En jaksa muuta kuin itkeä

:( 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin moni tässä ketjussa väittää, niin mun mielestä oma perhe kyllä tuo onnen. Toki olin onnellinen sinkkunakin ja pärjäsin hyvin yksin, mutta ihan uudenlaisen onnen tunteen löysin kun sain lapsen. Vaikka välillä on rankkaa, vaikka parisuhde kärsi vauvan tulosta jne. Silti kaikki summattuna niin perheen perustamisen myötä on lopulta onnellisempi elämä. Olisin jäänyt todella paljosta paitsi jos olisin jäänyt lapsettomaksi.

Näinpä. Ja moni ystävä on sanonut samaa, että lapset tuovat mukanaan ihan erilaisen onnen, kun voi katsoa vierestä lapsensa kasvamista ja kehittymistä. 

No toki se lapsi voi sitten olla vaikka syvästi kehitysvammainen, mutta kyllä suurin osa saa terveen lapsen. 

Kyllä ne lapset tuovat mukanaan myös ihan eri kokoluokan huolet ja murheetkin verrattuna siihen, että olet vastuussa vain itsestäsi. Eikä se murehtimen vähene lasten kasvaessa, pikemminkin päinvastoin.

Onko ne murheet sinusta sen tasoisia, että parempi olla kokonaan hankkimatta lapsia? Jääkö enemmän plussalle vai miinukselle? 

Kyllä se kaikkiaan se plus miinus nolla on.

Vierailija kirjoitti:

Valistatteko myös keskenmenon tai kohtukuoleman kokenutta, että ei ne lapset välttämättä onnea tuo?

Voit varmaan kuvitella ihmisen tuntemukset siinä kohtaa kun miettii käykö tässä hyvin vai huonosti. Onko kaikki kunnossa vai ei? Kun sen lapsen saat , tämä tuntemus on sinulla taustalla koko loppuelämäsi. Tottakai on myös iloja, mutta aina myös mukana huoli siitä miten lapsi selviää. Sekä sen voimattomuuden tunne kun ymmärrät ettet voi toista suojassa pitää vaan joudut luottamaan, että kaikki kääntyy hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa nyt hyvän tähden, miksi haluatte latistaa lapsettomien sinkkujen unelmaa omasta perheestä ja parisuhteesta? Onko teidän mielestä myös se väärin, jos kouluttamaton haluaa kouluttautua? Eihän se koulutuksen hankkiminenkaan ole helppoa, pitää selvitä pääsykokeet ja tehdä monen vuoden urakka. Mutta harva opiskelujaan kuitenkaan katuu. Miksi pitäisi aina vaan tyytyä siihen mitä on, miksei saa tavoitella niitä asioita mitä muillakin on?

Koska nämä unelmat ovat epärealistisia. Kuvitellaan, että se parisuhde ja mahdollinen lapsi korjaa sinut ja elämäsi. Eihän näin ole. Jos sinulla on masennusta, kelvottomuuden tunnetta ja jokin perussairaus niin ei se mies ja lapsi sinua niistä paranna. Pikemminkin päinvastoin. Elämän vaikeusaste lisääntyy huomattavasti. Harva parisuhde menee niinkuin ajattelee ja vaatii joustamista, sopeutumista ja työtä. Siihen vielä se lapsi päälle niin elämässä on kyllä haastetta. Mielestäni tuo koulutus vertaus on naurettava. Sehän on sikseensä lyhyt aika, vaikka nyt ap on jo kauan opiskellut, hän tekee sitä itseään varten ja se loppuu kumminkin aikanaan. Miehiä toki tulee ja menee, mutta se lapsi on elinikäinen sitoumus. Miten jaksat jos et edes oikein jaksa itsesi kanssa. Lisäksi kannattaa miettiä sitä talouspuolta. Löytyykö sinulta se ylimääräinen 150000 euroa lapsen kasvattamiseksi 18 vuotiaaksi asti. Nykyisin summa lienee vielä suurempi. Toki haaveilla saa, mutta kuten joku sanoikin, ruoho on vihreämpää aidan takana. Kuvitellaan, että se mikä puuttuu on ainoa mikä voi tehdä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Ap minulla on paljon samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. Mutta tuosta lapsiasiasta en ole varma. Toisaalta tuntuu haikealta katsoa lapsiperheiden onnea, ja toisaalta ihmettelen, miten jaksaisin elämää niin vähillä unilla. Minulla on koira, jota rakastan. Se tuo myös vastuuta, huolta ja rahanmenoa. Saan siitä silti niin paljon iloa, että se on sen kaiken arvoista. Voin kuvitella, että lapsi olisi potenssiin tuhat noiden tunteiden kanssa. En tiedä, kestäisinkö sitä huolta. Ehkä kestäisin, jos voisin olla varma, että lapsi on suht terve. Mutta entä jos se syntyisikin vammaisena tai vakavan sairauden kanssa? Entä jos se kuolisi tapaturmaisesti? Se olisi pahinta, mitä äidille voi tapahtua. Mieluummin olen ehkä ilman lapsia. Elämä on tyhjää ja yksinäistä, mutta ainakaan ei ole pahinta mahdollista surua. Koira tuo pientä lohtua. Mutta miestä minäkin kaipaan, ja läheisiä ystäviä. Jos kuolisin, kukaan muu ei jäisi kaipaamaan kuin koirani...

Mä olen ihan samassa tilanteessa kuin aloittaja. Tai suunnilleen, ei ole suhdetta näköpiirissä ja deittailua ei enää jaksa pettymysten takia, se kuluttaa henkisesti. Todennäköisesti jään perheettömäksi ja tuntuuhan se välillä todella pahalta, ei sille mitään voi vaikka kuinka yrittäisi ajatella että pitää elää itselleen ja ei se suhde välttämättä onnea tuo.

Tänään erehdyin taas someen. No onhan siellä niitä parisuhdeonnellisia, hehkuttavat suhteitaan. Yksikin hehkuttaja, hän on sinä aikana mitä olemme tunteneet ehtinyt olla kahden eri miehen kanssa avoliitossa. Toinen hehkuttaja, hän oli naimisissa, tuli ero, nyt on uusi rakas mies. 

Mikä minussa on niin vastenmielistä ja luotaantyötävää, etten vaan saa itselleni parisuhdetta? 

Vierailija kirjoitti:

Tänään erehdyin taas someen. No onhan siellä niitä parisuhdeonnellisia, hehkuttavat suhteitaan. Yksikin hehkuttaja, hän on sinä aikana mitä olemme tunteneet ehtinyt olla kahden eri miehen kanssa avoliitossa. Toinen hehkuttaja, hän oli naimisissa, tuli ero, nyt on uusi rakas mies. 

Mikä minussa on niin vastenmielistä ja luotaantyötävää, etten vaan saa itselleni parisuhdetta? 

Joo. Mua rupesi ärsyttämään sinkkuryhmien pariutumishehkuttajat, siis nää jotka tuskin on edes olleet ryhmässä mitenkään näkyvässä roolissa ja vielä löytänyt kumppanin jostain ihan muualta kuin ko. ryhmästä, käy raportoimassa ryhmästä poistuessaan miten ihana ihminen nyt löytyi ihan puskista yllättäen "pitkän" yksinolon jälkeen ja voi kun nyt onni hymyilee. Ei jaksa olla yhtään onnellinen noista, kumminkin nää on just näitä joilla kyllä suhteita riittää ja sinkkuna menny korkeintaan pari vuotta.

Jos yrittäisit etsiä vain ystäviä, samassa elämäntilanteessa olevia, molemmista sukuouolista, jos sitten jostain miehestä tulee muuta kuin ystävä niin hyvä, mutta jotenkin että ainakin jonkin aikaa ei etsisi puolisoa, vaan ihan vaan ystäviä joiden kanssa olisi samanlainen elämäntilanne (elävät yksin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään erehdyin taas someen. No onhan siellä niitä parisuhdeonnellisia, hehkuttavat suhteitaan. Yksikin hehkuttaja, hän on sinä aikana mitä olemme tunteneet ehtinyt olla kahden eri miehen kanssa avoliitossa. Toinen hehkuttaja, hän oli naimisissa, tuli ero, nyt on uusi rakas mies. 

Mikä minussa on niin vastenmielistä ja luotaantyötävää, etten vaan saa itselleni parisuhdetta? 

Joo. Mua rupesi ärsyttämään sinkkuryhmien pariutumishehkuttajat, siis nää jotka tuskin on edes olleet ryhmässä mitenkään näkyvässä roolissa ja vielä löytänyt kumppanin jostain ihan muualta kuin ko. ryhmästä, käy raportoimassa ryhmästä poistuessaan miten ihana ihminen nyt löytyi ihan puskista yllättäen "pitkän" yksinolon jälkeen ja voi kun nyt onni hymyilee. Ei jaksa olla yhtään onnellinen noista, kumminkin nää on just näitä joilla kyllä suhteita riittää ja sinkkuna menny korkeintaan pari vuotta.

Joo tämä! "Kyllä se rakas voi löytä vaikka kaupan kassalta, ja juuri silloin kun sitä vähiten odottaa!"

Loukkaannuin todella pahasti, kun eräs ystävä, joka oli ensin 10 vuotta suhteessa, erosi pari vuotta sitten, tapaili välillä lukuisia ihmisiä ja on nyt taas avoliitossa ja sanoi että olikin hyvä olla muutaman vuosi välissä yksin. Siis missä välissä mukamas yksin? Heti eron jälkeen latasi tinderin ja aloitti deittailun, ja kiinnostuneita oli paljon. Ja nyt on jo vakavassa suhteessa, vaikka edellisestä vakavasta 2 vuotta. 

Monesti nuo suhteesta toiseen sukkuloivat on niitä kauniita ja komeita, hyvistä perheistä, hyvistä lähtökohdista, kannustavia ihmisiä ympärillä, eivätkä millään ymmärrä ettei kaikille se suhteen muodostus saati löytäminen ole todellakaan yhtä helppoa. En tiedä monessako kauneusleikkauksessa minunkin pitäisi käydä että kelpaisin tinderiin. Kerran nimittäin selailin yhden miespuolisen kaverin tinderiä ja hyvä kun en pudonnut perseeltäni, toinen toistaan kauniimpia naisia koko Helsinki täynnä. Ei minulla ole mitään mahdollisuutta tuollaisessa porukassa pärjätä... 

Välillä tekis mieli sanoa suorat sanat kun joku tulee lässyttämään että kyllä sinullekin on joku.

Missä teitä naisia nyt sitten tapaa?

Perjantai ilta, yksin kotona, vain tikittävä herätyskello ja viherkasvit seurana. Soitin pari tuntia pianoa, enää ei jaksa. Mitäs seuraavaksi? Kukaan ei kaipaile minua mihinkään, olen yrittänyt keskustelua vääntää tinderissä mutta ei sekään ota taaskaan toimiakseen. Vastentahtoinen yksinäisyys on kyllä hiton raskasta. Eikä mitään järkevää tekemistä koko viikonlopuksi. Ehkä vaan taas soitan pianoa ja luen yksin koko viikonlopun. Olisipa edes joku joka kaipaisi.

Vierailija kirjoitti:

Missä teitä naisia nyt sitten tapaa?

Yliopistolla, kirjastossa, lenkkipolulla, konserttisalilla, keikkamestoilla, kulttuurimenoissa. Esimerkiksi.

Kaikki on niin tyhjää, turhaa ja tarpeetonta.

Ap tässä moi. Olen saanut masennusdiagnoosin. Roikun siinä toivossa, että terapian jälkeen voisin saada vielä miehen. Tai sitten vaihtoehtoisesti opin hyväksymään terapiassa yksinäisyyteni.