Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa muuta kuin itkeä
30.09.2018 |
En kehtaa puhua tästä olotilasta yhtään kenellekään. Kaikki ystävät kadonneet parisuhteisiinsa, perheisiinsä ja ruuhkavuosiinsa. Entistä vähemmän enää mitään yhteistä vanhojen kavereiden kanssa. Minä vaan en löydä yhtään ketään enkä kelpaa ainoallekaan täyspäiselle miehelle. Vanha vitsaus masennus nostaa taas päätään.
Kommentit (137)
Vierailija kirjoitti:
Näissä kaikissa nettitreffisivustoissa on se vika, että niiden käyttäjät eivät joko uskalla tai viitsi sopia treffejä naamatusten. Miehillä on ongelma että harva nainen viitsii edes kieltävää vastausta kohteliaaseen kontaktiyritykseen antaa. Se kirjoitteleinto lakkaa hyvin lyhyeen jos vain 1 sadasta edes vastaa. Naisilla ilmeisesti ongelma on ylisuuret odotukset treffailuehdokkaalle.
Treffailuvaiheessa kannattaisi laskea sitä rimaa niin naisten kuin miestenkin, todellisuus saattaa yllättää positiivisesti. Riman lasku ei tarkoita sitä että ensimmäisen treffailukumppanin kanssa pitää alkaa suhteeseen.
Olen nähnyt naamattain lähes jokaisen kanssa joka on tinderissä treffeille pyytänyt, ihan paria poikkeusta lukuunottamatta (ja heistä taas tuli jotenkin todella vinksahtanut kuva viestien välityksellä, luulen ettei näkeminen olisi ollut edes turvallista). Olen yrittänyt kiinnostua myös täysin toisenlaisista miehistä kuin mitä itse olen, jos mies vaan itse lähestyy tai osoittaa jotain kiinnostusta. En tiedä miten voisin vielä laskea rimaani, kun en vaan osaa kiinnostua kaikista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa nyt oikeasti niitä konkreettisia neuvoja miten voin muuttua kiinnostavaksi ihmiseksi?
Sinua tuntematta varsin haastava pyyntö palstalaisille. Kannattaa kysyä heiltä jotka tuntevat sinut paremmin, että missä tekijöissä voisit kehittyä tai mihin asioihin kumppanin valinnassa kiinnittää huomiota siten, että parisuhteen muodostumiselle olisi hyvät mahdollisuudet.
Minulle taas kävi niin että sain perheen mutta kymmenen vuoden ja kohden lapsen jälkeen tuli ero. Mies oli pettänyt ja vaikka mitä touhunnut ja en ollut osannut epäillä mitään. Nyt hän ei myöskään ota lapsia oikeastaan koskaan ja minä en saa lapsivapaata. Erosta jo muutama vuosi ja en ole käynyt kertaakaan treffeillä ja en varmaan enää edes muista mitä on seksi. Mutta yritän jaksaa olla pirteä ja keskityn työhöni ja siihen että lapset ovat tyytyväisiä ja arki pyörii. Mutta kyllä toki harmittaa monesti kun en pääse juhlimaan enkä minnekään ilman lapsia ja exä taas käy paljon ulkona ja tekee mitä lystää. Joku minun sijassani varmasti masentuisi ja olisi epätoivoinen mutta minä olen päättänyt että jaksan tätä elämää elää. En luovuta.
Sinulle lapseton sinkku sanoisin että ole iloinen siitä että elämäsi on noinkin helppoa! Sinulla on omaa aikaa ja vapautta. Itse en ole ollut vuosiin yksin sunnuntaiaamuna. Varmasti löydät vielä rakkauden ja niitä lapsiakin ehtii tekemään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa nyt oikeasti niitä konkreettisia neuvoja miten voin muuttua kiinnostavaksi ihmiseksi?
Sinua tuntematta varsin haastava pyyntö palstalaisille. Kannattaa kysyä heiltä jotka tuntevat sinut paremmin, että missä tekijöissä voisit kehittyä tai mihin asioihin kumppanin valinnassa kiinnittää huomiota siten, että parisuhteen muodostumiselle olisi hyvät mahdollisuudet.
Olen kysynyt asiaa mm eksältäni. Hänen mielestään minun pitäisi olla vaan oma itseni. Mutta se ei näemmä riitä, kun yksin täällä on tallustettava vuodesta toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas kävi niin että sain perheen mutta kymmenen vuoden ja kohden lapsen jälkeen tuli ero. Mies oli pettänyt ja vaikka mitä touhunnut ja en ollut osannut epäillä mitään. Nyt hän ei myöskään ota lapsia oikeastaan koskaan ja minä en saa lapsivapaata. Erosta jo muutama vuosi ja en ole käynyt kertaakaan treffeillä ja en varmaan enää edes muista mitä on seksi. Mutta yritän jaksaa olla pirteä ja keskityn työhöni ja siihen että lapset ovat tyytyväisiä ja arki pyörii. Mutta kyllä toki harmittaa monesti kun en pääse juhlimaan enkä minnekään ilman lapsia ja exä taas käy paljon ulkona ja tekee mitä lystää. Joku minun sijassani varmasti masentuisi ja olisi epätoivoinen mutta minä olen päättänyt että jaksan tätä elämää elää. En luovuta.
Sinulle lapseton sinkku sanoisin että ole iloinen siitä että elämäsi on noinkin helppoa! Sinulla on omaa aikaa ja vapautta. Itse en ole ollut vuosiin yksin sunnuntaiaamuna. Varmasti löydät vielä rakkauden ja niitä lapsiakin ehtii tekemään!
Olen pahoillani kokemastasi.
Mutta silti, olet saanut paljon sellaista mitä moni ei tule koskaan kokemaankaan... Iloitse lapsistasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No pitäskö minun sitten uhrautua 36v miehenä? Mennään myö treffeille sitten:) ? Tähänkö loppuisi meikän sinkkuus:( voi kyynel!
m35
Miettikää nyt parisuhteessa olevat/lasten vanhemmat, haluaisitteko itse vaihtaa elämänne tähän:
Jos nyt kuolisin, niin minua ei ihan oikeasti kukaan kaipaisi moneen vuorokauteen. Jos saisin vaikka sairauskohtauksen kotona, niin ei minua kukaan voisi auttaa. Tai jos kuolisin kotiin, niin naapurit olisivat varmasti ensimmäisiä joita asia häiritsisi epämiellyttävän hajun vuoksi... Jos saan vaikka kovan kuumeen tai vatsataudin, niin sinne kauppaan on yksin raahauduttava, ei ole kumppania jota voisi pyytää tuomaan mehukeittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täälläkin on niin ilkeitä vastauksia? Ihan ymmärrettävää ettei noista tuntemuksista halua avautua kenellekään ystävälleen, varsinkaan sellaiselle joka on jo saanut kaiken. Ei sellaiselta tulisi minkäänlaista ymmärrystä asialle...
Saanut kaiken. Ootko sä ollenkaan tietoinen siitä että monilla ihmisillä on paljon vaikeuksia ja paljon putteita vaikka perhe olisi perustettu. Sä kuvittelet nyt vähän liian helpoksi ja ruusuiseksi meidän perheellisten elämän.
Tämä on juuri tätä vähättelyä parisuhteellisten ja perheellisten taholta, ja siksi en uskalla puhua yksinäisyydestäni, parisuhteettomuudestani ja lapsettomuuden tuskasta yhtään kenellekään. Kyllä meillä sinkuillakin on ongelmia, köyhyyttä, sairauksia, kuolevia läheisiä. Teillä perheellisillä on kuitenkin aina se oma perhe, eikä tarvitse olla joka saamarin joulu ja juhannus yksin.
Yksinäisyys on perseestä. Se todella lamauttaa ja jotenkin passivoi henkisesti. Mutta kyllä perheellisissäkin on todella monia yksinäisiä. Monet elävät seksittömissä ja tunnekylmissä parisuhteissa. Puolison kanssa on kasvettu erilleen. Ei ole mitään läheisyyttä ja henkistä yhteyttä. Lapset toki useimmille rakkaita mutta valvottavat ja sitovat osaltaan. On paljon äitejä, joilla ei ole harrastuksia eikä ystäviä kerkeä nähdä kuin joka toinen kuukausi, jos silloinkaan.
Parisuhde on vaikea laji. Edes silloin ei ole välttämättä päässyt ns. voitolle, kun on kohdannut jonkun, jonka kanssa on perustanut perheen. Tyydyttävä elämä on usein kiven alla, ihan kaikilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas kävi niin että sain perheen mutta kymmenen vuoden ja kohden lapsen jälkeen tuli ero. Mies oli pettänyt ja vaikka mitä touhunnut ja en ollut osannut epäillä mitään. Nyt hän ei myöskään ota lapsia oikeastaan koskaan ja minä en saa lapsivapaata. Erosta jo muutama vuosi ja en ole käynyt kertaakaan treffeillä ja en varmaan enää edes muista mitä on seksi. Mutta yritän jaksaa olla pirteä ja keskityn työhöni ja siihen että lapset ovat tyytyväisiä ja arki pyörii. Mutta kyllä toki harmittaa monesti kun en pääse juhlimaan enkä minnekään ilman lapsia ja exä taas käy paljon ulkona ja tekee mitä lystää. Joku minun sijassani varmasti masentuisi ja olisi epätoivoinen mutta minä olen päättänyt että jaksan tätä elämää elää. En luovuta.
Sinulle lapseton sinkku sanoisin että ole iloinen siitä että elämäsi on noinkin helppoa! Sinulla on omaa aikaa ja vapautta. Itse en ole ollut vuosiin yksin sunnuntaiaamuna. Varmasti löydät vielä rakkauden ja niitä lapsiakin ehtii tekemään!
Olen pahoillani kokemastasi.
Mutta silti, olet saanut paljon sellaista mitä moni ei tule koskaan kokemaankaan... Iloitse lapsistasi!
Koittaaka nyt toinen toisenne tukea toisianne. Näköjään toisen haave on toisen pelko. Lapseton voi iloita omasta rauhasta ja lapsellinen olla kiitollinen lapsistaan huolimatta siitä että kummankin elämässä on myös haasteita. Se kuuluu elämään, niin ilot kun surut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miettikää nyt parisuhteessa olevat/lasten vanhemmat, haluaisitteko itse vaihtaa elämänne tähän:
Jos nyt kuolisin, niin minua ei ihan oikeasti kukaan kaipaisi moneen vuorokauteen. Jos saisin vaikka sairauskohtauksen kotona, niin ei minua kukaan voisi auttaa. Tai jos kuolisin kotiin, niin naapurit olisivat varmasti ensimmäisiä joita asia häiritsisi epämiellyttävän hajun vuoksi... Jos saan vaikka kovan kuumeen tai vatsataudin, niin sinne kauppaan on yksin raahauduttava, ei ole kumppania jota voisi pyytää tuomaan mehukeittoa.
Mulla on lapsia mutta jos mä kuolen kotiini niin toivon todellakin että toi naapurin pekka löytää mut hajun perusteella kun mun lapset. Itse olin ensimmäinen joka saapui isäni kotiin sen jälkeen kun hän oli kuollut. Oli 17 vuotiaalle tytölle sitten sellanen kokemus joka ei unohdu koskaan.
Kertokaa nyt miten minun pitäisi ilota tästä vapaa-ajastani, on ihan saa ta nan raastavaa olla joka hel ve tin sunnuntai yksin, vuosikausia. Ymmärrän että jos on pikkulapsia niin sitä varmasti haaveilee ihan vaan rauhallisesta vessakäynnistä yksin. En ole empatiakyvytön siksi että olen sinkku. Mutta kai minäkin saan haaveilla siitä että minulla olisi joku jolle olisin tärkeä, joku jota rakastaa? Lapsettomuus ja parisuhteettomuus ei muutu yhtään vähemmän kipeäksi asiaksi sillä että joku kertoo että lapset valvottavat tai mies voi pettää. Entä jos mies ei petä, ja entä jos niiden lasten kanssa voi kokea monenlaisia onnenhetkiä? Entä jos ei vaan jaksa enää olla yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää nyt parisuhteessa olevat/lasten vanhemmat, haluaisitteko itse vaihtaa elämänne tähän:
Jos nyt kuolisin, niin minua ei ihan oikeasti kukaan kaipaisi moneen vuorokauteen. Jos saisin vaikka sairauskohtauksen kotona, niin ei minua kukaan voisi auttaa. Tai jos kuolisin kotiin, niin naapurit olisivat varmasti ensimmäisiä joita asia häiritsisi epämiellyttävän hajun vuoksi... Jos saan vaikka kovan kuumeen tai vatsataudin, niin sinne kauppaan on yksin raahauduttava, ei ole kumppania jota voisi pyytää tuomaan mehukeittoa.
Mulla on lapsia mutta jos mä kuolen kotiini niin toivon todellakin että toi naapurin pekka löytää mut hajun perusteella kun mun lapset. Itse olin ensimmäinen joka saapui isäni kotiin sen jälkeen kun hän oli kuollut. Oli 17 vuotiaalle tytölle sitten sellanen kokemus joka ei unohdu koskaan.
Olen pahoillani kokemastani.
Kai se on sitten lakattava toivomasta niitä lapsia senkin takia, että jos minä sattuisin kuolemaan kotiin niin on olemassa riski että lapsi löytää minut. Yksinäisyyteni ei kuitenkaan tästä yhtään helpottunut. Sama se on kai jos vaan juoksee tuonne mereen ja hukuttautuu, pää täyteen rauhoittavia ensin.
Tämä keskustelu ei kyllä yhtään parantanut oloa. Ajattelin että saisin purkaa johonkin ajatuksia, mutta tuli vaan entistä surkeampi ja huonompi olo. Enkä ole vieläkään saanut lopetettua tätä koko päivän kestänyttä itkua, enkä kehtaa mennä silmät tomaatteina kauppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä:
- ei, et ole Suomen rumin nainen
- kyllä, voit vielä löytää parisuhteen tai voit huomata, kuinka ihanaa on elää yksin
- kannattaa todellakin pysyä pois somesta, jossa monet esittävät ja valehtelevat
ks. Siskonpeti Äiti koneella
- mielestäni vaikutat jo masentuneelta, joten ehdotan aina-tuomittua liikuntaa (endorfiineistä ON apua)
- katso tai lue jotain hauskaa ja mieti, mitkä asiat sinua kiinnostavat eniten
- auta mummoasi, tätejäsi, naapurin vanhusta, koska auttamisesta saa iloa
- pese ikkunat, koska ainakin täällä on pilvinen päivä - valo ilahduttaa
- maailmassa on vaikka kuinka paljon hauskoja ja kiinnostavia asioita, joten keskity niihin, älä murheisiin
Pahoittelen, jos loukkasin sinua kommenteillani.
Et voi tietää vaikka olisinkin suomen rumin nainen.
Olen masentunut, kyllä. En jaksaisi aina olla yksin ja katsoa vierestä muiden onnea.
Energia ei riitä enää muiden auttamiseen, hädin tuskin itsensä auttamiseen.
Harrastan kyllä liikuntaa, välillä suorastaan pakonomaisesti, koska siitä tulee kuitenkin hetkellisesti parempi olo.
Vakuutan, ettet ole jo siitä syystä, että Suomessa on hyvin sairaita ja iäkkäitä naisia. On vaikeaa olla kaunis, kun kortisoni turvottaa lyhyessä ajassa 20 kiloa tai hiukset lähtevät syöpähoidoissa.
Muut eivät välttämättä ole niin onnellisia, kuin luulet. Ns. unelmaliitossa elävänn puoliso uhkailee, mitätöi tai pettää jne.
Jos tarvitset apua psyykkisiin ongelmiisi, niin varmaan hankit apua.
Hyvä, että liikut, mutta liikkumisessakin kannattaa miettiä kohtuus.
Minä ajattelisin sinuna niin, että mitä hyötyä on murehtimisesta ja itkemisestä, kun maailma voi olla paljon parempi. Monet muutkin ovat yksin eikä tilanne ole maailmanloppu. Päätä, että elät yksin vaikka pari vuotta ja etsi vasta sen jälkeen seuraavan kerran seuraa.
Onnellisuus ei tule toisesta ihmisestä, vaan sinusta itsestäsi.
Sinuna olisin tyytyväinen ainakin siitä, että olet ilmeisesti nuori ja todennäköisesti terve.
N
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu ei kyllä yhtään parantanut oloa. Ajattelin että saisin purkaa johonkin ajatuksia, mutta tuli vaan entistä surkeampi ja huonompi olo. Enkä ole vieläkään saanut lopetettua tätä koko päivän kestänyttä itkua, enkä kehtaa mennä silmät tomaatteina kauppaan.
Laita pari isoa lusikkaa jääkaappiin kylmenemään, pese kasvosi viileällä vedellä ja juo lasi kylmää vettä.
Suihkussa käytyäsi voit viilentää silmiäsi lusikoilla ja käydä kaupassa.
Ketään ei oikeasti kiinnosta, onko joku itkenyt. Kaikki ihmiset itkevät joskus.
Hymyile vaikka pienille lapsille, kun käyt kaupassa, niin sinulle tulee parempi mieli. :)
Vierailija kirjoitti:
Miettikää nyt parisuhteessa olevat/lasten vanhemmat, haluaisitteko itse vaihtaa elämänne tähän:
Jos nyt kuolisin, niin minua ei ihan oikeasti kukaan kaipaisi moneen vuorokauteen. Jos saisin vaikka sairauskohtauksen kotona, niin ei minua kukaan voisi auttaa. Tai jos kuolisin kotiin, niin naapurit olisivat varmasti ensimmäisiä joita asia häiritsisi epämiellyttävän hajun vuoksi... Jos saan vaikka kovan kuumeen tai vatsataudin, niin sinne kauppaan on yksin raahauduttava, ei ole kumppania jota voisi pyytää tuomaan mehukeittoa.
Todella, todella monilla on täysin sama tilanne.
Sinä pääset vielä kauppaan, vaikka moni sairas tai vanha ei pääse.
Vierailija kirjoitti:
En minä ajatellut että tämä elämä menisi tällä tavalla: vielä kolmekymppisenä opinnot kesken (vaihdoin alaa), ei miestä, ei lapsia, ei mitään omaisuutta. Jotenkin naiivisti luulin, että tässä iässä minulla olisi se rakas kanssakulkija vierelläni. Miten väärässä olinkaan...
aloitan sanomalla että unohda toi omaisuus tuosta listasta,sillä ei ole mitään väliä.
olen 34v mies ja minulla ei ole yhtäkään noista asioista ja en vieläkään tiedä mikä oikeastaan olen.
tunnen suurta yksinäisyyttä ja uskoni kumppanin löytämiseen vähenevät vuosi vuodelta.Mutta maailma on myös uskomattoman kaunis paikka yksinkin kulkea.täytyy vain löytää jostain tahdonvoimaa unohtaa menneisyyden haaveet ja katsoa eteenpäin.voimia sinne ja yritä löytää kaunetta pienistä asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ulkonäkö ole perimmäinen syy. Elämä kuntoon , myös itsesi arvostus pitää saada vähän paremmalle tolalle. Tosiaan se parisuhde sellainen ylimääräinen bonus, joka ei edes toimi jos ei osaa arvostaa itseään.
Tämä varmaan järkyttää, mutta kävin terapiassa silloin kun seurustelin. Ja se toinen ihminen hyväksyi minut siitä huolimatta. Mutta harvassapa on tuollaiset miehet, jotka ei etsi jotain täydellistä kiiltokuvanaista.
Sanoisin että päinvastoin. Harva ukko etsii jotain täydellistä "kiiltokuvanaista". Ukot juoksee karkuun kun semmonen tulee vastaan ja ottaa mieluummin sen turvallisemman ja tavallisen naapurintytön kainaloonsa. Nähty on.
Voi kuule, on tindertreffeillä tuijotettu päästä varpaisiin halveksuva ilme naamalla, on dumpattu sen takia etten ole vielä valmistunut (kyllä, mies sanoi suoraan), masennustaustan vuoksi moni sanonut että ei kiinnosta jne.
Korosta nyt aluksi niitä hyviä puoliasi, kuka nyt kättelyssä lätkäisee sairaushistoriikkinsa plus muun ikävän pöytään. Tutustumisvaiheessa tutustutaan rauhassa siihen TOISEEN, ei aleta pitämään monologia omista puutteista. Moni tekee just sen virheen ettei tajua miten treffeillä käyttäydytään vaan heti tarrataan kiinni tai vedetään masennusmonologi että mulla on muuten sit tällasta..... Treffeillä kuuluu olla kivaa. Ihan tiedoksi.
Totta kai yritän tuoda hyvät puoleni ensimmäisenä esiin. Mutta kyllä se masennustausta on ihan kohteliasta muutaman viikon kuluttua kertoa. Siinä vaiheessa moni lähtee lätkimään.
Aika paljon teet kyllä oletuksia treffeistäni, vaikket tunne minua yhtään. Olen usein ehdottanut jotain liikunnallista tai vaikkapa taidenäyttelyssä käymistä. Kun on jotain tekemistä, niin vuorovaikutus menee yleensä luonnostaan ja vähän paremmin selviää tuleeko toisen kanssa yhtään juttuun. Helpompi peittää oma ujos kuin että jos istuisi jossain kahvilassa tuijottamassa toista silmästä silmään.
Mt-lääkkeitä käyttää Suomessa todella moni. Ymmärrän, että olet masentunut. En ymmärrä, miksi tunnet itsesi huonommaksi masennuksen vuoksi, koska kyseessä on sairaus. Ei mitään sen kummempaa.
Miehetkin masentuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miettikää nyt parisuhteessa olevat/lasten vanhemmat, haluaisitteko itse vaihtaa elämänne tähän:
Jos nyt kuolisin, niin minua ei ihan oikeasti kukaan kaipaisi moneen vuorokauteen. Jos saisin vaikka sairauskohtauksen kotona, niin ei minua kukaan voisi auttaa. Tai jos kuolisin kotiin, niin naapurit olisivat varmasti ensimmäisiä joita asia häiritsisi epämiellyttävän hajun vuoksi... Jos saan vaikka kovan kuumeen tai vatsataudin, niin sinne kauppaan on yksin raahauduttava, ei ole kumppania jota voisi pyytää tuomaan mehukeittoa.
Todella, todella monilla on täysin sama tilanne.
Sinä pääset vielä kauppaan, vaikka moni sairas tai vanha ei pääse.
Totta. Todella moni synkkyydessä oleva ihminen ei muista, kuinka tärkeää on esimerkiksi liikkuminen, kodin siivoaminen, meikkaaminen, peseytyminen tai omatoimisesti itsestään huolehtiminen. Monet sairaat tai vanhat elävät täysin erilaisessa todellisuudessa, toisten "armoilla". Ei, en tarkoita loukata heitä, koska elin siinä maailmassa vakavan sairauden ja hirvittävän fyysisen heikkouden takia.
Alue: Aihe vapaa
Anteeksi kuinka? Rehellinen mielipide siis muuttuu ilkeydeksi ellei se ruoki itseääliäsi tai tarjoa valheellista empatiaa ettei vaan loukkaa vahingossa. Aika tympeästi olet itsekin tyrmännyt negatiivisuudellasi muutaman ihmisen ihan hyvää tarkoittavan kommentin, eli nautitko ehkäpä itse tuollaisesta.