Lue keskustelun säännöt.
Miten muutuitte henkisesti ikävuosina 20-30?
30.09.2018 |
Täytin juuri 26, ja ajatukseni tuntuvat vierailta. En koe viimeisen muutaman vuoden aikana muuttuneeni juurikaan, tai erityisesti kypsyneeni, mutta ajatusmaailma on jonkin verran muuttunut (vai onko se sitten kypsymistä?).
20-vuotiaana vaihdoin miehiä kuin sukkia, ja elämän tärkein päämäärä oli matkustella mahdollisimman paljon. Biletys ei kiinnostanut silloinkaan, mutta elämä oli todella huoletonta.
Viime vuodet ovat olleet rankkoja, ja kuvitelmat hienosta elämästä ovat karisseet. Olen sairastanut masennuksen yliopisto-opintojen aikana ja ollut väkivaltaisessa parisuhteessa. Nyt olen onneksi hyvän miehen kanssa, ja haaveilen perheestä ja omasta asunnosta. Matkustelu on edelleen kivaa, mutta kerta-pari vuodessa riittää, ja yövyn hostellin sijaan mieluummin hotellissa. Elämä on ihan mukavaa, mutta mitään adrenaliinipläjäyksiä en ole kokenut vuosiin.
Pidän lukiolaisia todella nuorina, ja katson järkyttyneenä teinien pukeutumistyyliä. Luotan kyllä nuoriin, mutta suoraan sanottuna tuntuu, että minusta on tullut katkera vanha keski-ikäinen, joka vihaa jokaista parikymppistä, vaikka en olekaan vielä levinnyt.
Kertokaa omia kokemuksianne, todella palan halusta kuulla. Ihminenhän kehittyy läpi elämän.
Kommentit (32)
Tulin itsevarmemmaksi, vakaammaksi ja rauhallisemmaksi. Läheisyyden kaipuu lähti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidän lukiolaisia todella nuorina, ja katson järkyttyneenä teinien pukeutumistyyliä. Luotan kyllä nuoriin, mutta suoraan sanottuna tuntuu, että minusta on tullut katkera vanha keski-ikäinen, joka vihaa jokaista parikymppistä, vaikka en olekaan vielä levinnyt.
Kertokaa omia kokemuksianne, todella palan halusta kuulla. Ihminenhän kehittyy läpi elämän.
Kaipaatko jotain siitä kun olit nuorempi vai toivotko että jotain olisi mennyt eri tavalla? Haaveiletko vain nuorekkaammasta ulkonäöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20v maailma oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia, kavereiden kanssa baariteltiin, reissattiin ja iskettiin naisia. Nyt (31v) kaverit ovat vakiintuneet eikä niitä näe kuin tuurilla kerran vuodessa, kaikki tuntuu toivottomalta ja elämä on sellasta ajan kuluttamista kuolemaa odotellessa
Ikävää. Mitä kaipaisit?
Mulla toinen läheinen kaveri saa pian esikoisensa, ja toisella yrittäminen menossa, joten melko samassa elämäntilanteessa elellään heidän kanssaan. Sitten löytyy sinkkuna eleleviä, jotka sopivat yhtä hyvin kaveriporukkaan.
Sosiaalista elämää, johonkin kuulumisen tunnetta ja ehkä eniten sitä, että olisi jotain odotettavaa muutakin kuin kuolema. Kaikki on intohimotonta rutiinilla tapahtuvaa suorittamista
Kokisin samoin ja kuolisin sisältä jos ei olisi kiinnostava työ jossa tapaa paljon ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidän lukiolaisia todella nuorina, ja katson järkyttyneenä teinien pukeutumistyyliä. Luotan kyllä nuoriin, mutta suoraan sanottuna tuntuu, että minusta on tullut katkera vanha keski-ikäinen, joka vihaa jokaista parikymppistä, vaikka en olekaan vielä levinnyt.
Kertokaa omia kokemuksianne, todella palan halusta kuulla. Ihminenhän kehittyy läpi elämän.
Kaipaatko jotain siitä kun olit nuorempi vai toivotko että jotain olisi mennyt eri tavalla? Haaveiletko vain nuorekkaammasta ulkonäöstä?
En oikeastaan, paitsi ehkä huolettomuutta. En kokenut tosin sitä makaronia ja ketsuppia -opiskelua, sillä opiskelin ulkomailla ja sain yrityksestäni sen verran rahaa, että sain syötyä jopa usein ulkona. Nuoruuteni oli tosi kiva, mutta en kaipaa sitä enää.
Enkä haaveile näyttäväni enää 19-vuotiaalta. En koe tarvetta pukeutua minishorteihin, kun nättejä siveellisiä mekkojakin on ;) Kasvoista menen helposti muutaman vuoden nuoremmasta, eikä kropassakaan valittamista. No pizzan syönti näkyy isompana turvotuksena toki kuin ennen..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP jatkaa: enhän mä vanha ole vieläkään, jestas sentään! Jos 26-vuotias olisi vanha, niin olisi asiat aika huonosti.
Raskas vuosikymmen. Sen alkupuolella kuoli poikaystävä itsemurhaan ja lopussa äiti syöpään. Puolivälissä oli kuitenkin aika onnellinen vaihe, kun sain korkeakouluopinnot loppuun ja menin naimisiin. Eli aikamoista tunnemyrskyä on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies vaihtoi minut 31-vuotiaana 18-vuotiaaseen. Ollaan siis saman ikäisiä. Että näin, varo vaan!
20-26 vuotiaana olin vielä sellainen bileprinsessa ja aika naiivi. Jotenkin heti 27 täytettyäni aloin todellakin aikuistua ja pikkuhiljaa löytää itseäni kaiken kaaoksen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitenkään. Kypsyminen alkoi vasta lähestyessä 40 ja vielä on matkaa.
M40
Miehet selkeästi kypsyy vasta yli kolmekymppisenä. Miehenikin sanoi että hän oli alle kolmekymppisenä "naimisissa" jännittävältä tuntuvan työn kanssa, ja kun täytti kolmekymmentä alkoi huomata että kyllä se oma perhe olis aika kiva juttu.
Siinähän se iso ongelma onkin että yleensä nainen on parhaassa lapsentekoiässä kaikinpuolin siinä parikymppisenä mutta miehet on liian lapsellisia, eli pitäisi etsiä n. 10 vuotta vanhempi mies lapsille isäksi jotta voisi luottaa siihen että miehestä on elämään lapsiperheessä vastuullisessa roolissa.
Ei kaikki miehet mene tuohon muottiin. Minä olen ainakin kärsinyt koko elämäni siitä, että samanikäisetkin naiset ovat täysin kakaroita. Monet naiset pääsevät haavekuvistaan eroon siinä neljänkympin paikkeilla. Olen kasvattanut kaksi lasta ja yrittänyt muutamaan otteeseen suhdetta, mutta nuo kuvitelmat että onnellisuus saavutetaan vasta parisuhteessa on koituneet liian haastavaksi.
20-vuotiaana olin ollut 5 vuotta parisuhteessa ja olin yliopisto-opiskelija. Luulin olevani todella kypsä aikuinen ja unelmoin lapsista, avioliitosta ja omakotitalosta. Pari vuotta siitä erosin ja vietin pari todella villiä opiskelijabilevuotta. Yhden illan juttuja en harrastanut kuitenkaan. Nyt 28-vuotiaana olen asunut ulkomailla, löytänyt ihanan ja samanlaiset arvot jakavan miehen, menossa naimisiin ja unelmieni työpaikassa. Tämä on paras ikä. Huomaan, etten ole enää niin kärsimätön ja punnitsen tarkemmin sanomiseni. En enää möläyttele niin paljon. Nykyisin kaipaan vähän opiskelijaelämää. Toisaalta on ihanaa, kun on varaa matkustella ja tehdä mitä huvittaa. Toisin kuin 20-vuotiaana, niin nyt lasten saamisella ei tunnu olevan enää niin kiire, enkä ajattele, että 28-vuotiaalla pitäisi jo olla omistusasunto, avioliitto, koira, auto ja lapsia. Olen kuitenkin myös tajunnut elämän lyhyyden, kun omat vanhemmat vanhenevat. Pohdin ehkä syvällisempiä asioita.
Kiitos rohkaisusta! T. 18.