Voisitko olla onnellinen/itsevarma jos et olisi koskaan seurustellut?

Vierailija kirjoitti:

Kemiallisesti kastroitu kirjoitti:

Itselläni on PSSD (Post SSRI Sexual Dysfunction) masennus -ja psykoosilääkkeiden käytön seurauksena. Genitaalialueeni on kuiva ja turta, kuin anesteettisella aineella puudutettu. Muut tämän tilan omaavat ovat kuvailleet sitä samalla tavalla. Tämä tila estää minulla suhteiden luomisen, en kykene suhteeseen koska en voi harrastaa seksiä. Fyysinen intiimiys on suhteen suola, ilman sitä ei parisuhde yksinkertaisesti toimi. Jos seksiä ei ole, suhde kuolee siihen paikkaan. Tämä ei tietenkään koske luonnostaan aseksuaalisia ihmisiä. Olen menettänyt yhteyden itseeni, muihin ihmisiin ja myös motivaationi ja haluni elää ovat poissa. PSSD on hirveä ja epäinhimillisen julma vaiva, suorastaan kidutuksen omainen. Se on kuin miehuutesi tai naiseutesi riistettäisiin sinulta kokonaan pois. Moni päätyy tämän takia itsemurhaan. Tila on yleensä pysyvä, ja hoitomuotoja tai parannuskeinoa siihen ei ole olemassa.

Tuohan on käytännössä sama jos miehellä ei erektio toimi tai on vaikka halvaantunut, ja aina sanotaan että läheisyyttä ja intiimiyttä voi harjoittaa muutenkin, iho ihoa vasten, ei sen tarvi aina olla penetraatiokeskeistä.

Kyseessä ei ole henkisen puolen ongelma, vaan puhtaasti fysiologinen tila mitä ilmeisimmin aivoissa syntyneen vaurion ja selkärangan hermovaurion seurauksena, mikä saattaisi selittää genitaalialueen puutumisen. Mikään hankaaminen tai itsetyydytys ei auta, genitaalialueella ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tuntoaistia. Tämä vakava vaurio vähentää kosketusherkkyyttä myös muilla kehon erogeenisillä alueilla mm. nännipihoissa. Tilalle ominaista on vähentynyt kiinnostus seksiin, alentunut herkkyys visuaalisille seksuaalisille ärsykkeille, tunnottomuus alapäässä, anorgasmia (kyvyttömyys saada orgasmia).

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yksinäiset tai ikisinkut ette tapaa toisianne? Nyt on tämä nettikin keksitty, niin tapailkaa toisianne te "jotka ette kenellekään kelpaa" te tiedätte miltä toisesta tuntuu jne. Vai eikö teillekään sitten kelpaa kuka tahansa yksinäinen luuseri?

Miehillähän on helppoa saada seksikokemuksia koska voi mennä huoriin koska vaan, mutta naisilla se on vaikeampaa. 

Koska ikiyksinäisenä miehenä minun kokemukseni on, että naispuolisillakin yksinäisillä on paljon standardeja. Ehkä minunlaiseni miehen näkeminen muistuttaa heitä omasta tilanteestaan, eivätkä he halua sitä. Tai sitten he haluavat jonkun, joka täydentää heidät, eivätkä henkilöä, joka osaa suhtautua heidän tilanteeseensa, mutta ei muuten tuo mitään uutta elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Miksi olisi outoa, jos ei parikymppisenä omaa seurustelukokemusta? Minusta liian nuorena aloitetut suhteet ovat turhia, sillä ne eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään ja saattavat jättää jopa paskan kuvan suhteista. Se on sellaista itsensä löytämistä ja kokeiluaikaa, suhteet ovat kevyttä hömppää. Suhteilu aloitetaan varhain usein siitä syystä, että se ulkoa tuleva sosiaalinen paine on todella kova. Pidetään jotenkin outona ja vajavaisena, jos poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä. Ei ole mitään aikarajaa sille, että missä iässä seurustelu tulisi aloittaa. Moni kiirehtii suhteeseen, ja lopputuloksen voimme jo arvata. Eihän siinä hyvin käy. Itse olin alta kahdenkymmenen hyvin naiivi, lapsellinen ja henkisesti kypsymätön. En olisi ollut henkisellä tasolla valmis suhteeseen. Tähän toki vaikuttaa lapsuuden traumat, joiden työstämisen olen aloittanut vasta hiljattain. Se on prosessi, joka pitää käydä läpi että on sinut itsensä kanssa. En usko että suhteella olisi hyvät edellytykset, jos toinen osapuoli kipuilee jonkun asian kanssa todella pahasti.

Miten niin parikymppisenä? Tuossa puhuttiin yli nelikymppisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

Tämä on typerä perustelu, jota näissä keskusteluissa aina käytetään. Se on pinnallisesti ajatellen hyvä vastaus, mutta ei kestä lainkaan läheisempää tutkiskelua. Jo se seikka, että suurin osa ihmisistä käyttää valtavan määrän aikaa saavuttaakseen tämän päämäärän pitäisi kertoa, että se on jotain mitä tavoitella ja yrittää saada.

Miksi? Ei parisuhde tai perhe ole kaikille mikään tavoite tai lopullinen päämäärä. Sitten kun ollaan siinä kuuluisassa suhteessa, alkaa valitus rahasta, oman ajan puutteesta, lasten hoidosta jne. Parempi olisi kun monet jäisivät suosiolla sinkuksi. Ei tulisi näitä ongelmia ja lapsia heittopusseiksi.

Tämä nyt ei liity mitenkään koko ketjun aiheeseen. Onko ruoka ja syöminen tavoiteltavaa, jos se on joskus pahaa ja välillä maha menee sekaisin?

Ruoka ja syöminen on pakollista, mutta harmittaahan se jos sen aina oksentaa pois.

Yksinäisyys aiheuttaa sekä fyysisiä, että henkisiä ongelmia. Sanoisin siis sen vertautuvan melko hyvin ravintoon.

Mistä mokoman voisi tietää? Luultavasti en olisi onnellinen, koska minulla ei olisi ihania lapsiani, perhe-elämän tuottamaa elämänkokemusta ja organisointitaitoja eikä tyydyttävää sukupuolielämää. Seksi ja läheisyys on ollut aina todella tärkeää.

Kemiallisesti kastroitu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kemiallisesti kastroitu kirjoitti:

Itselläni on PSSD (Post SSRI Sexual Dysfunction) masennus -ja psykoosilääkkeiden käytön seurauksena. Genitaalialueeni on kuiva ja turta, kuin anesteettisella aineella puudutettu. Muut tämän tilan omaavat ovat kuvailleet sitä samalla tavalla. Tämä tila estää minulla suhteiden luomisen, en kykene suhteeseen koska en voi harrastaa seksiä. Fyysinen intiimiys on suhteen suola, ilman sitä ei parisuhde yksinkertaisesti toimi. Jos seksiä ei ole, suhde kuolee siihen paikkaan. Tämä ei tietenkään koske luonnostaan aseksuaalisia ihmisiä. Olen menettänyt yhteyden itseeni, muihin ihmisiin ja myös motivaationi ja haluni elää ovat poissa. PSSD on hirveä ja epäinhimillisen julma vaiva, suorastaan kidutuksen omainen. Se on kuin miehuutesi tai naiseutesi riistettäisiin sinulta kokonaan pois. Moni päätyy tämän takia itsemurhaan. Tila on yleensä pysyvä, ja hoitomuotoja tai parannuskeinoa siihen ei ole olemassa.

Tuohan on käytännössä sama jos miehellä ei erektio toimi tai on vaikka halvaantunut, ja aina sanotaan että läheisyyttä ja intiimiyttä voi harjoittaa muutenkin, iho ihoa vasten, ei sen tarvi aina olla penetraatiokeskeistä.

Kyseessä ei ole henkisen puolen ongelma, vaan puhtaasti fysiologinen tila mitä ilmeisimmin aivoissa syntyneen vaurion ja selkärangan hermovaurion seurauksena, mikä saattaisi selittää genitaalialueen puutumisen. Mikään hankaaminen tai itsetyydytys ei auta, genitaalialueella ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tuntoaistia. Tämä vakava vaurio vähentää kosketusherkkyyttä myös muilla kehon erogeenisillä alueilla mm. nännipihoissa. Tilalle ominaista on vähentynyt kiinnostus seksiin, alentunut herkkyys visuaalisille seksuaalisille ärsykkeille, tunnottomuus alapäässä, anorgasmia (kyvyttömyys saada orgasmia).

Kuulostaa jokseenkin karulta.

Vierailija kirjoitti:

Mistä mokoman voisi tietää? Luultavasti en olisi onnellinen, koska minulla ei olisi ihania lapsiani, perhe-elämän tuottamaa elämänkokemusta ja organisointitaitoja eikä tyydyttävää sukupuolielämää. Seksi ja läheisyys on ollut aina todella tärkeää.

Aivan. Siksi onkin todella outoa, kun yksinäiselle annetaan neuvoiksi muihin asioihin paneutumista ja itsensä hyväksymistä. Noista neuvoista paistaa aina läpi vähättelevä asenne ja täydellinen ymmärryksen puute.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Miksi olisi outoa, jos ei parikymppisenä omaa seurustelukokemusta? Minusta liian nuorena aloitetut suhteet ovat turhia, sillä ne eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään ja saattavat jättää jopa paskan kuvan suhteista. Se on sellaista itsensä löytämistä ja kokeiluaikaa, suhteet ovat kevyttä hömppää. Suhteilu aloitetaan varhain usein siitä syystä, että se ulkoa tuleva sosiaalinen paine on todella kova. Pidetään jotenkin outona ja vajavaisena, jos poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä. Ei ole mitään aikarajaa sille, että missä iässä seurustelu tulisi aloittaa. Moni kiirehtii suhteeseen, ja lopputuloksen voimme jo arvata. Eihän siinä hyvin käy. Itse olin alta kahdenkymmenen hyvin naiivi, lapsellinen ja henkisesti kypsymätön. En olisi ollut henkisellä tasolla valmis suhteeseen. Tähän toki vaikuttaa lapsuuden traumat, joiden työstämisen olen aloittanut vasta hiljattain. Se on prosessi, joka pitää käydä läpi että on sinut itsensä kanssa. En usko että suhteella olisi hyvät edellytykset, jos toinen osapuoli kipuilee jonkun asian kanssa todella pahasti.

Miten niin parikymppisenä? Tuossa puhuttiin yli nelikymppisestä.

Kyseinen henkilö mainitsi aloittaneensa seurustelun 24-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä mokoman voisi tietää? Luultavasti en olisi onnellinen, koska minulla ei olisi ihania lapsiani, perhe-elämän tuottamaa elämänkokemusta ja organisointitaitoja eikä tyydyttävää sukupuolielämää. Seksi ja läheisyys on ollut aina todella tärkeää.

Aivan. Siksi onkin todella outoa, kun yksinäiselle annetaan neuvoiksi muihin asioihin paneutumista ja itsensä hyväksymistä. Noista neuvoista paistaa aina läpi vähättelevä asenne ja täydellinen ymmärryksen puute.

Kyllä, tuo on totta. Joka tapauksessa silti elämässä hankalalta tuntuvaa tilannetta paikkaa vähän (ei silti korvaa) se, jos edes jostain saa mielekkäitä kokemuksia.

En ole koskaan seurustellut. En pidä itseäni erityisen itsevarmana ihmisenä (sehän on aika vahva sana), mutta en ole itsevarmuuden vastakohtakaan. Onnellinen olen silloin, kun on jotain aihetta olla onnellinen. Muutama tuntemani mies kyllä haluaisi seurustella minun kanssani. Olen myös löytänyt sellaisen ihmisen, jonka kanssa itse haluaisin seurustella, mutta tajusin jo kouluaikana, ettei hän välitä minusta. Surutyö asiasta on siis jo tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Miksi olisi outoa, jos ei parikymppisenä omaa seurustelukokemusta? Minusta liian nuorena aloitetut suhteet ovat turhia, sillä ne eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään ja saattavat jättää jopa paskan kuvan suhteista. Se on sellaista itsensä löytämistä ja kokeiluaikaa, suhteet ovat kevyttä hömppää. Suhteilu aloitetaan varhain usein siitä syystä, että se ulkoa tuleva sosiaalinen paine on todella kova. Pidetään jotenkin outona ja vajavaisena, jos poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä. Ei ole mitään aikarajaa sille, että missä iässä seurustelu tulisi aloittaa. Moni kiirehtii suhteeseen, ja lopputuloksen voimme jo arvata. Eihän siinä hyvin käy. Itse olin alta kahdenkymmenen hyvin naiivi, lapsellinen ja henkisesti kypsymätön. En olisi ollut henkisellä tasolla valmis suhteeseen. Tähän toki vaikuttaa lapsuuden traumat, joiden työstämisen olen aloittanut vasta hiljattain. Se on prosessi, joka pitää käydä läpi että on sinut itsensä kanssa. En usko että suhteella olisi hyvät edellytykset, jos toinen osapuoli kipuilee jonkun asian kanssa todella pahasti.

Miten niin parikymppisenä? Tuossa puhuttiin yli nelikymppisestä.

Kyseinen henkilö mainitsi aloittaneensa seurustelun 24-vuotiaana.

Ja oli sitä ennen onnellinen ja varustettu hyvällä itsetunnolla. Epäilisin tilanteen olevan sama kaksikymmentä vuotta vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä mokoman voisi tietää? Luultavasti en olisi onnellinen, koska minulla ei olisi ihania lapsiani, perhe-elämän tuottamaa elämänkokemusta ja organisointitaitoja eikä tyydyttävää sukupuolielämää. Seksi ja läheisyys on ollut aina todella tärkeää.

Aivan. Siksi onkin todella outoa, kun yksinäiselle annetaan neuvoiksi muihin asioihin paneutumista ja itsensä hyväksymistä. Noista neuvoista paistaa aina läpi vähättelevä asenne ja täydellinen ymmärryksen puute.

Kyllä, tuo on totta. Joka tapauksessa silti elämässä hankalalta tuntuvaa tilannetta paikkaa vähän (ei silti korvaa) se, jos edes jostain saa mielekkäitä kokemuksia.

Varmasti. Vähättelevää se on silti.

Jos sinulla on naula jalkapohjassa auttaa hyvän hampurilaisen syöminen jollain tasolla, mutta ei se poista sitä pistävää kipua.

Minulla oli nuorena huono itsetunto ongelmallisten perhesuhteiden takia. Seurustelun kautta olen saanut korjaavia kokemuksia läheisistä ihmissuhteista. Mutta tajuan olleeni onnekas. Olisinhan voinut päätyä yhteen myös jonkun väkivaltaisen narsistin kanssa, koska sellainen meininki olisi tuntunut niin tutulta.

Voi olla suhteita, vaikka ei seurustelisi. Harva ihminen on niin vastenmielinen, ettei halutessaan saisi edes yhdenillan seuraa kenestäkään koskaan milloinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksen. Enhän tietäisi mistä olen jäänyt paitsi.

"anyway so i feel like the western obsession with romantic love is symptomatic of the absence of community we experience in our socially isolating society" -t. tumblr (:D) mutta tuo on hyvinkin totta. Olin 20-vuotiaaksi asti sinkku, mutta en koe muuttuneeni niin paljoa ihmisenä. Ei parisuhteilu ehkäpä edes ole niin hienoa, mitä fantasioissani kuvittelin. 

Tosiasiassa meidän yhteiskuntamme on oikeastikin aika ulossulkeva ja sisäänpäinkääntynyt. Jos et satu ystävystymään peruskouluaikoina pitkäaikaisesti, kärsit aikuisena yksinäisyydestä, parisuhteesta huolimatta. Kaipaan edelleen tosiystäviä, jotain yhteisöä.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla suhteita, vaikka ei seurustelisi. Harva ihminen on niin vastenmielinen, ettei halutessaan saisi edes yhdenillan seuraa kenestäkään koskaan milloinkaan.

Onhan nyt joku yhdenillan juttu ihan eri asia kuin parisuhde. Eivät kaikki niitä etsi, vaikka parisuhde kiinnostaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Ei se kyllä ihan noin yksinkertaisesti mene. On kasapäin suhteita, joissa petetään, ollaan väkivaltaisia ja satutetaan toista henkisesti. Tuollaiset asiat jättävät haavoja, eikä suhde itse tee mitenkään itsevarmemmaksi. Jo petetyksi tuleminen voi olla traumaattista. Hyvät suhteet ovat harvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Ei se kyllä ihan noin yksinkertaisesti mene. On kasapäin suhteita, joissa petetään, ollaan väkivaltaisia ja satutetaan toista henkisesti. Tuollaiset asiat jättävät haavoja, eikä suhde itse tee mitenkään itsevarmemmaksi. Jo petetyksi tuleminen voi olla traumaattista. Hyvät suhteet ovat harvassa.

Kyllä. Ilman parisuhdetta elänyt ihminen ei henkilökohtaisesti vain ole kokenut miten ihanne hyvästä parisuhteesta murskautuu palasiksi.

Hyvin meni 35 v ilman seurustelua. Ei mun onni tai itsevarmuus oo miehestä riippuvainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin sinkku 24-vuotiaaksi ja myönnetään, vaikka itsetuntoni oli ihan hyvä, tuntuihan se, että minussa oli jotain "vikaa" kun kumppania ei vain löytynyt. Onnellinen olin periaatteessa kyllä, mutta kyllä se elämän hieman tyhjältä tuntui, kun perheen olisin joskus halunnut.

Nyt olen 43-vuotias ja perheellinen ja uskon, että osaisin elää sinkkunakin jatkossa, jos tilanne jostain syystä muuttuisi. Mutta toki tilanne olisi toinen, jos minulla ei olisi kokemusta parisuhteesta ja perhe-elämästä.

Tässä on oikea vastaus. On helpompi käsitellä jonkun asian häviämistä, jos taustalla on varmuus, että on siihen jatkossakin kykenevä. Luottamus omaan arvoon ja viehättävyyteen seurustelukumppanina on jotain mitä kokemattomilla ei ole ja se aiheuttaa lähes väistämättä ongelmia itsevarmuuden kanssa.

Ei se kyllä ihan noin yksinkertaisesti mene. On kasapäin suhteita, joissa petetään, ollaan väkivaltaisia ja satutetaan toista henkisesti. Tuollaiset asiat jättävät haavoja, eikä suhde itse tee mitenkään itsevarmemmaksi. Jo petetyksi tuleminen voi olla traumaattista. Hyvät suhteet ovat harvassa.

Kyllä. Ilman parisuhdetta elänyt ihminen ei henkilökohtaisesti vain ole kokenut miten ihanne hyvästä parisuhteesta murskautuu palasiksi.

Siis murskautuu palasiksi suhteen aikana, tarkoitin tietysti. Toki toteutumattomat haaveet aina tuntuvat pahalta.