Toivon, että löydät hyvää ja että sinulle tapahtuu hyvää.

En voisi. Koin hyvin nuoresta asti, että seurustelu- ja seksielämä on mulle vain kaukaisia haaveita, koska olin koulukiusattu ja rumana ja outona pidetty tyttö. Seurusteluelämä oli mulle ihan täysin vieras maailma, absurdi ajatuskin että mulle olisi sellainen voinut kuulua.

Lukiossa ei enää kiusattu eikä tainnut kukaan enää huomautella ulkonäöstäkään. Olin silti omaksunut sen käsityksen aika vahvasti, että olen ruma ja siis seksuaalisessa mielessä kelvoton. Jotenkin aloin silti kuvitella, että ehkä minustakin voisi joku joskus sillä tavalla kiinnostua... en tosin tähän päiväänkään mennessä ole ikinä uskonut yhtäkään ulkonäkööni kohdistuvaa kehua. Itsetunto edelleenkään ei ole hyvä, seurustelusta huolimatta, mutta olisi se paljon huonompi, jos olisin ikisinkkuna pysynyt. En osaa kuvitellakaan, mutta luulisin että olisin masentunut pahasti kun siihen on muutenkin taipumusta.

Vasta 22-vuotiaana aloin tapailla ja harrastin ensimmäistä kertaa seksiä. Seurustelua siitä ei kehkeytynyt mutta kyllä se vaan itsetuntoa tai ainakin jotain luottamusta nosti siihen, että ehkä en olekaan täysin toivoton tapaus. Siitä meni sitten kuitenkin vielä kaksi vuotta ennen kuin mitään treffejä kummempaa uudemman kerran tapahtui, sekin suhde loppui lyhyeen. Sen jälkeen meni taas aikalailla kaksi vuotta ennen kuin löysin nykyisen kumppanini (tuossa välissä oli treffejä ja yhden illan juttuja mutta myös pitkiä aikoja ilman mitään), jonka kanssa olen ollut kaksi vuotta yhdessä, asumme yhdessä, kihloista on vihjaillen puhuttu puolin ja toisin ja muutoinkin todettu, että tässä on elämäni rakkaus.

Jos en olisi saanut tuota ensimmäistä, vaikkakin aika surkeaa tapailu- ja seksikokemusta, niin ei minulla olisi ikimaailmassa ollut itseluottamusta yrittää treffailla. Koin olevani vanha neitsyt 22-vuotiaanakin jo. Mielestäni on epäempaattista ja vähättelevää väittää, että seurustelu ja seksi eivät muka olisi niin isoja juttuja tai kohottaisi näkemystä itsestä millään lailla, kun kuitenkin nuo ovat elämän suurimpia ilon ja onnen lähteitä niille, jotka ne saavat. Tietysti on muutakin - kyllä minulla edelleen on omat kiinnostuksen kohteeni, harrastukseni, ystäväni jne., mutta olisi melkoista puolisoni vähättelyä väittää, että ihan yhtä ihanaa elämä olisi ilman häntäkin. Ei todellakaan olisi!

Kemiallisesti kastroitu kirjoitti:

Itselläni on PSSD (Post SSRI Sexual Dysfunction) masennus -ja psykoosilääkkeiden käytön seurauksena. Genitaalialueeni on kuiva ja turta, kuin anesteettisella aineella puudutettu. Muut tämän tilan omaavat ovat kuvailleet sitä samalla tavalla. Tämä tila estää minulla suhteiden luomisen, en kykene suhteeseen koska en voi harrastaa seksiä. Fyysinen intiimiys on suhteen suola, ilman sitä ei parisuhde yksinkertaisesti toimi. Jos seksiä ei ole, suhde kuolee siihen paikkaan. Tämä ei tietenkään koske luonnostaan aseksuaalisia ihmisiä. Olen menettänyt yhteyden itseeni, muihin ihmisiin ja myös motivaationi ja haluni elää ovat poissa. PSSD on hirveä ja epäinhimillisen julma vaiva, suorastaan kidutuksen omainen. Se on kuin miehuutesi tai naiseutesi riistettäisiin sinulta kokonaan pois. Moni päätyy tämän takia itsemurhaan. Tila on yleensä pysyvä, ja hoitomuotoja tai parannuskeinoa siihen ei ole olemassa.

Tuohan on käytännössä sama jos miehellä ei erektio toimi tai on vaikka halvaantunut, ja aina sanotaan että läheisyyttä ja intiimiyttä voi harjoittaa muutenkin, iho ihoa vasten, ei sen tarvi aina olla penetraatiokeskeistä.

Sen perusteella kuinka katkerilta ja miesvihaisilta te palstamammat aina vaikutatte, ettekö sitten olisi kaikki onnellisempia ilman mieskokemuksia...?

Vierailija kirjoitti:

Sen perusteella kuinka katkerilta ja miesvihaisilta te palstamammat aina vaikutatte, ettekö sitten olisi kaikki onnellisempia ilman mieskokemuksia...?

Mahdollisesti, olihan ensimmäisen poikaystäväni itsemurha kodissamme sellainen juttu, ettei mielenterveyteni siitä koskaan enää ennalleen ole palautunut. Tämänkö halusit kuulla?

Vierailija kirjoitti:

Siskoni vaikuttaa pärjänneen hyvin ilman seurustelukokemuksia. On tyytyväisen ja onnellisen oloinen uraihminen, matkustelee ja tekee kiinnostavia juttuja. Mutta mistä sen sitten lopulta tietää mitä hän mielessään pohtii. Lapsuudessa vanhempien välit olivat sellaiset, että mitään kovin ruusuista kuvaa parisuhteesta ei päässyt lapsille syntymään. Itse olen koputtanut puuta, että ainakin toistaiseksi omat suhteeni ovat olleet aika erilaisia kuin vanhempieni suhde.

Ap:ko ei tästä tykännyt? Emme oikein keskustele hankalista aiheista. Ei ole perheessä tapana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Miksi olisi outoa, jos ei parikymppisenä omaa seurustelukokemusta? Minusta liian nuorena aloitetut suhteet ovat turhia, sillä ne eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään ja saattavat jättää jopa paskan kuvan suhteista. Se on sellaista itsensä löytämistä ja kokeiluaikaa, suhteet ovat kevyttä hömppää. Suhteilu aloitetaan varhain usein siitä syystä, että se ulkoa tuleva sosiaalinen paine on todella kova. Pidetään jotenkin outona ja vajavaisena, jos poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä. Ei ole mitään aikarajaa sille, että missä iässä seurustelu tulisi aloittaa. Moni kiirehtii suhteeseen, ja lopputuloksen voimme jo arvata. Eihän siinä hyvin käy. Itse olin alta kahdenkymmenen hyvin naiivi, lapsellinen ja henkisesti kypsymätön. En olisi ollut henkisellä tasolla valmis suhteeseen. Tähän toki vaikuttaa lapsuuden traumat, joiden työstämisen olen aloittanut vasta hiljattain. Se on prosessi, joka pitää käydä läpi että on sinut itsensä kanssa. En usko että suhteella olisi hyvät edellytykset, jos toinen osapuoli kipuilee jonkun asian kanssa todella pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yksinäiset tai ikisinkut ette tapaa toisianne? Nyt on tämä nettikin keksitty, niin tapailkaa toisianne te "jotka ette kenellekään kelpaa" te tiedätte miltä toisesta tuntuu jne. Vai eikö teillekään sitten kelpaa kuka tahansa yksinäinen luuseri?

Miehillähän on helppoa saada seksikokemuksia koska voi mennä huoriin koska vaan, mutta naisilla se on vaikeampaa. 

Minun ikisinkun ongelma on juurikin se, että hyvin harvoin minulla kemiat kohtaa yhdenkään ihmisen kanssa. Viihdyn todella hyvin yksin, ja sitten taas minusta on todella vaivaannuttavaa ja inhottavaa olla ihmisen kanssa, jonka seurasta en todella nauti. Kyllä minulle kelpaisi "yksinäinen luuseri", jos sellaisen kanssa vain kolahtaisi. Ei yksi sama juttu, eli tässätapauksessa ikisinkkuus, tee ihmisistä automaattisesti sopivia toisillensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Miksi olisi outoa, jos ei parikymppisenä omaa seurustelukokemusta? Minusta liian nuorena aloitetut suhteet ovat turhia, sillä ne eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään ja saattavat jättää jopa paskan kuvan suhteista. Se on sellaista itsensä löytämistä ja kokeiluaikaa, suhteet ovat kevyttä hömppää. Suhteilu aloitetaan varhain usein siitä syystä, että se ulkoa tuleva sosiaalinen paine on todella kova. Pidetään jotenkin outona ja vajavaisena, jos poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä. Ei ole mitään aikarajaa sille, että missä iässä seurustelu tulisi aloittaa. Moni kiirehtii suhteeseen, ja lopputuloksen voimme jo arvata. Eihän siinä hyvin käy. Itse olin alta kahdenkymmenen hyvin naiivi, lapsellinen ja henkisesti kypsymätön. En olisi ollut henkisellä tasolla valmis suhteeseen. Tähän toki vaikuttaa lapsuuden traumat, joiden työstämisen olen aloittanut vasta hiljattain. Se on prosessi, joka pitää käydä läpi että on sinut itsensä kanssa. En usko että suhteella olisi hyvät edellytykset, jos toinen osapuoli kipuilee jonkun asian kanssa todella pahasti.

Sama. Toivon, että olisin aloittanut seurustelut vasta yli 20v, sillä sitä ennen olin todella lapsellinen ja eksyksissä, ja vedin varmaan puoleeni noita ominaisuuksia hyväksikäyttäviä miehiä. Sosiaalinen paine seurusteluun vei kuitenkin voiton, mikä nyt myöhemmin tuntuu toki naurettavalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Tämä on typerä perustelu, jota näissä keskusteluissa aina käytetään. Se on pinnallisesti ajatellen hyvä vastaus, mutta ei kestä lainkaan läheisempää tutkiskelua. Jo se seikka, että suurin osa ihmisistä käyttää valtavan määrän aikaa saavuttaakseen tämän päämäärän pitäisi kertoa, että se on jotain mitä tavoitella ja yrittää saada.

Miksi? Ei parisuhde tai perhe ole kaikille mikään tavoite tai lopullinen päämäärä. Sitten kun ollaan siinä kuuluisassa suhteessa, alkaa valitus rahasta, oman ajan puutteesta, lasten hoidosta jne. Parempi olisi kun monet jäisivät suosiolla sinkuksi. Ei tulisi näitä ongelmia ja lapsia heittopusseiksi.

Tämä nyt ei liity mitenkään koko ketjun aiheeseen. Onko ruoka ja syöminen tavoiteltavaa, jos se on joskus pahaa ja välillä maha menee sekaisin?

Ruoka ja syöminen on pakollista, mutta harmittaahan se jos sen aina oksentaa pois.